Neljä vuotta yhdessä oloa takana, kolme ja puoli vuotta henkisesti ja fyysisesti alistettuna. Päähän lyömistä, kuristamista, potkimista, hiuksista nostamista ja repimistä... mitä vaan, kun eteen tulee tilanne, jota hän ei hallitse ja minkä kokee uhaksi. Tilanne voi johtua ratsastamassa käymisestäni, postimyyntitilaamisestani, kynttilöiden polttamisesta ja ostamisesta, hänen ylenkatsomiensa vanhempieni ja ystävieni puolisoineen puolustamisestani, ihan msitä vaan, yleensä se, että yritän puhumalla selvittää asiat, joista en koe yleensä kenellekään tulevan harmia, aiheuttaa raivon. Jopa ensimmäisenä kylpylässä viettämämme vuosipäivänämme tyynyn alle piilotettu kultainen ranneketju, lahjani hänelle, oli kuristamisen arvoinen. Lapsia meillä ei, luojan tähden, ole. Naimisiin en hänen kanssaan ja hänen ihmetyksekseen mene. "Rakkaan", "kullan" ja muiden normaaleiden sanojen sijasta olen hänelle suuttuessaan vitun paska, vitun kusipää, vitun idiootti, vitun lehmä, vitun perseen levittäjä, vitun kaikkea... Nyt vasta maatessani muutama kuukausi sitten saunan lattialla erään kohtauksen jälkeen kolmisen tuntia, itkien ja oksentaen, olen katsonut itseäni ulkopuolisen silmin ensimmäiset kerrat, minä hoitoalalla oleva ihminen, kipeästi hoidon tarpeessa itse. Talo rakenteilla ja minä tuossa kunnossa... HALOO??? Elämäni onnellisinta aikaa? Tulevaisuus täynnä yhteisiä suunnitelmia ja unelmia? Tämäkö mitä nyt elän? -EI- Mies ei koe tarvitsevansa minkäänlaista hoitoa vaikka mahdollistin tämän hänelle. Itse en olisi enää jaksanut ilman ulkopuolisen apua ja pari psykoterapiakertaa käyneenä olen nyt paranemassa tuosta sairaasta alistamisesta. Mitä luulette onko seuraavan päivän tiskaaminen tai muutaman ruusun ilmestyminen pöydälle parantanut haavani? Rakastelu? Tähän asti kyllä, mutta... ajatelkaa, kukan avulla olen saaanut voimaa elää taas seuraavaan kertaan saakka, ottaakseni turpaan pohjia myöten. Jopa iskun pelko vaihtui haluksi ottaa se vastaan jos kerran olen hänen mukaansa ansainnut kaiken. Asenteeksi kasvoi "aivan sama" ja mielessä on ollut hiljainen pyyntö siitä että työkaverit tulisivat virkatehtävissä pelastamaan. Nyt en sitä enää tee. Talovelka ja sen järjestäminen ahdistaa, mutta uskon sisimmässäni että vaikka pankki voi olla eri mieltä, sekin selviää ja on vain järjestelykysymys verrattuna siihen, että seuraava isku voi olla viimeinen vastaanottamani. Miksi odottaisin sitä enää? Ystävieni, noiden mieheni inhoamien, avulla olen saanut voimaa ja niin paljon sisäistä vihaa kokemaani kohtaan, että vielä minä olen se joka tästä selviää voittajana! Rakkaat ystävät, ÄLKÄÄ JÄÄKÖ ODOTTAMAAN SEURAAVAA KERTAA. Teitä ei parisuhdeväkivalta-tilaneteessa enää rakasteta, kyseessä voi olla pikemminkin rakkaus sitä kohtaan, että toisella on joku joka huolehtii, pyykinpesijä, ruuanlaittaja, kotihengetär... Väkivalta on rikos. Kestää ehkä kauan tajuta se, mutta tehkää oikea ratkaisu kun olette siihen valmiita. Uskon pikkuhiljaa ajatukseen, että vielä jonain päivänä puhkean uudelleen kukkaan ja vielä maailmassa on joku joka hyväksyy minut kaikkineen päivineen, eikä antaisi minusta mitään pois, sellaisena kun olen. Vieläm vastaan tulee mies joka pysyy ratkaista asiat muunkin kuin nyrkin kanssa. Uskokaa tekin siihen. Voimia kaikille!
avomieheni ja minun tarina
Pipsa.
143430
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mulla on voimia ja lähettelen tässä ylimääräiset sinulle.
Älä menetä uskoa paremmasta ja loistavasta tulevaisuudesta. Meitä hyviä miehiä on paljon, joka tytölle oma.
kylläpä on surullista ja myös vaarallista.Pitäskö sittenkin pysähtyä ja kysyä itseltä:tätäkö minä haluan????Voimia että pääsisit pois jotenkin ja älä jää vuosikymmeniksi kenenkään väkivallan kohteeksi sillä myöhemmin se on vielä vaikeampaa kun väkivaltaa voi alkaa pitää normaalina!!
Totuus on tarua ihmeellisempää, kuten sanotaan. Kiitos kun jaoit tarinasi. Ne jotka tuntevat yhdenkin väkivaltaisen, tunnistavat heti kolme- ja puolivuotisen helvettisi. Juuri noin se on, sekä miehen käytös että oma suhtautumisesi, joka jo noin lyhyessä ajassa vei ajatukseen, että olit "ansainnut" lyönnit. Hoitoalan ihminen raakimuksen käsittelyssä, alistettuna. Toivoisin että nämä jutut tehtäisiin julkisiksi ja kuvien kanssa lehtiin, kuten jossain pohjois-Ruotsissa alettiin tehdä väkivaltatapauksissa. Kun olet selvinnyt pois, voisitko ajatella, kun olet vielä alan ihminen, että jollakin lailla pyrkisit auttamaan niitä jotka ovat samassa asemassa, mutta eivät jaksa pois? Sinulla olisi sekä ammatillista että omakohtaista kokemusta. Tällä työsaralla ei Suomessa työ lopu! Olen itse kasvatustieteilijä ja opettaja, ja olen paljon pohtinut näiden miesten lapsuuden taustoja. Kansantautihan tämä on. Kumpa kotien seinät olisivat lasia ja jokainen teko tulisi näkyväksi. Kirjoita ja puhu ja puutu, tee voimavara muillekin omasta selviytymisestäsi, sillä on tarkoitus!
Hyvä "ester" nimimerkillä kirjoittanut. Ehdotat tälle keskustelun aloittaneelle ihmiselle, että hän myöhemmin elämässään ("hoitoalalla" kun on) "pyrkisi auttamaan niitä jotka ovat samassa asemassa". Ihan kaunis ajatus, mutta ...
Jo nykyäänkin perheväkivalta-työntekijöistä aivan liian suuri osa omaa tuolle aihealueelle liittyvää omaa traumaattista elämänhistoriaa. Tästä seuraa helposti se, että auttaminen ei enää olekaan ammatillista (ja eettistä) luonteeltaan, vaan se on omien haavojen parantelua. Työtä perheväkivallan parissa tehdään vereslihalla ollen ja jokainen uusi "kohtalontoveri" aktivoi omat traumaattiset muistot.
Helposti tällainen oma rankka väkivaltahistoria johtaa myös mustavalkoisen maailmankuvan omaksumiseen, jossa ihmiset jakautuvat selkeästi "uhreihin" (naiset) ja "väkivallan tekijöihin" (miehet).
Todistusaineistona ja vahvistajana tällaiselle itselle syntyneelle maailmankuvalle toimii oma työ. Tämä on juuri sitä perustavanlaatuista kasvualustaa radikaalifeministiselle ajattelulle.
Hyvä Turo-nimimerkillä kirjoittaja, mikä olisi oma ratkaisusi suomalaisten miesten tilastollisesti todistettuun väkivaltaisuuteen läheisiään kohtaan? Jo pelkästään fyysisten voimien eron vuoksi naisten ja miesten väkivaltaa ei voi suoraan verrata. Jo historia osoittaa, että suurimmat tyrannit ovat miehiä.
Kysyt ”ester”, että mikä olisi oma ratkaisuni ”suomalaisten miesten tilastollisesti todistettuun väkivaltaisuuteen läheisiään kohtaan”. Tuo kysymys on luonteeltaan vähän samanlainen kuin kysymys, ”mikä on ratkaisusi tilastollisesti todistettuihin liikenneonnettomuuksiin?”.
Ei kai monimutkaiseen ja yksilöllisiä muotoja saavaan ongelmaan mitään patenttiratkaisua voi olla olemassa. Paljon löytyy tosin Suomessa harjoitettuun perheväkivaltapolitiikkaan liittyviä tekijöitä, joita lähtisin, jos minulta asiaa kysyttäisiin, viilaamaan ratkaisevasti eri suuntaan, kuin mikä nyt on vallitsevaa.
Muutamaa kohtaa viestissäsi haluan kommentoida:
- kommenttisi ”suomalaisten miesten tilastollisesti todistettuun väkivaltaisuuteen läheisiään kohtaan”. Mitä mahtanet tällä tarkoittaa? Epäiletkö, etten olisi tietoinen erilaisista tilastoista perheväkivaltaa koskien? Voin kertoa, että tunnen ne kaikki : ) Jos yrität tällä kommentillasi epäsuorasti viitata jollain tavalla suomalaisten miesten erityiseen väkivaltaisuuteen perheissä verrattuna naisten väkivaltaisuuden määrään, niin tästä asiasta ei Suomessa ole ensimmäistäkään luotettavaa (metodisesti pätevää) tutkimusta tehty. Joten ainakaan mitään perheen sisällä miesten ja naisten harjoittaman väkivallan suhteellisista osuuksista on paha mennä sanomaan.
- kommenttisi: ”Jo pelkästään fyysisten voimien eron vuoksi naisten ja miesten väkivaltaa ei voi suoraan verrata”. Miksi mahdat tämän todeta? Fyysisten voimien keskimääräinen eroavuus miesten ja naisten välillä on niin selvä asia, kuin joku asia ylipäätään voi selvä olla. Mutta mitä sitten, mitä tästä tulisi seurata? Tämän takia on itsestään selvää, että fyysisen mittelön asteelle välienselvittelyn edetessä, naiset yleensä jäävät alakynteen. Tarkoitatko, että koska fyysisten voimien epäsuhta sukupuolten välillä on niin suuri, niin naisten harjoittamasta väkivallasta ei tulisi puhua (samassa yhteydessä kun puhutaan miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta)?
- kommenttisi: ”Jo historia osoittaa, että suurimmat tyrannit ovat miehiä”. Mitä oikein tällä haluat sanoa. Miten tämä liittyy keskusteluun perheväkivallasta?
Ehkä sinä olet kiinnostunut tekemään sen metodisesti pätevän tutkimuksen suomalaisten miesten vs. naisten väkivaltaisuudesta. Mikä estäisi? Kuka on väittänyt, ettei naisten harjoittamasta väkivallasta saisi puhua? Miehiin kohdistettuna sillä ei kuitenkaan varmasti surmata niin montaa vuodessa kuin naisia kuolee väkivallan seurauksena. Sen sijaan lapsiin kohdistettuna asia on todella vakava. Jos olet lukenut kirjan Pimeän poika, tiedät millaista äidin väkivalta voi olla pahimmillaan. Tätä en puolusta missään tapauksessa. Ja tyranneista: joku on sitä maan tai maailmanlaajuisesti, mutta paljon useampi mies on sitä omassa perheessään. Kerro sinä naisten väkivallasta mitä haluat, ei kai tässä mitään kilpailua käydä. Tuntuu vain kuin vähättelisit niitä surkeita kertomuksia joita tälläkin palstalla naiset kertovat oman rakkaansa tekemistä väkivaltateoista. Etkö usko niiden olevan totta, vai miksi mitätöit? Olisi hauska tietää, mistä sinulla oikein kenkä tai pipo kiristää?
En missään nimessä halua vähätellä kenenkään ihmisen kärsimyksiä. Kriittiset kommenttini täällä suomi24:sen keskustelupalstalla olen kohdistanut lähinnä niihin kommentteihin, joissa jaellaan omasta hädästään kertovalle ihmiselle kovin yksioikoisia ja suorasukaisia neuvoja siitä, miten tulisi toimia. Kommentoijat esittävät asioita faktoina (ne, joita olen nimennyt tämän alan kliseiksi), vaikka todellisuudessa kyse on suomalaisen tiettyjä sukupuoli-intressejä vaalivien tahojen onnistuneesta propagandasta.
Propagandan levittämisestä ei kukaan ihminen voi omassa elämäntilanteessaan hyötyä. Itse koen arvokkaana, että kommentit hädässä oleville ihmisille olisivat ensisijassa kyseistä ihmistä itseään ajattelemaan tukevia. Erilaisista banderolleista repästyistä julistuksista on ihmisen itseymmärryksen (tai siihen pyrkimisen) kannalta vain haittaa.
Heität tuossa ilmaan myös ajatuksen metodisesti pätevien tutkimusten tekemisestä, joiden perusteella voitaisiin sanoa jotakin miesten vs. naisten väkivaltaisuudesta. Itse en koe, että tällaista vertailua edes tarvitsisi suorittaa miesten ja naisten välillä. Sehän on täysin lapsellista. Tosiasia kuitenkin on, että Suomessa tuolle linjalle on lähdetty (tosin painottaen vain miesten tekemän väkivallan määrää) ja voi olla että tuollaisten sukupuolia vertailevan tutkimuksen tekeminen olisi se tervehdyttävä tie, jotta miesten ja naisten vastakkainasettelulta näissä väkivaltakysymyksissä voitaisiin tässä maassa vähitellen alkaa luopua.
Kysyt myös tuossa viestissäsi, että kuka estäisi naisten väkivaltaisuuden tutkimisen. Et siis selvästikään ole seurannut perheväkivaltateemaan liittyviä tapahtumia laajemmin Suomessa. Kun ensimmäiselle (ja toistaiseksi ainoalle) RAY:n rahoittamalle naisten väkivaltaisuutta kartoittavalle tutkimushankkeelle 2004 myönnettiin rahoitus, kahdeksan naisjärjestöä (mukana myös puolueiden naisjärjestöjä) protestoi voimakkaasti, että moiseen myönnetään tässä maassa rahaa. Rahat olisi kuulemma pitänyt käyttää tärkeämpää, eli taas miesten väkivaltaisuuden tutkimiseen.
Mitä enemmän on tietoinen Suomessa harjoitettavan "perheväkivaltapolitiikan" kuvioista, sitä rumemmalta, eettisesti täysin kestämättömältä, kuva näyttää. Kärsijöinä tämän seurauksena ovat kaikki ne ihmiset, joita perheväkivalta oman elämän kautta koskettaa.
En oikein vieläkään löydä pointtiasi, miten Suomen perheväkivaltapolitiikan kuvioista, jotka ilmeisesti hyvin tunnet, kärsivät ne ihmiset joiden elämää väkivalta koskettaa. Esimerkiksi alkuperäinen kirjoittaja kertoi oman kokemuksensa ja sen pohjalta kehoitti muita vastaavaa kokevia, etteivät jäisi ihmettelemään, vaan lopettaisivat ajoissa suhteen väkivaltaisen kanssa. Minusta hänellä on enemmän kokemusperäistä tietoa jonka kautta ottaa kantaa asiaan kuin jollakin vaikeatajuisella teoretisoinnilla, jota sinä harrasta.
”19 vuotta alistamista, pakkotyötä, syrjintää, aivopesua, pahoinpitelyä. Kyllä mahtaa olla suurenmoista olla niskan päällä omille lapsilleen ja käyttää heitä kuin omistamiaan esineitä. Ei ihme että suomalaiset ovat niin sairas kansa. Miten voi lapsi kestää, hän on niin hento? "
Näitä esittämisiä kannanottoja, esittää vain todella sairas ihminen.
Hakeudu hoitoon älä anna elämäsi lipua ohi moisessa *vihanunessa*.
Jokaisen omaelämä on ainutkertainen.
Vihaat anoppeja appia ja miehiä. Lapset ovat mielesi mukaan esineitä, vailla tunteita tai ajatusmaailmaa.
Keskustelun avaajan omakohtainen tarina oli koskettava ja hänen muille antamansa neuvot hyvin ymmärrettäviä juuri hänen kokemustensa vuoksi. Keskustelun aloittajan esittämiä ajatuksia en kuitenkaan ole millään lailla kommentoinut.
Suomen perheväkivaltapolitiikka puolestaan liittyy kiinteästi meidän kaikkien konkreettiseen elämäämme sikäli, kun joudumme väkivallan kanssa tekemisiin. Asiallista apua on vaikea saada ja se miten ilmiötä "asiantuntijatasolla" kuvataan (ja kampanjoidaan), johtaa ihmisiä vain vääränlaiseen itseymmärrykseen väkivaltaisen käyttäytymisen luonteesta.
Tiesitkö muuten, että useat "väkivalta-asiantuntijat" Suomessa ovat "naisasiaa" (huomaathan lainausmerkit) ajavia aktivisteja, jotka eivät koskaan ole olleet kiinnostuneita edes itselleen selvittämään väkivaltailmiöön liittyviä perusasioita, kuten näkemystä siitä, että miksi joku ihminen ylipäätään käyttäytyy väkivaltaisesti toista ihmistä (vaikka juuri läheistä) kohtaan. Selitysmallit on repäisty suoraan radikaalifeminismin oppikirjoista. Tämä on helppo huomata esim. siitä, että nämä radikaalifeministiset mallit ovat täysin kyvyttömiä selittämään kahden naisen välistä väkivaltaa. Aina halutaan löytää Paha Mies
Itse elin lähes kymmenen vuotta samanlaisessa liitossa kuin sinä. Erosin miehestäni vajaat kaksi vuotta sitten. Vuosi meni terapiassa käyden ja itseäni rakentaessa takaisin eheäksi. Lapsia meillä on kaksi, jotka kävivät perheneuvolassa puhumassa asioista. Nyt elämme tasapainoista, rauhallista arkea.
Naimisiin oli mentävä, koska muulla tavoin en voinut osoittaa rakastavani häntä, kuulemma. Vuosien mittaan nuo raivokohtaukset muuttuivat aina vain pahempaan- lopulta olin menettää oman mielenterveyteni ja pelkäsin lasten ja oman henkeni puolesta. Eroa tehtiin kerran aiemminkin, mutta omaa heikkouttai otin hänet takaisin.
Raivon hänessä saattoi laukaista lopulta mikä tahansa- siihen riitti vaikkapa se, että olin unohtanut viedä roskat tai ruoassa ei ollut tarpeeksi makua. Sitten mentiinkin pitkin seiniä. Pariin otteeseen lopputuloksena aivotärähdys. Olin myös hänelle mm. huoraava ämmä, lehmä, vitun idiootti jne. Siinä vaiheessa kun hän uhkasi hakata lapset, koska nämä pitivät liikaa meteliä, sain kerättyä tarpeeksi voimia lähteä. Silloin sitten lähdettiinkin suoraan yön selkään, karkuun. Siitä alkoi raivoisa taistelu jolloin hän vuoroin uhkasi tappaa meidät jos emme palaa, vuoroin itkuisa yksinäisen ihmisen valitus ja vakuuttelut miten hän rakastaa, ei voi elää ilman meitä, tappaa itsensä jos emme palaa. Kiitos uskomattoman tukiverkkomme, jolle tilanteemme tuli osittain melkoisena yllätyksenä (kauniit kulissit), pysyin vahvana. Nyt en edes tiedä missä koko mies on- katkaisi lopulta yhteydenpidon meihin.
Syyllistin itseäni pitkään etten lähtenyt aiemmin, kunnes vihdoin sain annettua itselleni anteeksi. Jokaiselle naiselle joka elää tuollaisessa liitossa kuten alkuperäisen tai omani oli toivon sydämestäni voimia lähteä. Kokemuksesta tiedän, että helppoa se ei todellakaan ole, sillä toisella osapuolella keinot ovat monet pitää meidät "ruodussa". Kun kuiville selviää huomaa miten upeaa elämä on kun ei tarvitse elää jatkuvassa pelossa. Saa iltaisin nukahtaa rauhallisin mielin ilman jännitystä herääkö aamulla enää uuteen päivään.
Liekö sattumaa, mutta olen itse myös hoitoalan ihminen. Lisäksi meidän alaltamme tiedän monta muutakin samanlaista tarinaa. Hoivaviettimmekö meitä vetää tuon tyyppisten miesten luo- exäni ainakin oli täysi narsisti. Kaipa sitä kuvitteli voivansa rakastaa toisen "terveeksi".
tekstisi kuulostaa jo melkein liian tutulta!! Onneksi olet päässyt siitä jo pois..itsekin olen reilu vuosi sitten päässyt parisuhdehelvetistä vapauteen. suhteemme kesti kaikkiaan neljä vuotta, josta ensimmäinen oli melkein ok, toinen jo aika huono ja kaksi viimeistä helvettiä aamusta iltaan. Tietty julkisivu pidettiin siistinä joten kaikki varmaan kuvittelivat meitä ihannepariksi joilla rakkaus rehottaa jne..totuus oli hiukan toinen.Yleisin haukkumasana mitä kuulin päivittäin (ja myös usein yöt läpeensä) oli huoralehmä..töissäkin kuulemma vain huorasin ja puhuin hänestä pahaa työkavereille, raivokohtaus voi todellakin tulla huonon makuisesta ruuasta tai väärästä kampauksesta tms..Nyrkkiä tuli aika usein mutta hän opi lyömään paikkoihin jotka eivät näy, eli päähän (pitkä tukka piti aina olla jotta ei kuhmut näy) tai vatsaan ja talvisin käsivarsiin.
Yöt jouduin yleensä valvomaan koska hän ei käynyt töissä ja nukkui päivisin kun olin töissä niin yöllä mies oli pirteä ja valvotti minua. Töissä sain asiakkailta palautetta jatkuvasta haukottelusta mutta ei oikein voi sanoa että en saa nukkua kun pitää olla nyrkkeilypatjana..
Jos joku haluaa jakaa samoja kokemuksia niin voi meilata [email protected].
No perkele!
Tekisi mieli rutistaa ja halata sinua. Ei säälistä vaan sinun rohkeutesi tähden. Aivan mieletöntä. Sinä näet oman tilanteesi, moni ei.
Jaksamisia sinulle koko sydämestäni.