Nyt alkaa oikea itkuvirsi.
olen 41, neljän lapsen äiti (13v,15v,17v,19v). Naimisissa ollaan oltu 20 vuotta ja ollaan varmaan keskivertoa onnellisempia - terveet lapset, asutaan maalla, on oma koti, mökki, molemmat vakituisessa työssä, toimeentulo turvattu. Mies on mukava, luotettava. Kaikki on niin hyvin, mutta... entäs sitten? Kaipaan vaihtelua, virkistystä, yllättäviä tilanteita jne. Parisuhteessa edetään vuodesta toiseen samaa rataa, ei mitään suuria kriisejä, ei suuria muutoksia eikä elämää suurempaa tunnetta. Onko sellaista edes olemassa?! Olen aina ollut uskollinen, samoin mieheni (täytyy myöntää että olen ehkä sinisilmäinen, mutta niin uskon) Mieleni tekisi kokeilla mille tuntuu käydä vieraissa, mutta en kuitenkaan uskalla - mitä jos se ei olekaan niin hekumalista kuin olen kuvitellut? Entäs sitten jos sen jälkeen mikään ei olekaan ennallaan? Mitä siten? Pitäkö minun vaan tyytyä olemaan keskivertotapaus? Wagneria lainatakseni minun on sanottava että kroppani kaipaa suuria tunteita, mutta mitä kaikkea ne suuret tunteet muuttaa?
Tähän lisää maustetta tuo se että anoppi asuu meidän kanssa, hän on jo 82v ja omaa erittäin voimakkaan martyyriluonteen. Varsinaista "normaalia perhe-elämää" emme ole viettäneen oikeastaan milloinkaan, koska koko ajan meidän tulee olla varuillaan miten "käyttäydymme" kotona.
Välillä se ahdistaa enemmän, välillä vähemmän, toisinaan tuntuu että ei kerta kaikkiaan tule toimeen kotona. Olen keskustellut asiasta mieheni kanssa usein, anopin meillä asumien on oikeastaan ainut asia josta riitelemme. Mieheni on täysin minun puolellani ja ymmärtää ongelman, mutta se ei kuitenkaan kosketa häntä samoin kuin minua. Meillä on metsätila jossa riittää työmaata varsinaisen palkkatyön lisäksi. Metsätyöt ovatkin aina olleet miehelleni pakotie, sinne on helppo paeta arkea ja vieläpä hyvällä omallatunnolla. Lapset ovat jo isoja, yleisesti ottaen lapset tulevat anopin kanssa suht hyvin toimeen, mutta riitatilanteilta ei kokonaan voi välttyä. Haluan oman kodin, kodin jossa tupperin muovikupit saavat olla siinä kaapissa johon minä ne olen laittanut, kodin jossa grillattavaksi ostamani lihat päätyvät grilliin eikä anopin toimesta lihapataan… Olen varmaan itsekäs paska, mutta viime vuosina minusta on alkanut enemmän ja enemmän tuntumaan sille että minun ei tarvitse tätä kestää, olen ansainnut oman elämän. Mutta sitten tullaan kirjoitukseni alussa kuvaamaani tilanteeseen; kun kaikki kuitenkin on hyvin, uskallanko kuitenkaan ottaa riskiä ja muuttaa mitään? En usko että tilanteeseen on mitään hokkuspokkus ratkaisua olemassakaan, viimeksi kun keskustelin asiasta mieheni kanssa hän neuvoi minua turvautumaan ammattiapuun. Mutta mitä minä ammattiauttajalle sanon? Minulla on kaikki hyvin, mutta kaikki päin persettä? En ole koskaan kirjoitellut näille keskustelupalstoille, enkä ole muutenkaan näitä seurannut, mutta nyt ajattelin kokeilla josko täältä löytyisi apua. Jos ei niin sitten menen sinne ammattiauttajalle
olen 41, neljän lapsen äiti (13v,15v,17v,19v). Naimisissa ollaan oltu 20 vuotta ja ollaan varmaan keskivertoa onnellisempia - terveet lapset, asutaan maalla, on oma koti, mökki, molemmat vakituisessa työssä, toimeentulo turvattu. Mies on mukava, luotettava. Kaikki on niin hyvin, mutta... entäs sitten? Kaipaan vaihtelua, virkistystä, yllättäviä tilanteita jne. Parisuhteessa edetään vuodesta toiseen samaa rataa, ei mitään suuria kriisejä, ei suuria muutoksia eikä elämää suurempaa tunnetta. Onko sellaista edes olemassa?! Olen aina ollut uskollinen, samoin mieheni (täytyy myöntää että olen ehkä sinisilmäinen, mutta niin uskon) Mieleni tekisi kokeilla mille tuntuu käydä vieraissa, mutta en kuitenkaan uskalla - mitä jos se ei olekaan niin hekumalista kuin olen kuvitellut? Entäs sitten jos sen jälkeen mikään ei olekaan ennallaan? Mitä siten? Pitäkö minun vaan tyytyä olemaan keskivertotapaus? Wagneria lainatakseni minun on sanottava että kroppani kaipaa suuria tunteita, mutta mitä kaikkea ne suuret tunteet muuttaa?
Tähän lisää maustetta tuo se että anoppi asuu meidän kanssa, hän on jo 82v ja omaa erittäin voimakkaan martyyriluonteen. Varsinaista "normaalia perhe-elämää" emme ole viettäneen oikeastaan milloinkaan, koska koko ajan meidän tulee olla varuillaan miten "käyttäydymme" kotona.
Välillä se ahdistaa enemmän, välillä vähemmän, toisinaan tuntuu että ei kerta kaikkiaan tule toimeen kotona. Olen keskustellut asiasta mieheni kanssa usein, anopin meillä asumien on oikeastaan ainut asia josta riitelemme. Mieheni on täysin minun puolellani ja ymmärtää ongelman, mutta se ei kuitenkaan kosketa häntä samoin kuin minua. Meillä on metsätila jossa riittää työmaata varsinaisen palkkatyön lisäksi. Metsätyöt ovatkin aina olleet miehelleni pakotie, sinne on helppo paeta arkea ja vieläpä hyvällä omallatunnolla. Lapset ovat jo isoja, yleisesti ottaen lapset tulevat anopin kanssa suht hyvin toimeen, mutta riitatilanteilta ei kokonaan voi välttyä. Haluan oman kodin, kodin jossa tupperin muovikupit saavat olla siinä kaapissa johon minä ne olen laittanut, kodin jossa grillattavaksi ostamani lihat päätyvät grilliin eikä anopin toimesta lihapataan… Olen varmaan itsekäs paska, mutta viime vuosina minusta on alkanut enemmän ja enemmän tuntumaan sille että minun ei tarvitse tätä kestää, olen ansainnut oman elämän. Mutta sitten tullaan kirjoitukseni alussa kuvaamaani tilanteeseen; kun kaikki kuitenkin on hyvin, uskallanko kuitenkaan ottaa riskiä ja muuttaa mitään? En usko että tilanteeseen on mitään hokkuspokkus ratkaisua olemassakaan, viimeksi kun keskustelin asiasta mieheni kanssa hän neuvoi minua turvautumaan ammattiapuun. Mutta mitä minä ammattiauttajalle sanon? Minulla on kaikki hyvin, mutta kaikki päin persettä? En ole koskaan kirjoitellut näille keskustelupalstoille, enkä ole muutenkaan näitä seurannut, mutta nyt ajattelin kokeilla josko täältä löytyisi apua. Jos ei niin sitten menen sinne ammattiauttajalle
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kannattaa kokeilla muitakin. Sitten tiedät, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Joskus se on, joskus ei.
Ja jos ero tulee, sen voi hoitaa fiksusti.
Miehesi ei ole ainoa ihana mies tällä planeetalla. Myös sinun tyytyväisyytesi on tärkeää.
Jos ei suhteenne jollain lailla muutu tai parane, sinuna kokeilisin muitakin. Jos jokin näistä suhteista sitten on vakavaa, voi olla, että teille tulee avioero. Jos ei, tiedät ainakin kannattiko kokeilla.
..enkä ole katunut. Vaikka suhteet johtivat avioeroon.
Nyt sekä minulla, että ex-miehellä on itsellemme paremmat/sopivammat puolisot ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Lapsetkin ovat hyväksyneet tilanteen, heidän sopeutumisensa tosin vaati aikaa, n. 2 vuotta.
onnellisen elämän "elämää suurempaan kriisiin", niin siitä vaan.Kokemuksesta tiedän, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella.
Mustasukkaisuus, viha ja katkeruus ovat myös suuria tunteita, niitäkö haluat?
mietittäväksi.
Eron kokeneena voisin sanoa, että ero on yhtä vakava kriisi kuin jonkun läheisen kuolema.
Erosta ei ole helppo selvitä, itse jätettynä sanoisin, että helpompi ehkä tulla jätetyksi, kuin kantaa jättäjän syyllisyyttä harteillaan.
Mitäpä jos alakaisit jollain muulla tavalla etsiä uutta tekemistä elämääsi, sellaista johon anoppi ei kuulu millään muotoa.Miehesi hyväksyy
varmaan uudet menot, jos tajuaa että on pakko.
Lapsetkin ovat niin isoja ,etteivät tarvitse sinua koko ajan.
Tai sitten käyt jossain lomalla lepuuttamassa hermoja yksistään (voihan sitä silloin maistaa sitä vihreämpääki ruohoa ilman, että "ruoho" tulee heti huomenna raitilla vastaan).
Anoppia olet kestänyt jo niin kauan, että ehkä jaksat vielä jonkin aikaa, ei se anoppi ikuisesti siinä vieressä ole kun on noin iäkäskin, tai jos on niin ei kauaa jaksa lihapatoja hämmennellä.
Mitä sitten teetkin, älä hätiköi, mikään suhde ei ole vuosikausia hekumallinen ja aina tulee se
sama seesteinen vaihe vastaan.
aloittaa alusta jonkun muun kanssa? Tai jaksaisitko oikeasti pitää rakastajaa ja salailla sitä pienellä (oletan) paikkakunnalla?
Anoppi kuriin, oma elämä haltuun ja parisuhde remonttiin. Jos kuvio tästä hajoaa, niin sitten sen oli aikakin.
Tämä ohje oli mielestäni paras, niinkuin itse ajattelen. Joudut aikamoiseen kriisiin, jos tuosta vain lähdet kokeilemaan ja seikkailemaan. Kun teillä ei suurempia ristiriitoja ole, tehkää yhdessä jotain avioliiton eteen. Miettikää anopin tilannetta, eikö voi saada siihen asiaan jotain muutosta. Matkoja, irtiottoa, hauskoja hetkiä yhdessä. Älä pilaa elämääsi muutaman irtopisteen takia!
Koet elämäsi tyhjäksi ja haet sisältöä itsesi ulkopuolelta. Vain sisältäkäsin voit itseäsi täytää ja kykenet vastaanottamaan vain tunteita, joita kykenet itse kokemaan. Minä suosittelisin vastuun ottamista oman elämän mielekkyydestä. Kuulostaa siltä, että heität vastuun omasta onnellisuudestasi miehesi ja anoppisi niskaan. Keistä tai kenestäkään itsesi ulkopuolisesta ei viime kädessä ole kysymys. Hae vastauksia itsestäsi ja muutoksia itsestäsi. Onko sinulla kiinnostuksen kohteita elämässä, jotak tekevät elämän tarkoitukselliseksi? Henkisiä harrastuksia? Muita harrastuksia? Terveydenhoito? Miten voit pitää parempaa henkistä ja fyysistä huolta itsestäsi? Minkälaisia asioita voisit tehdä itsesi kehittämisen hyväksi. Käy lyhyillä kursseilla, etsi netistä. Saan kirjeestäsi vaikutelman, että elämässäsi ei juuri muuta ole kuin koti, työ, mies, lapset ja anoppi. Ja sitten uskot, että vastaus onnellisuuteesi on suhteessa vieraan miehen kanssa.... No, et ole kamalasti asioita miettinyt, ilmaiesti. Etkä ilmeisesti lukenut mitään itsehoidollista kirjallisuutta...
Kuulostaa siltä, että et ole tehnyt mitään sen eteen, että elämäsi olisi hankisesti ja fyysisesti mielekkäämpää ja uusiutuvaa. Ehkä tulkitsin väärin, mutta kuulostit siltä, kun odottaisit muiden ihmisten muuttavan elämäsi mielekkääksi sinun odottaessasi passiivisena. Odottaa saat pitkään.
Heikon kokemukseni turvin väittäisin että kannattaa kokeilla ainakin kerran... Sen jälkeen tiedät että puuttuuko nykyisestä suhteestasi yleensä mitään vai haihatteletko vaan asian perään.
Rakastumisen tunnetta, tuli se missä iässä tahansa ei voi vähätellä kukaan. Jos pystyt tekemään nykyisestä suhteestasi "uuden", olen kateellinen, sillä mitä pitempään mietit asiaa sen vaikeammaksi korjaus tulee.
Kuitenkin onnea valitsemallesi tielle. Oli se oikea tai väärä, tilivelvollinen olet vain itsellesi lopulta...
Jos tunnet elämäsi tyhjäksi älä ainakaan pettämällä yritä parantaa. Vaikka miten luulisit olevasi riittävän ovela sen huomaamatta toteuttamaan, hyvin usein näistä jää kiinni. Ja mitä sen jälkeen, vihaa, katkeruutta, kaikki hyvätkin muistot tuulen viemää ja epäilyksenalaisia.
Meillä vaimo teki juuri niinkuin sinä suunnittelet ja voin sanoa, että ero olisi voinut olla toisenlainen jos se olisi tapahtunut toinen toistaan kunnioittaen. Eron jälkeenkin olisi voinut jatkua ystävyys ja uusi mieskin olisi ollut hyväksyttävissä.
Eroa ensin, hanki vasta sen jälkeen uusi, silloin miehellesi ja myös sinulle jäävät muistot yhteisestä ajasta ja mahdollisesti ystävyys.
Minä en enää henkisesti voinut ottaa häntä takaisin vaikka hän pyysi, huomattuaan mitä se uusi ja jännittävä elämä todella oli, kun ei ollutkaan enää turvallista kotia ja rakastavaa perhettä jonne tulla.
iisisti, tuskin ammattiapua vielä tarvinnet jos ei itsetuhoajatuksia ole.
Ota ja repäise, käy jossain vkl lomalla ihan itseksesi ja ota etäisyyttä. Jos mies ei suostu ehdota 1 viikon tai 2 vk lepolomaa vain itsellesi, niin luulisi se vkl:n sopivan ja tee mitä lystää siellä. Kaikkia ei tarvitse raportoida kotona, jättää jotain kertomatta ja syyllisyyden tunteita ei tarvitse pelätä, et ole velkaa kenellekkään. Jos elämä alkaa kukoistmaan tästä pienestä asiasta niin olit tehnyt oikein.
uudet harrastukset, urheilu, lenkkeily ym. auttaa stressinsietokyvyn nostattamiseen em. tapauksissa. Kun tympäsee eikun lenkille, niin että hiki virtaa, niin johan helpottaa...
Ei ne tupperin kupit pysy pettämällä yhtään paremmin paikallaan, pihvit menee edelleen pataan grillin sijasta, eikä anoppi siitä minnekään häviä. Sinä taas voit noin tekemällä hävitä paljonkin. Valitettavasti naiset tuntuvat nykyään aika yleisesti ajattelevan ettei pettämisestä mitään seuraa.
Mieti haluaisitko harrastaa jotain, opiskella tai vaikkapa vaihtaa uusiin työtehtäviin. Jos haluat niiden suhteen muutosta, mieti miten pääsisit tavoitteisiisi ja ryhdy toimeen näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.
Lienee parasta että anoppisi muuttaa pois yhteisestä kodistanne.
Älä missään nimessä käy vieraissa jos et ole valmis kestämään mahdollisia seuraamuksia (avioero).
Tosin minulla on erilainen tilanne. Avioeroni on nyt siinä vaiheessa, että harkinta-aikaa on kulunut 3 kuukautta. Haaveilin pitkän avioliittoni aikana pääsystä petiin jonkun muun miehen kanssa.
Heti erottuani olin valmis seksisuhteeseen kunhan vain sopiva mies löytyisi. Löytyihän se. Ja nopeasti. Sänkyyn mentiin. Ekalla kerralla en saanut mielenrauhaa: entinen mieheni oli kokoajan mielessäni....se pilasi kaiken.
Toinen ongelma oli se, että tämä kyseinen uusi mies uskoi rakastuneensa minuun tulisesti. Eli mikään ei mennyt niin kuin piti. En halunnutkaan loukata tätä uutta miestä, koska hän todella ihastui minuun. Tapailin häntä jatkossa ja rakastelimme usein. Se alkoi olla ihan mukavaa, mutta ei lainkaan niin hekumaalista kuin olin kuvitellut sen olevan jonkun muun kuin aviomieheni kanssa. Itse asiassa huomasin aviomieheni olleen erittäin hyvä rakastaja.
Halusin päästä tästä uudesta miehestä eroon. Mutta mikä hemmetti siinä on (edelleen) että jollain tavalla kaipaan häntä. Vaikka tiedän ettei meillä koskaan erilaisuutemme vuoksi tulisi olemaan mitään mahdollisuutta yhteiseen elämään. Nyt parhaillaan rimpuilen eroon raastavasta tunteesta.
Ja vielä yksi juttu. Aviomieheni oli ainoa kenen kanssa olen koskaan elämäni aikana ollut sängyssä. Nyt koen olevani huono nainen, ihan oikeesti, kun olen sortunut pelkkään seksisuhteeseen. Omatunto soimaa. Olen pettynyt itseeni. Enää en sänkyyn mene helpolla.
Älä petä miestäsi. Tulee vain paha mieli.