Tänään on hyväpaha päivä. Rakkaan kanssa jotain ongelmia, mutta olen silti tyytyväinen itseeni. Vaaka sanoo painon pudonneen 6-7kg, eli pari kiloa taas lisää pois.
Onko teidän mielestä tunne-elämällä suurta vaikutusta laihdutukseen? Siis tiedän nämä suruun syönti-ongelmat, mutta olen huomannut omalla kohdalla, että surullinen olo vain kannustaa tavoitteeseen pyrkimisessä. Rakkauden suhteen on epävarma olo, mutta laihdutuksessa on kyse vain minun omista päätöksistäni. Helpottaa ajatus, että en voi valehdella itselleni, vaikka joku toinen olisi epärehellinen minulle. Suru vääntää vatsanpohjaa, eikä tee mieli ruokaa..
Onko teidän mielestä tunne-elämällä suurta vaikutusta laihdutukseen? Siis tiedän nämä suruun syönti-ongelmat, mutta olen huomannut omalla kohdalla, että surullinen olo vain kannustaa tavoitteeseen pyrkimisessä. Rakkauden suhteen on epävarma olo, mutta laihdutuksessa on kyse vain minun omista päätöksistäni. Helpottaa ajatus, että en voi valehdella itselleni, vaikka joku toinen olisi epärehellinen minulle. Suru vääntää vatsanpohjaa, eikä tee mieli ruokaa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
miullakin tuo suru ilmenee nykyisin ruokahaluttomuutena...olen tässä laihduttanut tammikuusta asti, ehkä sekin on edesauttanut, että on opettanut itsensä pois tunnesyömisestä..
nyt juhannuksen jälkeen miulla on ollut tässä melko paljon surua, päädyttiin avon kanssa eroon, ja siitä syystä on tämän kuun aikana jo pudonnu 2,9 kiloa, vaikka ollaan vasta kuun puolessavälissä... aiemmin olen pudottanut 2-3 kg per kk...
olen myös huomannut sen, että kun ei voi lohduttaa itseään ruoalla tai ts. syödä tunteita pois, varsinkin suru tuntuu pahemmalta kuin ennen... tuossa eräänä päivänä söin ihan sallittua suklaapiirakan palaa (mahtui päivän kaloreihin), mutta eipä oikein maistunut miltään...
eli miullakin suru vaikuttaa laihdutukseen positiivisesti, mutta se paha puoli tuossa apatiassa oli, että en jaksanut pitää huolta itsestäni, eli en syönyt tarpeeksi enkä jaksanut edes pilkkoa kasviksia... mutta onneksi nyt on asiat selviämässä..
Ajattelin kirjoituksessasi mainittua suklaapiirakkaa. Kuvittelin miltä se maistuisi.. Tuli sellanen olo että ensimmäinen suupala jäisi pyörimään poskeen, ei maistuisi miltään muulta kuin makealta.
Pakastevadelmat ovat olleet jonkinlainen pelastus. Ne ovat hieman makeita, hieman kirpeitä ja tuntuvat kielellä ihanan samettisilta.
Koin suhteessani yllätyksen, kun sain tietää rakkaastani yhden asian liikaa. Ja että hän valehteli minulle julmasti. Hän on luvannut lopettaa sen, ihmetteli itsekin, milloin on muuttunut valehtelijaksi.. Kuinka pääsen yli tästä epäluulosta ja pelosta? Aikaa ei tosin ole vielä paljoa kulunut, ja olen päättänyt odottaa ja katsoa, paraneeko haavat. Sillä välin annan painon pudota. Saan ainakin jotain hyvää irti tästä, vaikka lopulta joutuisin rakkaudesta luopumaankin..
tiedän tunteen. Joko tekee mieli syödä herkkuja tai sitten ei mitään, kun ahistaa. Itse olen alkutaipaleella taas tämän laihdutuksen kans, mutta teen sen etusijassa itseäni varten. Jos tekisin sen jotakin muuta varten kuin itseäni, äkkiäkös se romahtais alkutekijöihinsä. Vaikkakin miehenikin toivoisi mun olevan normaalipainossa, niin en voi tehdä sitä häntä varten sillä se ois kyllä aika falskia. Tulisi tunne että teen sen koska hän vaatii sitä enkä voisi arvostaa itseäni yhtään.
Ajatellaan nyt muita hyötypuoliakin: -25 kiloa laihempana on kevyt olla, on helpompi liikkua ja löytää kivoja vaatteita jotka näyttää hyviltä päällä. Huomaan, miten on köntys olo ja liikkuminenkin on hitaampaa tämän massan kanssa. Ei huvittais ees lähteä lenkillekään tämän läskimäärän kanssa. Pelkään et joku rusentuu mun alleni viel jonain päivänä.
Koskaan ei kannata laihduttaa jonkun vaatimuksesta tai jonkun mieliksi, jos et itse koe että sun pitäis laihduttaa.
Mä kuitenkin jouduin toteamaan et mun ei ole oikeasti hyvä olla, kuntokin on laskenut koska liikkuminen on jäänyt vähemmälle. Ei oo oikein ollut mielenkiintoa lähtee minnekään, tuntuu etten ole hyvä missään ja luulen et suurin osa pohjautuu sille etten ole sinut itseni kanssa. Olen joskus ollut normaalipainoinen n. 19 vuotiaaksi asti, tai en nyt mikään laiheliini mut kuitenkin ihan normaalin rajoissa. Sitten alkoi lihominen-laihtuminen vuoronperään. Painonvartijoissa oon vuodesta -95 käynyt muutamien vuosien välein koska paino pyrkii aina ylös jos hellitän ruokavaliosta ja lumipallo lähtee taas vyörymään. Luulenpa siis että se on syömisen vahtaamista koko loppuikäni. Kun sais sellaisen otteen ettei anna luisua taas takaisin. Jos muutama kilo nousee, en ole säikähtänyt sitä vielä, mut se palaa aina hissukseen yli sen maksimin mitä oon painanut.
Toivottavasti sun ongelmiisi löytyy helpotus ja ratkaisu, niin ettet menetä otettasi tavoitteestasi. Se on aina sulle itsellesi päin, mitä voit tehdä itsesi hyväksi. Tärkeintä on että laitat asiat tärkeysjärjestykseen. Hellitä joskus, mutta älä anna periksi!