Odotamme ekaa lastamme.Mies on ollut kova menemään, lähinnä kaverit ja alkoholi kiinnostaa useampana pvänä viikossa.Lupaa ja vannoo parantavansa tapansa, kunhan lapsi syntyy.Onko kellään kokemusta käykö todella näin, että lapsen synnyttyä, kotielämä ja vauvan hoito alkaa kiinnostaa enemmän,kun baarit ja ulkona juokseminen??????
muuttuuko
koskaan??
61337
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
valitettavasti. Yleensä käy niin, että juomaan taipuvaisen vaimo on kuin YH-äiti, vaikka on se puoliso olevinaan siinä.
Juuri noin siinä käy.Oma mieheni kyllä käy töissä mutta muuten sitä kiinnostaa vaan kaverit ja rillutteleekin turhan paljon.Minä hoidan lapset yksin.
Sattuipa sopivasti,äsken juuri kirjoitin uuden aloituksen tuonne ylemmäksi...ongelmia on vaan kun ei tiedä miten selvitä.Mies kun on keskusteluhaluton.
Ei se miksikään muuttunut meidänkään kohdalle, meno vain yltyi ja viina sekä kaverit vei. Kuvioihin tuli muita naisia sun muuta joten otin lapseni ja muutimme kahdestaan omaan asuntoon. Tuota päätöstä en kadu vaikka alku olikin vaikeaa.
ei se muutu.voi vähäksi aikaa rauhottua meno mutta sitten se palaa ennalleen.rakkauden huuma voi tuoda tunnetta joka vähentää tarvetta hakea sitä huumaa muualta(alkoholi,huumeet,porno mitä nyt onkin).mutta surullista ,riippuvainen ihminen on aina riippuvainen..tai harvoin ne miehet lähtevät miettimään elämänsä raidetta ja suuntaa.ei se muutu jos nyt on jo näin.
luvataan maat ja taivaat, tähdet ja kuut..... Ja mikään ei koskaan muutu mihinkään. Ja kun lähdet, sitä tule takaisin-vollotusta saat kuunnella vielä pitkään. Ei varmasti tuosta muutu, kuten jo ovat sanoneetkin: ahdistus kasvaa ja meno pahenee.....
Mun tarinani muistuttaa vähän sun tarinaa, muttei kuitenkaan... miehelläni bailauskuume tuli vasta lapsen syntymän jälkeen. Oli siihen asti ollut ihan kunnon kansalainen.
Ei hän nyt sentään montaa kertaa viikossa ollut menossa, vaan vain viikonloppuisin.
Epäilen, että tuo hillitön bailaushalu johtui siitä, että
1) me ruvettiin seurustelemaan teini-ikäisinä, ja mentiin naimisiinkin hirmu nuorina, nuoruus oli tavallaan jäänyt elämättä (itse ehdin vähän sitä jo kokeilla, koska olen pari vuotta vanhempi)
2) oman lapsen syntymä oli hänelle - siitä huolimatta että lapsi oli toivottu ja yhteistuumin alulle pantu - järkytys, eikä hänellä ollut tapoja käsitellä asiaa (tuntuu olevan meille akoille helpompaa)
3) noihin aikoihin hän menetti yhden läheisimmistä ihmisistään itsemurhan kautta, joka sekoitti hänen kuvionsa totaalisesti.
En itse kauheasti toppuutellut häntä, koska ajattelin sen olevan hänelle jonkinlainen henkireikä, pääsee puhumaan asioistaan ulkopuolisten kanssa. Tai no, lähinnä hän kävi juhlimassa lapsettomien ystäviemme kanssa, joihin minäkin luotin - ja luotan edelleenkin - niin, ettei tarvinnut pelätä toisten naisten kanssa vehtaamista. Eikä näin tietääkseni koskaan käynytkään. Yöksi hän tuli aina joko kavereidemme kyydillä tai taksilla kotiin, hainpa hänet joskus itsekin.
Loppujen lopuksi kävi niin, että mies rauhoittui ja aikuistui (menovaihetta kesti ehkä vuoden päivät). Olemme myöhemmin puhuneet asian halki, jolloin minä kerroin, kuinka raskasta oli olla joka viikonloppu lapsen kanssa yksin ja hoitaa sekä muksu että koti itse ilman että mies liikautti sormeankaan (oli perjantain ja joskus lauantainkin juhlimassa, ja sunnuntaina sitten kohmelossa, eikä siksi kyennyt mihinkään), lisäksi huolehtia vielä humalaisesta ukosta! Että olin hyvin pettynyt siihen, että hän ajatteli tuolloin vain itseään, eikä kyennyt näkemään muita (olihan sitä surua minullakin, koska tuo menetetty ystävä oli myös minun ystäväni)... kuinka hyvin hänellä on kuitenkin omat asiat.
Tietysti näin jälkeenpäin ajatellen tein tyhmästi, kun annoin hänen aika lailla vapaasti mennä. Eli siis siinä mielessä minunkin vikani. Toisaalta olen ajatellut, että mitähän olisi tapahtunut, jos olisi kahlinnut hänet kotiin... Mutta onneksi tuo aika on ohi, sovittu ja kuopattu. Nykyään meillä on hyvät välit, ja lapsi ja koti hoidetaan yhdessä. Ehkä itsekin on kasvanut siinä, ettei nykyään katsoisi noin läpi sormien toisen jatkuvaa menemistä (ja uhrautuisi itse olemaan aina kotona), vaan puuttuisi siihen kovalla kädellä. (Ei tarkoita, ettei koskaan saisi kaverien kanssa mennä - toki saa ja pitääkin, mutta kohtuudella!)