olen 41, neljän jo ison lapsen äiti. Naimisissa ollaan oltu 20 vuotta ja ollaan varmaan keskivertoa onnellisempia - terveet lapset, asutaan maalla, on oma koti, mökki, molemmat vakituisessa työssä, toimeentulo turvattu. Mies on mukava, luotettava. Kaikki on niin hyvin, mutta... entäs sitten? Kaipaan vaihtelua, virkistystä, yllättäviä tilanteita jne. Parisuhteessa edetään vuodesta toiseen samaa rataa, ei mitään suuria kriisejä, ei suuria muutoksia eikä elämää suurempaa tunnetta. Onko sellaista edes olemassa?! Olen aina ollut uskollinen, samoin mieheni (täytyy myöntää että olen ehkä sinisilmäinen, mutta niin uskon) Mieleni tekisi kokeilla mille tuntuu käydä vieraissa, mutta en kuitenkaan uskalla - mitä jos se ei olekaan niin hekumalista kuin olen kuvitellut? Entäs sitten jos sen jälkeen mikään ei olekaan ennallaan? Mitä siten? Pitäkö minun vaan tyytyä olemaan keskivertotapaus? Wagneria lainatakseni minun on sanottava että kroppani kaipaa suuria tunteita, mutta mitä kaikkea ne suuret tunteet muuttaa?
Tähän lisää maustetta tuo se että anoppi asuu meidän kanssa, hän on jo 82v ja omaa erittäin voimakkaan martyyriluonteen. Varsinaista "normaalia perhe-elämää" emme ole viettäneen oikeastaan milloinkaan, koska koko ajan meidän tulee olla varuillaan miten "käyttäydymme" kotona.
Välillä se ahdistaa enemmän, välillä vähemmän, toisinaan tuntuu että ei kerta kaikkiaan tule toimeen kotona. Olen keskustellut asiasta mieheni kanssa usein, anopin meillä asumien on oikeastaan ainut asia josta riitelemme. Mieheni on täysin minun puolellani ja ymmärtää ongelman, mutta se ei kuitenkaan kosketa häntä samoin kuin minua. Meillä on metsätila jossa riittää työmaata varsinaisen palkkatyön lisäksi. Metsätyöt ovatkin aina olleet miehelleni pakotie, sinne on helppo paeta arkea ja vieläpä hyvällä omallatunnolla. Lapset ovat jo isoja, yleisesti ottaen lapset tulevat anopin kanssa suht hyvin toimeen, mutta riitatilanteilta ei kokonaan voi välttyä. Haluan oman kodin, kodin jossa tupperin muovikupit saavat olla siinä kaapissa johon minä ne olen laittanut, kodin jossa grillattavaksi ostamani lihat päätyvät grilliin eikä anopin toimesta lihapataan… Olen varmaan itsekäs paska, mutta viime vuosina minusta on alkanut enemmän ja enemmän tuntumaan sille että minun ei tarvitse tätä kestää, olen ansainnut oman elämän. Mutta sitten tullaan kirjoitukseni alussa kuvaamaani tilanteeseen; kun kaikki kuitenkin on hyvin, uskallanko kuitenkaan ottaa riskiä ja muuttaa mitään? En usko että tilanteeseen on mitään hokkuspokkus ratkaisua olemassakaan, viimeksi kun keskustelin asiasta mieheni kanssa hän neuvoi minua turvautumaan ammattiapuun. Mutta mitä minä ammattiauttajalle sanon? Minulla on kaikki hyvin, mutta kaikki päin persettä? En ole koskaan kirjoitellut näille keskustelupalstoille, enkä ole muutenkaan näitä seurannut, mutta nyt ajattelin kokeilla josko täältä löytyisi apua. Jos ei niin sitten menen sinne ammattiauttajalle
Tähän lisää maustetta tuo se että anoppi asuu meidän kanssa, hän on jo 82v ja omaa erittäin voimakkaan martyyriluonteen. Varsinaista "normaalia perhe-elämää" emme ole viettäneen oikeastaan milloinkaan, koska koko ajan meidän tulee olla varuillaan miten "käyttäydymme" kotona.
Välillä se ahdistaa enemmän, välillä vähemmän, toisinaan tuntuu että ei kerta kaikkiaan tule toimeen kotona. Olen keskustellut asiasta mieheni kanssa usein, anopin meillä asumien on oikeastaan ainut asia josta riitelemme. Mieheni on täysin minun puolellani ja ymmärtää ongelman, mutta se ei kuitenkaan kosketa häntä samoin kuin minua. Meillä on metsätila jossa riittää työmaata varsinaisen palkkatyön lisäksi. Metsätyöt ovatkin aina olleet miehelleni pakotie, sinne on helppo paeta arkea ja vieläpä hyvällä omallatunnolla. Lapset ovat jo isoja, yleisesti ottaen lapset tulevat anopin kanssa suht hyvin toimeen, mutta riitatilanteilta ei kokonaan voi välttyä. Haluan oman kodin, kodin jossa tupperin muovikupit saavat olla siinä kaapissa johon minä ne olen laittanut, kodin jossa grillattavaksi ostamani lihat päätyvät grilliin eikä anopin toimesta lihapataan… Olen varmaan itsekäs paska, mutta viime vuosina minusta on alkanut enemmän ja enemmän tuntumaan sille että minun ei tarvitse tätä kestää, olen ansainnut oman elämän. Mutta sitten tullaan kirjoitukseni alussa kuvaamaani tilanteeseen; kun kaikki kuitenkin on hyvin, uskallanko kuitenkaan ottaa riskiä ja muuttaa mitään? En usko että tilanteeseen on mitään hokkuspokkus ratkaisua olemassakaan, viimeksi kun keskustelin asiasta mieheni kanssa hän neuvoi minua turvautumaan ammattiapuun. Mutta mitä minä ammattiauttajalle sanon? Minulla on kaikki hyvin, mutta kaikki päin persettä? En ole koskaan kirjoitellut näille keskustelupalstoille, enkä ole muutenkaan näitä seurannut, mutta nyt ajattelin kokeilla josko täältä löytyisi apua. Jos ei niin sitten menen sinne ammattiauttajalle
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuli äkkiseltään mieleen, että voisihan sitä ammattiauttoa kokeilla! Ei siksi, että itsessä olisi vikaa, vaan siksi, että uskoisikohan miehesi paremmin ammattilaisen sanaa? Sitä kautta voisi sitten tilanne lähteä purkaantumaan.
Tiedän, kuinka raskasta on elämä, kun anoppi asuu samalla tilalla. Anoppi oli siis eksäni anoppi, eli äitini. Oli siinä välissä raskasta olla, kun ei heillä oikein synkannut. Ja minulle molemmat olivat tärkeitä ihmisiä. Koita siinä sitten olla molempien tärkeiden puolella!
Nyt olen ratkaissut ongelman siten, että tälle tilalle rakennnetaan toinen asuinrakennus. Sitten on sekä uudella, että vanhalla väellä omat reviirit! Aita vielä ympärille, niin eivät kukkapenkkien omistus-suhteetkaan mene sekaisin!
Luulen, että tuo anoppi on nyt suurin solmu, joka saa kaikki muutkin "pikkuasiat" tuntumaan suuremmilta. Monesti olen huomannut, että mitättömätkin asiat tuntuu toivottomilta, jos mieltä vaivaa yksi suuri! Sitten kun suuri ratkeaa, niin löytyy intoa ratkaista muut joskus yllättävälläkin tavalla.
Jaksamista ja rutistus!
Voihan sitä ammattiauttajaa kokeilla, siis juuri siinä mielessä, että jos miehesikin ottaisi todesta puheesi. Entäpä joku perheneuvola, jossa on kaikki paikalla? Saattaa kyllä mennä vain siihen, että kukaan ei uskalla sanoa mitään.
Aika kinkkinen tilanne kyllä. Paha mennä anoppiakaan pois häätämään kun on noin vanha ja varmasti kumminkin rakas. Ala talon emännänksi? Sano Sinä missä kaappi seisoo ja niin edelleen. Onnistuuko sellainen? Sano anopille, että jos ei kelpaa niin ei kelpaa, mutta se nyt vaan on näin ja sillä siisti.
Toivotaan, että tilanne paranee jotenkuten.
Jaksamisia sinulle!
On se varmaan ikävä olla piikana omassa talossa. Ei teillä tilanne muutu ennenkuin anoppi lykkää koiranputkea, joten turha tuhlata rahoja ammattiauttajiin. Olet kärsinyt tai sietänyt tämän tilanteen jo 20 vuotta mutta nyt kun lapset ovat aikuisia anopin osuus jokapäiväisessä elämässä korostuu ja on kohta kuin piikki lihassa. Sinulle tekisi hyvää lähteä vaikka etelän matkalle yksin tai jonkun puolitutun kanssa ja otatte ilon irti ja käytätte etelänmiehiä viihdykkeinä. Mitä sitä jäädä tupaan istumaan kun isäntä istuu kannolla kannat kanervassa ja kuuntelee koppelon lentoa.
Kiitos.
Jos ei muuta niin kommenttisi ainakin sai hymyn huulille. Olispa kaikki noin helppoa kuin mille se tuntuu jonkun muun sanomana.
Niin, menkää ihan kahdestaan viikon lomalle ja jättäkää arki taaksenne? Saatte kyllä mummolle hoitajan ja jos lapset ovat jo isoja... jo viikko pois siitä rumbasta auttaa jaksamaan.
Onneksi olkoon, olet alkanut löytämään itsesi, tai ainakin miettimään mitä sinä olet tehnyt ja mitä voisit vielä tehdä. Jotkut nimittävät asiaa jollain ikäkriisillä.
Kun luin juttusi, niin mieleen tulee, että tarvitset todellakin oman elämän. Mutta sanoisin, että älä poista nykyisestä mitään, sillä siinä on, kuten itsekkin toteat, paljon todella hyvää. Ja näitä hyviä asioita tarvitset vielä tulevaisuudessa. Ensiksi, älä menetä luottamusta, joten syrjähypyn jättäisin kyllä vielä tekemättä. Jos oma seksielämäsi toimii tyydyttävästi, niin voin sanoa, että syrjähyppyä ei siihen tarvita. Useimmiten syrjähypyissä haetaan sitä jännityksen ja huuman tunnetta jolla arki saadaan rikottua. Mutta sekin huuma loppuu varmasti aikanaan ja mitä sinä teet sitten? Olet mielestäni kuitenkin ajatteleva ihminen ja voin sanoa, että henkinen pahaolo on syrjähypyn jälkeen voimakas.
Miten sitten purkaisin tilannetta? Anoppi asuu teillä ja sitä asiaa ei voine muuttaa. Olet vielä varmaankin miniä talossa, joten mahdollisuudet ovat pienet. Mutta on asioita joita voi pikkuhiljaa alkaa muuttaa. Miksi et eläisi normaalia perhe-elämää kotonasi? Mitä siitä seuraisi, anoppisi mökötys? Entä sitten, anna mököttää. Eli ala pikkuhiljaa ottamaan otetta kodistasi ja määräämään missä järjestyksessä kotisi on. Olet sentään emäntä talossa. Tämä vaatii myös sen, että miehesi on oltava sinun puolella ja mukana jutussa. Se ei liene vaikeaa, sillä hänhän sanoi olevansa puolellasi? Nyt on siis testauksen paikka. Miehelläsi on pakopaikkana metsä, mutta nyt teille kahdelle pitäisi löytää yhteinen "pakopaikka" tai juttu. Ja nyt anopistakin olisi hyötyä, kun voisitte aina kahdestaan lähteä jonnekin tekemään jotain mukavaa tai sellaista joka sinua ja miestäsi saattaisi kiinnostaa. Joten kaipaamasi jännitys löytyy kyllä lähempää kuin uskotkaan, ala ottamaan koti omaksesi.
Yksi vaihtoehto on se, että sinä alat yksin tekemään jotain sellaista mistä olet aina haaveillut. Nythän sinulla olisi mahdollisuuksia, kun lapset jo pärjää omatoimisesti ja anoppikin on vielä omatoiminen. Näin saisit toteuttaa itseäsi ja sitä kautta haastetta elämään. Tarkoitan tällä toiminnalla jotain harrastusta tai puuhastelua, esim matkustelu, teatterissa käynti jne, kaikkea sellaista missä liikkuu suuria tunteita. Ja anopin mielipidettä ei sitten kysytä.
Kaikella kunnioituksella ammattiauttajia kohtaan, sanoisin, että et sinä sellaista tarvitse. Sinun ajatukset ovat aivan luonnollisia ja varsinkin haluamasi jännitys on täysin ymmärrettävää. Sinun ajatukset ovat tuttuja minullekin ja painin samantyyppisten ajatusten kanssa. Olen hyväsynyt tietyt asiat elämässä ja niitä en voi muuttaa, mutta jäljellä on vielä paljon asioita joihin minä voin vaikuttaa ja sitä kautta saan jännitystä elämään. Niinpä toivon, että löydät jotain jännitystä elämääsi, mutta ilman, että menetät nykyisestä mitään. Kehitä nykyisestä vielä parempi. Terveisin 40-vuotias mies.
Toi suurien tunteiden etsiminen vaikka teatterista kuulosti hyvälle idealle - saatanpa kokeilla sitä ennen ammattiauttajaa :)
Kun luet näitä keskustelupalstoja, niin täältä kyllä löytyy suuria tunteita, harrastus se on tämäkin. Vakavasti ottaen, hyvin usein auttaa kun saa edes kirjoittaa asiansa ja varsinkin jos joku ne vielä lukisi. Asiallinen "keskustelu" on joskus hyvääkin terapiaa.
ollut se, että täällä oikeasti on asiallisia vastauksia/kommentteja. Itse olen aivan untuvikko "näissä piireissä". Joskus 5 vuotta sitten kun opiskelin niin chattailin, mutta se ei ollut mun juttu. Täytyy muutama päivä tarkkailla tilannetta, tiedä vaikka jäisin koukkuun. Samahan se mistä sen sisällön elämäänsä saa.
Tarinasi alkulause "asutte maalla" (enemman tilaa, helpompi rakentaa) antaa oivan mahdollisuuden ajatukseen hankkia anopille oma talous.
Voisiko se olla aivan mahdoton idea hankkia anopille oma koti, hanhan kuulostaa hyvin elinvoimaiselta, yhdelta niista suomalaisista tervaskannoista jotka kayvat taydella teholla 100 vuotiaiksi!
Toisin sanoin hanella olisi parikymmenta vuotta aikaa touhuta omassa taloudessaan, vaikka aivan teidan lahella.
Hanen kotinsa voisi olla ellei aivan ikioma, niin vuokrattukin kay.
Sailyttaakseenne oman henkisen tasapainon, maksaa mummon kuukaitunen vuokra ja vierailut joka toinen paiva hanen luonaan on pikku hinta maksettavaksi.
Uskoisin etta mummokin olisi onnellisempi omissa oloissaan, varsinkin tietaessaan ettei hanta jateta "heitteille" vaan perhe olisi silti koko ajan (henkisesti) vieressa.