Aikaisemmin pidin itseäni fiksuna ihmisenä, jota ei lattiarättinä käytetä… Olen kuusi vuotta seurustellut miehen kanssa, jota olen myös pitänyt ensimmäisenä todellisena rakkautenani. Tätä ennen takana 8 v kestänyt avioliitto, josta minulla on tytär.
Nykyisen kanssa suhde alkoi myrskyisästi. Tunnetta (minulla) ja upeaa seksiä riitti, kunnes jossain vaiheessa ensimmäisen puolen vuoden aikana mies alkoi selittää, miten hänellä ”ei ole tunne-elämää” (ainakaan minua kohtaan) ja miten hän edelleen suree nuoruuden rakkauksiaan (joista aikaa yli kymmenen vee, mutta molemmat naiset ovat edelleen hänen ystäviään). Siis tästä kaikki alkoi… Ensimmäiset kaksi vuotta mies vatvoi edes takaisin, haluaako olla kanssani vai ei. Hän syytti minua milloin mistäkin, ja varsinkin siitä, että minulla on lapsi ennestään. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti kuka tahansa järkevä nainen olisi laittanut ukon pellolle jo siinä vaiheessa, mutta olin niin hiivatin rakastunut, etten kerta kaikkiaan tajunnut omaa enkä varsinkaan lapsen parasta.
Lopulta päädyimme saman katon alle ja siitähän ongelmat vain lisääntyivät. Olin jo tottunut siihen, että rakkaudesta ei meidän suhteessamme puhuta (kuvittelin, että kyllä se ajan kanssa…). Sitten alkoivat ongelmat myös seksipuolella. Sain kuulla miten ällöttävä kerjäävä koira olen (jos erehdyin tekemään aloitteen) ja miten ruma roikkuperse olen (ok, takapuoli ei ole niitä kiinteimpiä, mutta muuten olen käsittääkseni ihan kohtuullisen näköinen) ja etten todellakaan kelpaa hänelle. Alkoi tulla ”baari-iltoja”. Mies teki riitaa milloin mistäkin ja lähti ovet paukkuen. Kotiin palattuaan hän sitten tuli vonkaamaan ja no, kyllähän kaikki tietävät, miltä ns. sovintoseksi tuntuu, varsinkin kun itse on niin rakastunut... Epäilin tietysti kaiken aikaa, että mies pettää, varsinkin kun teki selväksi, miten kovasti hän tarvitsee seksiä ja miten kelvoton minä olen. Mies motkotti minulle myös rahan käytöstä (miten kallista on, kun on lapsi…), vaikka meillä on ns. erilliset taloudet. Kerran sitten sattui miehen tiliote silmään. Kun se siinä lojui, niin tottahan minä sitä katsoin. Sieltä sitten sain selville, että mies käy oman ja naapurikaupungin tissibaareissa, summista päätellen myös jotain privateshowta oli harrastettu. Silloin se tuntui helvetin pahalta, ja kyllä siitä riideltiin, mutta mies vakuutti, että muuta ei ollut tehnyt. Onpahan vaan hirvittävä tarve seksille, mutta että runkkaamalla pärjää… Nykyisin tuokin asia tuntuu niin mitättömältä.
Muutaman kuukauden päästä tulin sitten raskaaksi näiden sovintoseksisessioiden seurauksena, ehkäisyä kun ei minulla ollut käytössä, eikä miestä kondomi kiinnostanut. Mies vaati aborttia, johon minä en suostunut pitkällisen harkinnan jälkeen. Muutin pois, mutta tyhmä palasin muutaman kuukauden päästä takaisin. Koko raskausaika ja ensimmäinen vuosi lapsen syntymän jälkeen olivat yhtä helvettiä henkisesti. Mies ei todellakaan säästellyt sanojaan eikä raivon purkauksiaan. Hoidin tietysti lapsen ja kaiken muunkin yksinäni. Kun poika vähän kasvoi, alkoi mies kiinnostua lapsesta. Nykyisin hän on ihan normaali isä lapselleen.
Nykyisin olen itse väsynyt, tiuskiva akka. Tunteita (siis positiivisia) minulla ei ole, enkä todellakaan usko parisuhteisiin ja rakkauteen. Seksielämämme on lähes kuollut. Sitä harrastetaan silloin, kun itsellekin tulee fyysinen pakko, eli tosi harvoin. Mies on jatkanut ”baari-iltojaan”, joihin en ole viitsinyt puuttua. Olen suorastaan helpottunut, kun mies ei ole kotona. Joskus satunnaisesti mies on halunnut keskustella suhteestamme sillä ajatuksella, että yrittäisimme sitä parantaa, mutta minä en ole saanut itseäni pakotettua siihen. Hetkellisesti olen sen verran skarpannut, että olen ottanut uskottomuuden puheeksi, mutta mies on kieltänyt kaiken. Toisaalta olen myös ehdottanut, että sopisimme reilusti ns. avoimesta suhteesta, siis että minullakin olisi oikeus mennä… Mutta se ei ole miehelle sopinut. Itselläni ei kyllä ole halua eikä kiinnostusta suhteisiin, mutta onpahan ollut mielenkiintoista nähdä, miten mies reagoi.
Viime viikolla kävin parin vuoden tauon jälkeen gynekologilla, joka alkoi epäillä, että minulla olisi klamydia… Enpä sitten ollut edes hämmästynyt, raivoissani kylläkin. Kun mies illalla tuli kotiin, sanoin suoraan, mitä epäillään. Veti mies kalpeaksi. Vihdoin tunnusti, että on käynyt maksullisissa naisissa, mutta ”vain käsipeliä”. No, uskoo ken tahtoo, että sille tasolle on jäänyt.
Fiilarit vaihtelee välinpitämättömyyden ja oksetuksen välillä. Ero on ollut niin monta kertaa puheena, etten edes muista, milloin siitä ei olisi puhuttu. Toisaalta mies ei nyt halua erota, koska välittää pojastaan (3 v) todella paljon. Itse kerran eronneena tuntuu siltä, etten haluaisi toisellekin lapselleni tehdä samaa temppua. Toisaalta elämä on pelkkää riitelyä, toisaalta tasaistakin on, jos mies vain jättää minut rauhaan eikä vittuile ja piikittele. Poika erityisesti tuntuu kärsivän näistä riidoista, eikä se tietysti tytöllekään (8 v) hyvää tee. Aikaisemmin riitelimme lasten nukkumaan menon jälkeen, mutta nyt en jaksa enää olla hiljaa, eli annan paukkua silloin kun siltä tutuu.
Kyllähän sitä pahempiakin juttuja näyttää ihmisille sattuvan, kun näitä palstoja lueskelee. Siitähän myös kirjoitellaan, miten nykyisin annetaan periksi liian helposti…
Siis miten paljon naisen pitäisi sietää, ennen kuin ero on ainoa järkevä vaihtoehto? Onko nuo tissibaarijutut ja maksulliset naiset tosiaan niin yleisiä, kuin mies meillä väittää. Miehen mielestä se on vain seksiä, mutta…
Nykyisen kanssa suhde alkoi myrskyisästi. Tunnetta (minulla) ja upeaa seksiä riitti, kunnes jossain vaiheessa ensimmäisen puolen vuoden aikana mies alkoi selittää, miten hänellä ”ei ole tunne-elämää” (ainakaan minua kohtaan) ja miten hän edelleen suree nuoruuden rakkauksiaan (joista aikaa yli kymmenen vee, mutta molemmat naiset ovat edelleen hänen ystäviään). Siis tästä kaikki alkoi… Ensimmäiset kaksi vuotta mies vatvoi edes takaisin, haluaako olla kanssani vai ei. Hän syytti minua milloin mistäkin, ja varsinkin siitä, että minulla on lapsi ennestään. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti kuka tahansa järkevä nainen olisi laittanut ukon pellolle jo siinä vaiheessa, mutta olin niin hiivatin rakastunut, etten kerta kaikkiaan tajunnut omaa enkä varsinkaan lapsen parasta.
Lopulta päädyimme saman katon alle ja siitähän ongelmat vain lisääntyivät. Olin jo tottunut siihen, että rakkaudesta ei meidän suhteessamme puhuta (kuvittelin, että kyllä se ajan kanssa…). Sitten alkoivat ongelmat myös seksipuolella. Sain kuulla miten ällöttävä kerjäävä koira olen (jos erehdyin tekemään aloitteen) ja miten ruma roikkuperse olen (ok, takapuoli ei ole niitä kiinteimpiä, mutta muuten olen käsittääkseni ihan kohtuullisen näköinen) ja etten todellakaan kelpaa hänelle. Alkoi tulla ”baari-iltoja”. Mies teki riitaa milloin mistäkin ja lähti ovet paukkuen. Kotiin palattuaan hän sitten tuli vonkaamaan ja no, kyllähän kaikki tietävät, miltä ns. sovintoseksi tuntuu, varsinkin kun itse on niin rakastunut... Epäilin tietysti kaiken aikaa, että mies pettää, varsinkin kun teki selväksi, miten kovasti hän tarvitsee seksiä ja miten kelvoton minä olen. Mies motkotti minulle myös rahan käytöstä (miten kallista on, kun on lapsi…), vaikka meillä on ns. erilliset taloudet. Kerran sitten sattui miehen tiliote silmään. Kun se siinä lojui, niin tottahan minä sitä katsoin. Sieltä sitten sain selville, että mies käy oman ja naapurikaupungin tissibaareissa, summista päätellen myös jotain privateshowta oli harrastettu. Silloin se tuntui helvetin pahalta, ja kyllä siitä riideltiin, mutta mies vakuutti, että muuta ei ollut tehnyt. Onpahan vaan hirvittävä tarve seksille, mutta että runkkaamalla pärjää… Nykyisin tuokin asia tuntuu niin mitättömältä.
Muutaman kuukauden päästä tulin sitten raskaaksi näiden sovintoseksisessioiden seurauksena, ehkäisyä kun ei minulla ollut käytössä, eikä miestä kondomi kiinnostanut. Mies vaati aborttia, johon minä en suostunut pitkällisen harkinnan jälkeen. Muutin pois, mutta tyhmä palasin muutaman kuukauden päästä takaisin. Koko raskausaika ja ensimmäinen vuosi lapsen syntymän jälkeen olivat yhtä helvettiä henkisesti. Mies ei todellakaan säästellyt sanojaan eikä raivon purkauksiaan. Hoidin tietysti lapsen ja kaiken muunkin yksinäni. Kun poika vähän kasvoi, alkoi mies kiinnostua lapsesta. Nykyisin hän on ihan normaali isä lapselleen.
Nykyisin olen itse väsynyt, tiuskiva akka. Tunteita (siis positiivisia) minulla ei ole, enkä todellakaan usko parisuhteisiin ja rakkauteen. Seksielämämme on lähes kuollut. Sitä harrastetaan silloin, kun itsellekin tulee fyysinen pakko, eli tosi harvoin. Mies on jatkanut ”baari-iltojaan”, joihin en ole viitsinyt puuttua. Olen suorastaan helpottunut, kun mies ei ole kotona. Joskus satunnaisesti mies on halunnut keskustella suhteestamme sillä ajatuksella, että yrittäisimme sitä parantaa, mutta minä en ole saanut itseäni pakotettua siihen. Hetkellisesti olen sen verran skarpannut, että olen ottanut uskottomuuden puheeksi, mutta mies on kieltänyt kaiken. Toisaalta olen myös ehdottanut, että sopisimme reilusti ns. avoimesta suhteesta, siis että minullakin olisi oikeus mennä… Mutta se ei ole miehelle sopinut. Itselläni ei kyllä ole halua eikä kiinnostusta suhteisiin, mutta onpahan ollut mielenkiintoista nähdä, miten mies reagoi.
Viime viikolla kävin parin vuoden tauon jälkeen gynekologilla, joka alkoi epäillä, että minulla olisi klamydia… Enpä sitten ollut edes hämmästynyt, raivoissani kylläkin. Kun mies illalla tuli kotiin, sanoin suoraan, mitä epäillään. Veti mies kalpeaksi. Vihdoin tunnusti, että on käynyt maksullisissa naisissa, mutta ”vain käsipeliä”. No, uskoo ken tahtoo, että sille tasolle on jäänyt.
Fiilarit vaihtelee välinpitämättömyyden ja oksetuksen välillä. Ero on ollut niin monta kertaa puheena, etten edes muista, milloin siitä ei olisi puhuttu. Toisaalta mies ei nyt halua erota, koska välittää pojastaan (3 v) todella paljon. Itse kerran eronneena tuntuu siltä, etten haluaisi toisellekin lapselleni tehdä samaa temppua. Toisaalta elämä on pelkkää riitelyä, toisaalta tasaistakin on, jos mies vain jättää minut rauhaan eikä vittuile ja piikittele. Poika erityisesti tuntuu kärsivän näistä riidoista, eikä se tietysti tytöllekään (8 v) hyvää tee. Aikaisemmin riitelimme lasten nukkumaan menon jälkeen, mutta nyt en jaksa enää olla hiljaa, eli annan paukkua silloin kun siltä tutuu.
Kyllähän sitä pahempiakin juttuja näyttää ihmisille sattuvan, kun näitä palstoja lueskelee. Siitähän myös kirjoitellaan, miten nykyisin annetaan periksi liian helposti…
Siis miten paljon naisen pitäisi sietää, ennen kuin ero on ainoa järkevä vaihtoehto? Onko nuo tissibaarijutut ja maksulliset naiset tosiaan niin yleisiä, kuin mies meillä väittää. Miehen mielestä se on vain seksiä, mutta…
Vastaukset 18
Vanhimmat
Nyt hopi hopi heti ero vireelle
Kaikkea olet kestänyt!
Jos miehesi ja sinä olette todella halukkaita jatkamaan suhdetta, sen eteen on aika tehdä jotain konkreettista.
Ehdotan teitä ottamaan yhteyttä kaupungin perheneuvolaan. Siellä asioista jutellaan rauhanomaisesti, toista syyttelemättä. Tilanteet eivät siellä kärjisty riidoiksi, kun on mukana kolmas molemmille tasapuolinen henkilö.
Jos ei se mitään anna, ei otakaan.
Kukaanhan ei olle virheetön, ja rakastunut jos kuka on valmis antamaan virheet anteeksi. Olet ihminen, et sen enempää etkä vähempää. Tiedät itsekin sisimmässäsi, ettei se mies siitä muutu. Voit toivoa pelastukseksi, että omat tunteesi kuolevat jossain vaiheessa. Sitten et enää välitä, et enää tule loukatuksi, mies ei enää satuta. Ehkä sitten pääset vähitellen omillesi.
Mulla on erilainen tarina takana, mutta nöyryytystä, valehtelua, pettämistä, kieroilua, lupauksia ja lupauksien rikkomisia, "väärinymmärryksiä", "käsitevirheitä"... ja aina annoin kaiken anteeksi. Kun mies sai minut uskomaan, että minä olen se kaistapää joka liiottelee eikä ymmärrä. Sitten vain päätin pitää pintani. Eli kun kiukuspäissäni tapani mukaan uhosin että kaikki yhteinen pistetään jakoon (yleensä tietenkin joko peruin sanani, tai kun mies ei ottanut niitä totena eikä tehnyt asioille mitään niin asia "unohdettiin"), niin vaikka kuinka kiukun laannuttua teki taas mieli perua kaikki niin enpäs perunutkaan. Esitin coolia ja päättäväistä ja painostin miehen tekemään ne siirrot jotka vain hän pystyi tekemään. Toinen asia josta pidin kiinni oli etten lähtenytkään sovitulle matkalle kun riidan kesken sitä uhosin. Pahalta on tuntunut. Tietysti mietin, että teinkö typerästi ja olisiko pitänyt antaa vielä mahdollisuus, mutta nöyryyttämisellä on rajansa. Tällä hetkellä riudun juuri siinä pisteessä kun yritän tappaa tunteitani, ettei enää noyryyttäisi, loukkaisi, eikä itkettäisi. Voimia siulle.
tämäkin, samaa on ollut meilläkin. Kovana olen oppinut olemaan, jossain vaiheessa lakkasin itkemästä niitä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuuksia, joita mies syyti vihapäissään. Vieläkin mies pilkkaa, että "älä vain pillahda itkuun", jos korotan ääntäni suuttuessani hänen loukkauksistaan tms. Ja sekös vasta häntä harmittaakin, kun en todellakaan pillahda.
Olen oppinut elämään omaa elämääni lasten kanssa, oletusarvoisesti lähden aina lasten kanssa. Jos mies haluaa mukaan, niin sitten tulee. Siis alkuvuosina mies teki selväksi, ettei "hänen beesissään tarvitse roikkua, että hänellä on omat menonsa jne.".
Useimmiten olen siis se cool osapuoli ja mies saa mennä menojaan. Se on kuitenkin miehen kunniaksi sanottava, että hän tosissaan haluaa olla isä pojalleen. Poika on erittäin kiintynyt meihin molempiin ja viime aikoina isä on tullut entistä tärkeämmäksi.
Tiedän, että lapsille ei taatusti ole hyväksi kuunnella riitojamme, mutta toisaalta aina kun katson poikaamme, sydän on särkyä pelkästä ajatuksesta, että riistäisin häneltä jokapäiväisen yhteyden isäänsä.
Perheneuvolasta on ajoittain keskusteltu. Joskus olisin itse sinne halunnut, mutta miehen mielestä siihen ei ollut tarvetta. Nyt kun usko parisuhteisiin on mennyt, tuntuu itsestäkin turhalta mennä vatvomaan suhdetta, jota ei ole.
On myös selvää, että klamydiaa ei saada käsipelillä, en sitä hetkeäkään uskonut. Lähinnä nyt mietin, pystyykö tosissaan elämään yhdessä, kun sitä ns. parisuhdetta ei henkisellä tasolla ole oikein koskaan ollutkaan ja jatkossa on selvä, että seksiä en missään olosuhteissa enää miehen kanssa harrasta.
Tätä kirjoittaessa tajuan itsekin selvästi, että ero olisi ainoa järkevä ratkaisu. Toisaalta kulissiliittoja on kait ollut maailman sivu. Tuskin mekään jaksamme enää montaa vuotta riidellä...
"Ei-enää-siedä", kertomasi tosiaan kuulosti kuin pieneltä palalta elämääni... Teillä ei ilmeisesti ole lapsia, mutta olette kuitenkin edelleen yhdessä...? Luultavasti olen jo sinua "edellä" aloittamassasi prosessissa, mutta vilpitön neuvoni on, vaikka en yksityiskohtia suhteestanne sen paremmin tiedä, että eroa ennen kuin sinusta tulee minunlaiseni kyynikko! Säilytä uskosi rakkauteen, luultavasti parempiakin miehiä on olemassa. Olet varmasti ansainnut parempaa!
Olin liian pitkään kynnysmattona, ennen kuin tajusin oman tyhmyyteni ja virheeni. Älä päästä itseäsi samaan tilanteeseen, äläkä varsinkaan hanki lasta miehen kanssa, joka kohtelee sinua noin... (jos haluat "vertaistukea", kirjoittele [email protected]. Päiväni ovat melko kiireisiä, tätäkin kirjoittelen huonolla omalla tunnolla töissä, lasten nukkumaan menon jälkeen opiskelen yötä myöten jne., mutta yritän vastailla...)
Itsekin olen täällä tainnut paasata siitä kuinka nykyään annetaan liian helposti periksi. Sinun tapauksessasi siitä ei niin missään tapauksessa olisi kysymys. Tuollaista kestä/jaksa kukaan, ilman että siitä on todellista tuhoa omalle psyykkeelleen. Mars teet asialle jotain, ennenkuin suhde tuhoaa sinut lopullisesti!
Se mitä näihin helpolla periksi antajiin tulee, niin silloin kyseessä on tosiaan mitättömät pikkuasiat, joilla ei arjen keskellä ole mitään merkitystä. Kenenkään EI PIDÄ VOIDA PAHOIN omassa suhteessaan! Hetkellisiä notkahduksia ja kuoppia on varmasti kaikilla, mutta järki käteen ja oma olo syyniin. Pidetään itsestämme huolta ihmiset, niin naiset kuin miehetkin!
kun olen sitä mieltä, että mikä vain voi olla liikaa. Jos joutuu itselleen tuon kysymyksen esittämään, niin kyllä menee tossut eri suuntiin. Ei kenessäkään miehessä kannata mistään syystä roikkua.
Olen perheestä jossa vanhemmat erosivat minun ollessa 13. Perheessä myös kaksi pienempää poikaa, jotka olivat silloin 5 ja 8. Jos perheen vaimo joi, joi hän liikaa. Ja kun ei katsottu hyvällä, joi salaa. Kävi miehensä kanssa viettämässä iltaa ja lähti yleensä jatkoille jonkun toisen kanssa. Tuli kotiin joskus ennen kuin lapset heräsivät, mutta joskus meni vähän pidempään, jolloin kertoi lapsilleen että käväisi siskollaan kylässä. Mies katsoi vaimonsa touhuja 15-vuotta kunnes ei enää kestänyt. Antoi aina anteeksi ja rakasti (rakastaa vieläkin), mutta vaimo ei välittänyt. Olisi ottanut takaisinkin vielä.
Rakastan äitiäni ja isääni, mutta kiitän heitä siitä, että he erosivat. KAIKKI perheessä kärsivät jos vanhemmilla menee päin persettä, vaikka kuinka yrittäisivät peittää sen. Minun mielestäni on helvetin väärin pysyä yhdessä "lasten takia". Kuka tuollaisen on naurettavan lausahduksen on keksinyt?? Jos vanhemmilla ei ole mitään yhteistä ja liitto on kuin suoraan helvetistä niin silloin erotaan eikä jäädä "lasten takia" yhteen. Lapset kärsivät siitä vähintään yhtä paljon kuin isä ja äiti. Voin kertoa kokemuksen pohjalta.
Parempi olla onnellisena erikseen kuin onnettomana yhdessä. Meillä on ainakin mennyt paljon paremmin eron jälkeen. Ei tarvitse lukkiutua omaan huoneeseen ja nyyhkyttää siellä salaa eikä tarvitse lohduttaa itkeviä ja surullisia pikkuveljiä.
Vaikka vanhempani erosivat, tuli minusta aivan normaali nuori neiti. Asun onnellisesti poikaystäväni kanssa yhdessä ja opiskelen. Kaiken kaikkiaan ero oli paras ratkaisu ainakin meidän kohdalla. Kenenkään ei tarvitse pelätä eikä surra koko aikaa.
Olet vielä kovin nuori. Älä jää tuollaiseen suhteeseen. Etsi mielummin itsellesi kunnon mies, joka nostaa sinut jalustalle ja välittää sinusta. Jos sinulla on huono olla niin lapsillasikin on, ja jos taas sinulla on kaikki hyvin, lapsesi ovat myös onnellisempia. Ei teidän yhteinen lapsi isäänsä menetä eikä isä lastaan vaikka ette asuisi yhdessä.
En voi oikeastaan sanoa muuta kuin että, kiitos, että kerroit kokemuksestasi. En missään nimeässä halua tuottaa lapsilleni tuollaista tuskaa. Hienoa, että olet kuitenkin selvinnyt! Toivottavasti myös veljesi asiat ovat hyvin.
Olen myös ihmetellyt sanontaa "lasten takia". Veljeni alkoi riidellä ja tapella vaimonsa kanssa kun lapset olivat 5 ja 7. He tappelivat ja loukkasivat toisiaan vielä kun lapset olivat 8 ja 10. Silloin vaimo halusi erota. Hän ei enää jaksanut, eikä jaksanut valjenikään. He eivät ymmärtäneet mikä suhteessa oli vialla, mutta jokin oli ja he halusivat lopettaa. Mutta lapsetpa eivät halunneet. He halusivat pitää äidin ja isin kotonaan. HEIDÄN kotonaan. Se kertookin paljon, mitä en alkuun maininnut. Nuo heidän lapsensa ovat täysin pilalle lellittyjä maailman napoja. Koko perhe elää lasten ehdoilla. Lapset saavat mitä haluavat. Aina. Rahaa on ja lapset elävät sen mukaan. Enkä ole suvussa ainoa joka on tätä mieltä. Joten äiti ja isi eivät eronneet kun lapset eivät hyväksyneet. Mielummin kuuntelevat heidän riitelyään., tai oikeastaan eivät kuuntele vaan kun tappelu alkaa lapset häipyvät kavereilleen. Siinä perheessä on jotain todella pahasti vialla. Kaksi vuotta sinnittelivät ja sitten veljeni vaimolla paljastui suhde toiseen mieheen kun vaimo halusi muuttaa tuon miehen luo. Vaimo oli isin ja lasten mielestä törkeä petturi. Silti lapset eivät hyväksyneet eroa. Heidän mielestään äidin uusi mies oli rikkonut heidän perheen. Vaimo jäi "lasten takia" ja lopetti suhteensa. Tarina ei ole päättynyt mutta voin kertoa ettei vaimo kovin hääppöisessä kunnossa ole. On alkanut juomaan, on laihtunut, eikä oikein jaksa enää riidelläkään. Veljeni ei anna minun sekaantua asiaan, joten sivusta on sietämätöntä katsoa kun he pilaavat koko perheen elämän - paitsi ehkä lapsien.
Minun ihan pahaa teki lukea kirjoituksesi. Lähde nyt hyvä nainen pois tuollaisesta suhteesta. Sinä olet arvokas ihminen ja et saa antaa itseäsi kohdella tuolla tavalla. Jokaisella meistä on avaimet ihan omissa käsissämme ja me vain itse voimme tehdä asioille jotain. Sinä voit, usko se. Tietääkseni klamydia tarttuu limakalvokosketuksella ei käsipelillä. No niin tai näin, mutta voimia sinulle että saat elämäsi taas hymyilemään.
Voi sinua, miten jaksat tuossa suossa taapertaa tuupertumatta.
Ajattele itsesi tilalle äitiäsi tai kuvittele tyttäresi sinun tilallesi. Ethän haluaisi heillekään tuollaista kohtaloa.
Älä siis salli itsesi enää tuollaista 'sontaa' ottaa vastaan. Väsyt ja kituutat huonossa suhteessa.
Ota itseäsi niskasta kiinni lujalla otteella.
Et voi kaiken tuon jälkeen luottaa mieheesi selvästikään.
Sinä haluat hyvää kohtelua, sinä haluat kunnioitusta, sinä ansaitset sitä kaikkea ja rakkautta ja huolenpitoa ja turvallisuutta.
Anna niitä itsellesi tekemällä itse jotain tilanteesi helpottamiseksi.
Sinä kadotat ehkä itsesi ellet rupea kiinnostumaan vahvasti omasta hyvinvoinnistasi.
Lapsetkin voi paremmin, kun äiti voi paremmin.
On aivan kohtuutonta että mies saa olla sika lähimmäisiään kohtaan.Mutta usko pois, vielä tulee aika jolloin tuo sun miehes saa maksaa teoistaan.Paha saa palkkansa.Ymmärrän myös sinua.Jos toista rakastaa ei järjen ääntä kuule ja antaa anteeksi paljon ...ihan liian paljon.En osaa antaa sinulle mitään neuvoa tässä tilanteessa, ehkä juuri siksi että juuri poikas lämpimät välit isäänsä vaikeuttaa sinun eropäätöstäsi varmasti.Lapsi kuitenkin unohtaa tuossa iässä aika nopeasti ja uskoisin, että riitely vahingoittaa molempia lapsiasi kuitenkin enemmän kuin se että lähtisit pois tuosta suhteesta.Itse sinä kuitenkin teet ratkaisusi muut voivat vain antaa neuvoja ja kertoa kokemuksistaan.Tarvitset tukihenkilön tuohon tilanteeseesi.Seurakunnan perheneuvolasta sain ainakin itse rohkeutta oman kaoottisen elämäntilanteeni keskellä.Puhuminen auttoi jo paljon.
Helvetti soikoon tuntuu pahalta sun puolesta. Ota nyt jo ero niin nopeasti kuin vain voit.
Jo normitilanteessakin on parempi lapsillekin on se, että vanhemmat ovat erillään onnellisia kuin onnettomia yhdessä.
Ja tää ei ole enää mikään normitilanne. Helvetti mikä mies sulla. Tekisi mieli viedä saunan taa ja ampua. Toisaalta hölmö olet ollut sinäkin.
Se että on ollut hölmö menneisyydessä ei tarkoita että pitäisi olla hölmö tulevaisuudessa.
Ota ero. Nyt.
Eli vaikka kaiken maailman gallupit ja keskustelupalstat toitottavat, että kaksi kolmesta pettää, on sittenkin normaalia vaatia uskollisuutta ja kunnioitusta? Miehen mielestä minä olen epänormaali, jos olen ollut mustasukkainen enkä ole ymmärtänyt miesten tarpeita... Toisaalta tälläkin hetkellä tuhannet ja tuhannet ukot kuolaavat niin internetissä kuin muuallakin vieraiden naisten perään, ja ties miten moni "painaa pitkää päivää konttorilla"...
Mies on myös monasti huomauttanut, että monella asiat on sentään huonommin. Siis onhan niitäkin naisia, jotka "antavat" mätkiä itseään myös fyysisesti. Todellakin, hölmöjä maailmassa riittää.
Joopa, hölmö olen siis ollut, ja varmasti jossain asioissa jatkossakin, mutta kaipa se eron valmistelu on aloitettava vihdoin...
Suhdetta ei kannata eikä pidä perustaa galluppien "tuloksiin". On normaalia odottaa ihmissuhteelta reilua ja luotettavaa kumppania, jonka kanssa jakaa elämän ilot, surut, kokemukset. Kumppania jonka kanssa on hyvä olla, jota kunnioittaa ja joka kunnioittaa, hyväksyy sinut omana persoonana ja sinä hänet kaikkine piirteineen. Jos lähtee suhteeseen "ei tästä mitään tule kuitenkaan" -asenteella niin aika todennäköisesti siitä ei tulekaan.
On ihmisiä joille riittää että joku vain on. Lyhyen tai pidemmän ajan. Kaikki eivät halua, jaksa tai osaa selvitä parisuhteen ongelmista. Sellaisiakin ihmisiä on ja on aina ikävää jos suhteessa vain toinen haluaa yrittää ja toinen ei.
Ei kannata paljon vertailla omaa suhdetta vielä huonompiin. Joskus ihminen on tyytymätön kaikkeen, vaikka asiat olisi hyvin. Aina hyvää ei osata arvostaa. Jossain kuitenkin menee raja jolloin itse ymmärtää että normaalin sietokyvyn raja on ylitetty. Uskon, että olet näitä asioita tarkkaan punninnut ja tehnyt parhaasi miehen kanssa. Ehkä sana "ero" on muodostunut jo itsetarkoitukseksi. Entä jos näkisit asian siltä kannalta, että itsenäistyisit ja pääsisit eroon miehen vaikutusvallasta? Jos se johtaa eroon niin sitten niin käy. Aika todennäköisetä se onkin, kertomasi perusteella. Ennen kuin keskityt eropapereiden väsäämiseen niin yritä saada itsellesi oma asunto jossa saat olla henkisesti ja fyysisesti rauhassa. Voithan tavata miestäsi sen ulkopuolella jos vain haluat. Voihan olla että mies haluaa eron, jolloin asia selviää helpommin. Omillasi saat itseluottamuksesi kuntoon ja näet miehesi taas hieman toisessa valossa. Lopulliset ratkaisut kannattaa tehdä vasta kun on tasapainoinen tekemään niitä.
Valitan, olet lykannyt katesi kyynarpaita ellet jopa olkapaita myoten paskaan. Nyt on sit aika pesta kates, eli otat elamalles uuden suunnan vaikka se alussa vaikealta tuntuukin.
Olet jo omalta osaltasi sietanyt tarpeeksi ja omin silmin nahnyt ettei miehesi tule muuttumaan. Oletan etta joudut kotona tekeen kaikki tiskit, pyykit ja siivouksen kun miehesi kay "harrastuksissaan".
Nyt tuntuis silta etta han on ottanut sinut toiseksi aidikseen, jolle voi tehda ja sanoa mita vaan. On tainnut hanen aitinsa hemmotella hanet piloille, kotona ei ole tarvinnu tehda mitaan ja mistaan ei ole otettu vastuuta. "Miehesi" on kiukutteleva kakara, nyt sulla on kahden lapsen sijasta kolmas; noilla asenteilla ja evailla ei tasapainoista parisuhdetta saa aikaiseksi edes kirveellakaan.
Potkase aijas pihalle ja menkoon asuun omiin nurkkiin, paasette loppupeleissa kaikki paljon helpommalla. Jos mulla olis vastaavanlainen tilanne jonkun tasapainottoman naisen kans, niin johan olis lentany korkeassa kaaressa pihalle tai olisin itse nostanu kytkinta.
Rakkaus vaan on joskus niin "pirullinen" asia etta se saa ihmisen sokaistumaan toisen pahoistakin puutteista ja realiteetteja ei oteta huomioon, ainakaan ajoissa. Taistele...
Millaisen parisuhteen mallin haluat lapsillesi antaa. Haluatko että poikasi oppii, että mies saa kohdella naista aivan kuten haluaa? Ja että naisen tulee sietää lähes mitä tahansa. Sitä paitsi olen aivan varma, että lapsesi kärsivät enemmän nykyisestä tilanteesta kuin erosta. Itsekin omasta lapsuudestani muistan, että vanhempani eivät edes käsittäneet kuinka paljon lapsi ymmärtää ja kärsii. Lisäksi poikasi ei varmasti vielä pysty ymmärtämään, että myös erotilanteessa hän voi olla yhteydessä isäänsä. Niinpä hän pelkää eroa. Eiköhän hän kuitenkin pikku hiljaa rauhoitu, kun huomaa, ettei maailma siihenkään lopu.
Tuntuu että tähän asti olet miettinyt ainoastaan miestäsi ja lapsiasi, mieti nyt myös itseäsi! Kyllä voit vaatia parisuhteelta jotain myös itsellesi. Mitä nyt saat siitä? Voin vakuuttaa että uskollisia ja kunnollisia miehiä on edelleen olemassa, mutta et taatusti tule kohtaamaan heitä niin kauan kuin keskityt nykyiseen mieheesi.
Elli, olet kärsinyt todella paljon.
Sinulla on oikeus EHDOTTOMASTI vaatia
uskollisuutta!!!
Rakas ystävä, miehesi ei aio ottaa eroa sinusta,
sinun on tehtävä se ja vietävä asiat loppuun asti.
Miehesi pitäisi mennä seksiaddiktina terapiaan ja
hoitoon, mutta hänen toipuminen ei ole sinun
tehtäväsi.
Muista Elli sinua rukouksin, antakoon Jumala sinulle
rohkeutta ja armoa kaikessa.