Minulla on ongelmana minun vanhempani, varsinkin äitini joka yrittää edelleen hallita elämääni ties milläkin konstilla.
En uskonut kirjoittavani koskaan tällaista mutta nyt mulla rupeaa olemaan jo keinot vähissä.
Olen vielä kasvattilapsi, mutta olen ihan pienestä asti asunut kasvattivanhempieni luona.
Olen kohta 20 vuotias.
Se on ollut aina tällaista, varsinkin kun kyse on ollut poikaystävistä ja parisuhteista yleensäkkin.
Äitini ei ole hyväksynyt ketään poikaystävistäni. Joko he ovat liian vanhoja, lapsellisia, rikollisia, rumia tai muuten vain kelvottomia ja minä olen kuunnellut tätä aina kolmetoista vuotiaasta.
Muutin kotoa pois kun olin 15v silloisen "poikaystäväni" kanssa, joka tosin li minua 6 vuotta vanhempi.
Äiti oli aivan hepakoissaan ja yritti kaikella ostaa minut takaisin kotiin.
Totta kai ymmärrän että hän oli huolissaan, mutta tuskin mä olisin muuten virheistä oppinut- en ainakaan kotona.
Vaikkakin se suhde oli sen kolme vuotta yhtä vuoristorataa mikä päättyi sitten katkeraan eroonkin, en kadu. Sainpahan opetuksen ja tänä päivänäkin olen kiitollinen siitä exälleni että hän oli mua opastamassa elämiseen.
Äitini käyttää ns. uhkailu menetelmää.
Ihan näille päiville asti.
Aloitin eilen koulun ja sinne kulkeakseni tarvitsen linja-autokortin sillä se on 13km:n päässä asuinpaikastani.
Mulla on ollut nyt aika myrskyisää nykyiseni kanssa josta äiti ei tietenkään pidä, tämä on se ruma rikollinen äitini mielestä.
Meillehän oli tavallaan pesäero tulossa ja äitini oli enemmän kuin tyytyväinen.
Lupasi ostaa sohvista lähtien kaiken uuteen asuntooni (mä olen varaton) ja tätä muuttamista ja painostamista on ollut nyt viimeisen pari viikkoa.
yt kun sitten riita ja erotilanne on jo kääntymässä sovun puolelle, äidistäni muuttui taas itse draamakuningatar.
Hän ei osta minulle linkkukorttia ("kulje kuule omilla kyydeilläs"), ei osta huonekaluja eikä varmasti ole vuokratakaajana jos minä päätänkin jäädä suhteeseen.
Tosin mä en ole mitään noista pyytänytkään, mutta silti vihastuttaa äidin käytös.
Ensin yrittää ostaa minut ja sitten uhkailee etten minä mitään saakkaan. Jopa yrittää koulunkäynnin pilata vain kostoksi.
Mutta ne ovat pieniä ja mitättömiä asioita siihen verrattuna mitä mulla nyt on.
Mulla on poikaystäväni.
Olen tähän ikään nähden kerennyt pyörittää yhtä jos toistakin miestä enkä sillä ylpeile, ja nyt ensimmäisen kerran olen todellakin rakastunut ja vilpitön poikaystävääni kohtaan.
Suhde on kyllä kokenut jo arkiset murheet ja tiedän että niitä on jatkossakin mutta niiden yli on muutkin pariskunnat päässyt ja on päästävä myös meidänkin.
Mutta pallona jalassa on minun äitini joka on myös mulle hyvin tärkeä.
Tämä tilanne on todella stressaava ja olen miettinyt meneväni jollekkin psykiatrille asian takia, tämä ei voi jatkua näin tai muuten mä sekoan täysin!
Onko mulla yhtään kohtalontovereita tai ketään hyvää neuvonantajaa, tämä on todella kiusallinen ja ahdistava ongelma. Miten mä koskaan voisin kasvaa täysin itsenäiseksi ja saada ajatella myös omilla aivoillani ettei mun koko suku olisi aivopesemässä minua. Vai täytyykö mun ruveta vanhaksipiiaksi?!
En uskonut kirjoittavani koskaan tällaista mutta nyt mulla rupeaa olemaan jo keinot vähissä.
Olen vielä kasvattilapsi, mutta olen ihan pienestä asti asunut kasvattivanhempieni luona.
Olen kohta 20 vuotias.
Se on ollut aina tällaista, varsinkin kun kyse on ollut poikaystävistä ja parisuhteista yleensäkkin.
Äitini ei ole hyväksynyt ketään poikaystävistäni. Joko he ovat liian vanhoja, lapsellisia, rikollisia, rumia tai muuten vain kelvottomia ja minä olen kuunnellut tätä aina kolmetoista vuotiaasta.
Muutin kotoa pois kun olin 15v silloisen "poikaystäväni" kanssa, joka tosin li minua 6 vuotta vanhempi.
Äiti oli aivan hepakoissaan ja yritti kaikella ostaa minut takaisin kotiin.
Totta kai ymmärrän että hän oli huolissaan, mutta tuskin mä olisin muuten virheistä oppinut- en ainakaan kotona.
Vaikkakin se suhde oli sen kolme vuotta yhtä vuoristorataa mikä päättyi sitten katkeraan eroonkin, en kadu. Sainpahan opetuksen ja tänä päivänäkin olen kiitollinen siitä exälleni että hän oli mua opastamassa elämiseen.
Äitini käyttää ns. uhkailu menetelmää.
Ihan näille päiville asti.
Aloitin eilen koulun ja sinne kulkeakseni tarvitsen linja-autokortin sillä se on 13km:n päässä asuinpaikastani.
Mulla on ollut nyt aika myrskyisää nykyiseni kanssa josta äiti ei tietenkään pidä, tämä on se ruma rikollinen äitini mielestä.
Meillehän oli tavallaan pesäero tulossa ja äitini oli enemmän kuin tyytyväinen.
Lupasi ostaa sohvista lähtien kaiken uuteen asuntooni (mä olen varaton) ja tätä muuttamista ja painostamista on ollut nyt viimeisen pari viikkoa.
yt kun sitten riita ja erotilanne on jo kääntymässä sovun puolelle, äidistäni muuttui taas itse draamakuningatar.
Hän ei osta minulle linkkukorttia ("kulje kuule omilla kyydeilläs"), ei osta huonekaluja eikä varmasti ole vuokratakaajana jos minä päätänkin jäädä suhteeseen.
Tosin mä en ole mitään noista pyytänytkään, mutta silti vihastuttaa äidin käytös.
Ensin yrittää ostaa minut ja sitten uhkailee etten minä mitään saakkaan. Jopa yrittää koulunkäynnin pilata vain kostoksi.
Mutta ne ovat pieniä ja mitättömiä asioita siihen verrattuna mitä mulla nyt on.
Mulla on poikaystäväni.
Olen tähän ikään nähden kerennyt pyörittää yhtä jos toistakin miestä enkä sillä ylpeile, ja nyt ensimmäisen kerran olen todellakin rakastunut ja vilpitön poikaystävääni kohtaan.
Suhde on kyllä kokenut jo arkiset murheet ja tiedän että niitä on jatkossakin mutta niiden yli on muutkin pariskunnat päässyt ja on päästävä myös meidänkin.
Mutta pallona jalassa on minun äitini joka on myös mulle hyvin tärkeä.
Tämä tilanne on todella stressaava ja olen miettinyt meneväni jollekkin psykiatrille asian takia, tämä ei voi jatkua näin tai muuten mä sekoan täysin!
Onko mulla yhtään kohtalontovereita tai ketään hyvää neuvonantajaa, tämä on todella kiusallinen ja ahdistava ongelma. Miten mä koskaan voisin kasvaa täysin itsenäiseksi ja saada ajatella myös omilla aivoillani ettei mun koko suku olisi aivopesemässä minua. Vai täytyykö mun ruveta vanhaksipiiaksi?!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Oon tullu siihen tulokseen että jotkut, äidit varsinkin, ovat hyvin dominoivia, eivätkä osaa päästää irti, vaikka lapsi olis aikuinen.
Mun äiti on aivan samanlainen joka asiaan puuttuja ja arvostelija vieläkin ja on aina ollut. Ja tulee olemaan, ei toista voi muuttaa.
Hänet saa hiljaiseski vain kun suoraan sanoo, että jos vielä kerran puutut mun ja mun perheeni asioihin, et nää meitä enää ikinä.
Sen jälkeen hän suuttuu ja parhaimmillaan hän on soittamatta kaksi kuukautta ja sitten alkaa taas niinkun mitään ei olis ikinä tapahtunut. Ja ennen pitkää se sama vittuilu alkaa taas ja taas mä sanon samat sanat ja taas ja taas...
Ja tiedätkös mitä? Mä oon kohta 50;nen, voitko kuvitella. Juttu on vaan, ainakin mun kohdalla, että mä en voi tai pysty pistään välejä kokonaan poikki (oon sitä monesti harkinnut), koska nyt hän on jo vanha ja sairas, enkä vois antaa itselle anteeks jos ..no kai ymmärrät.
Sä oot nuori ja jos et tarvi äitiäs taloudellisesti, ainakaan koko aikaa, sano suorat säännöt ajoissa. Äitiäs tuskin voit muuttaa, mutta sen voit, annatko hänen kohdella itseäs kun pikkulasta. Keinot sun tarvii keksiä itse, kun en henk.koht. tunne äitiäs, että mikä häneen parhaiten tehoo.
Tuo oli niin monelta osin kuin omasta elämästäni.. monia täsmälleen samanlaisia kokemuksia ja osui niin nappiin. Lyhyesti ja ytimekkäästi, oma ratkaisuni oli pistää välit poikki vaikka omasta äidistä olikin kyse. Kyllä vanhempiaan pitää kunnioittaa, mutta jos äiti ei kunnioita omaa lastansa, ei hän mikään äiti edes ole.
Kiitos teille viesteistänne, tuntui että olen yksin asian kanssa.
Kyllä minäkin olen ajatellut laittaa välit poikki vaikkakin hänestä hyvin paljon välitän.
Siltikin ajatus tuntuu kylmältä ja itsekkäältä vaikka kyseessä on mun oma elämäni.
Juteltiin juuri poikaystäväni isän kanssa asioista ja hän kehoitti vaan olla enempää ärsyttämättä äitiäni- huonot tavathan meillä jokaisella tosin on, mutta kaipa mun täytyy ymmärtää myös äitini näkökulma. Toiset ovat liian suojelevaisia ja huolehtivia...
Mutta en todellakaan aio päästää äitiäni niskan päälle, sillä tämä on minun elämäni.
Jos tulee takkiin, tulee takkiin. Miten muuten sitä voisi oppia elämään jos ei ole kokemuksia, ainoastaan puheita?
Mutta kiitos vielä kerran teille jotka vaivauduitte mulle vastaamaan näinkin "oudossa" asiassa! :)
Vaan mun kaikki sukulaiset yrittää ns. aivopestä mut jättämään poikaystäväni joka on entinen narkkari.
Kuultujen juttujen perusteella on helppo tehdä omanlaisensa kuva ihmisestä ja olla ennakkoluuloinen.
Mullakin on tosi stressaantunut olo kun jopa oma täti painostaa mua etsimään uutta asuntoa yms, vaan mulla on oikein hyvä olla näin.
Toiset ei vaan sitä ymmärrä että kaikki me ei olla niin pinnallisia ja ajtella heti pahinta tapahtuvaksi.
Mä toivon sulle oikein hyvää jatkoa poikaystäväsi kanssa jos sä todellakin olet suhteessasi onnellinen.
Äitisi pitäisi se myös ymmärtää vaikka tiedän omasta kokemuksesta että se on todella vaikeaa heillä.
Toivottavasti tilanteet joskus korjaantuu niin mulla kuin sullakin.
Jos ei muuta niin "jätä" äitisi. Sulla on oma elämä niinkuin on myös äidilläsi
Se on ihan jokaisen omissa käsissä, miten paljon antaa toisten puuttua omaan elämäänsä.
Kaikista parasta jota voisit itsellesi tehda on keskittya 115%koulunkayntiin. Ota aidiltasi vastaan taloudellinen apu, tarvitset sita. Sinun puolestasi taytyy olla kohtelias ja huomaavainen hanta kohtaan.
Miehia sina kerkiat hankkimaan sitten kun olet hankkinut ammatin. Ystavia teitenkin taytyy olla, mutta ala veda liikaa tunteita noihin sinun miejuttuihisi. Tuo energia kuuluu aivojesi kehittamiseen ja ammatin hankkimiseen.
Mita hyotya sinulla on ihailla listaa huoraamistasi miehista taysin ammattitaidottomana
ja kouluttamattomana?
Ajattele nyt hyva ihminen miten tarkeaa koulutus on varsinkin Suomessa jossa kilpailu tyopaikoista on niin kova. Hakiessasi minkatahaansa alan tyopaikkaan aina kysytaan koulutusta ja alala vietettya (usein palkatontakin) harjoitteluaikaa.
Vetaessasi mieslistan esiin, sinut nauretaan haastattelutilaisuudesta ulos!
sanoihin tarttujia ja väärinymmärtäjiä...
Sä et ilmeisesti tästä viestiketjusta löytänyt sitä asian pointtia ja käyt syyllistämään tyttöparkaa äidinsä käytöksestä.
Mutta ehkä sä et itse ole kokenut tollaista mikä joillekkin on joka päiväistä elämää.
Ihan säälittää käytöksesi, onko sulla elämää itselläsi? Ei taida olla.
Kyllähän näitä äiti lapsi riippuvaisia on olemassa. Itse olen heistä yksi ja myös jo yli 50. Mutta äitini on jo edes mennyt mutta eihän ne muistot niistä asioista mihinkään katoa ja totuudet eivät pala tulessakaan. Sain mielen terveys ongelmia kun en uskaltanut apua mennä hakemaan nuoruudessa. Kotoa ei ollut lupa muuttaa pois, oli sanatonta viestintää, joiden ehdoilla kodissani elettiin.Sain varhain hyvän työpaikan, poika ystävän ja olin perustamassa perhettä kuten asiat yleensä menevät.Lapset pidin itselläni alusta alkaen mutta kaikki muu oli ädin päätäntävallan alla.
Paljon tapahtui vaikeita asioita, joita nyt käyn terapiassa läpi. Itsestäni tuli tuon myötä läheisriippuvainen, enkä pystynyt tekemään aikuisen lailla päätöksiä. Nyt olen selviämässä tuosta kaikesta,mutta se on vienyt parhaimman työelämä aikani ja se on ollut raskasta aikaa.Vähitellen voin sanoa että nyt minulla on omakin elämä. Tapauksia on monen laisia joten siis on vaikea tavallaan tarkemmin neuvoa tms. mutta näin jälkeen päin ajatellen, omalla kohdallani olisin vetänyt kaikkiin asioihin selvät rajat, suuttui tai muuttui. Eihän hänkään taipunut elämään kenenkään talutus nuorassa. Olen kuitenkin viime aikoina oppinut elämään jo vapaasti, välittämättä kenenkään nekatiivisistä asenteista itseäni kohtaan,jos niitä on ilmennyt.Rajojen asettaminen on aika tärkeä sekä niistä kiinni pitäminen. Aika sitten tekee tehtävänsä- suuntaan tai toiseen.
Tekstistäsi kuultaa läpi pikkutytön ymmärtämätön kitinä. Äitisi yrittää ohjata elämääsi oikeille raiteille ihan oikein. Mieti hetki. Jos äitisi antaisi sinulle asunnot, huonekalut ja kaikki, kun vielä jatkat tuollaista vastuutonta elämää, sinulla ei olisi mitään motivaatiota myöskään muuttaa elämääsi. Ei äitisi sinua kiristä. Hän yrittää lahjoa sinua käymään kouluasi kunnolla.
Voit toki olla yhtä typerä kuin minä olin aikoinani (en tosin seikkaillut miesten kanssa, vain asuin yhden ihan kunnollisen sellaisen kanssa) ja olla kuuntelematta äitisi hyviä tarkoitusperiä. Mihin se sinut johtaa, ellet kuuntele? Joko päädyt "slummeihin" lähiöyyhooksi tai pienipalkkaiseksi raskaan työn raatajaksi. Sen jälkeen elämänlaatusi nostamiseksi saat tehdä monin verroin työtä. Minä opiskelen vasta nyt kolmikymppisenä itselleni korkeakoulututkintoa. Todella, todella typerää. Olisinpa kuunnellut äitiäni silloin, kun hän yritti ohjata tietäni oikeaan suuntaan.
Ole sinä edes vähän fiksumpi. Äitisi kuvaus rikollisesta tuskin on täysin perusteeton, vai mitä? Heivaa se hulttio pellolle, ryhdistäydy ja luo itsellesi mukava elämä -älä lähiökuppilan kanta-asiakkuutta.
Se että sinun kohtalosi on ollut tuollainen ei välttämättä tarkoita että juuri tällä tytöllä olisi samanlainen huono kohtalo.
Toiset ajattelee järjellä, toiset tunteilla.
En minäkään ole mikään "slummissa asuva yyhoo" tms vaikka en oman äitini helmoissa jaksanut tai halunnut enää nuorena aikuisena lymytäkkään.
Jokainen tavallaan.