onko kokemusta miten kouluikäinen lapsi reagoi vanhempien eroon? epäilemättä huonosti, mutta miten ikä vaikuttaa? helpottuuko tilanne murrosiän jälkeen? juridisia ja taloudellisia ongelmia ei ole. on vain lapsi joka pitää kovasti molemmista vanhemmistaan, jotka puolestaan eivät jaksa toisiaan. kaikki ovat terveitä, päihteet ymv. eivät ole syynä.
mikä lapselle parasta?
yksi isä
252928
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
.."omistaa" lapset ja tulee käyttämään heitä sinua vastaan. Vaikka hän itse haluaa erota on vika sinussa. Kun lapsesi saavat päivittäin kuulla kuinka läksit työtä/velkoja pakoon huorien perään, eivät he toivu siitä aikuisenakaan. Murkkuikäinen on tuollaiselle aivopesulle erityisen altis.
Eivät kaikki naiset ole tuollaisia kuten sinä ajattelet vai oletko itse juuri tuollainen??
Mutta se yksikin nainen (mies) on liikaa.
Kuka siinä voittaa?
Se on myös aina henkilökohtainen asia jonka asianomainen kokee taatusti eri tavalla kuin joku toinen. Kuunnellaan.
Tärkeintä on että hoidatte homman siististi,ei mitään ylimääräistä riitelyä (ainakaan lapsen kuullen ja nähden)eikä toinen toisen solvaamista lapselle.On myös tärkeää,että molemmat vanhemmat ovat eronkin jälkeen lapsen kanssa yhdessä hänen omilla ehdoillaan (omasta mielestäni ainakin "pakkotapaamiset" saattavat myös olla hyvinkin raastavia lapselle)
Ottakaa lapsi muutenkin huomioon ensisijaisesti.Keskustelkaa lapsen kanssa ja yrittää jättää ne riidat muualle,viekää lapsi mielellään vaikka psykologin luo asti puhumaan tunteistaan.
Omat vanhempani tekivät aikoinaan kaiken päin vastoin ja vasta viime vuosina oma tilanteeni on helpottunut,se pilasi kymmenisen vuotta elämästäni...
Olkaa aikuisia ja käyttäytykää sen mukaisesti älkääkä tehkö samoja virheitä!
Toivottavasti teette viisaita päätöksiä ja (kaikesta huolimatta) toivon kaikkea hyvää teidän kaikkien eläämään...
No jo on aikoihin eletty! Vai että lapsi psykologin luo kun vanhemmat tappelee keskenään. En ikinä tekisi mitään niin kamalaa omille lapsilleni. Eiköhän se kypsä äiti tai isä ole paras psykologi omalle mukulalleen. Nimenomaan kypsä aikuinen.
Joskus psykologin apu oikeasti saattaa olla tarpeen,usko pois! Veljeni kävivät psykologin luona vanhempieni eron jälkeen,itse en suostunut menemään sinne ja olen katunut sitä kauan...
Itkin monesti itseni uneen eikä kukaan voinut aavistaa miten pahalta se kaikki tuntui...
Itse olin 7-vuotias kun vanhempani erosivat. Nyt ollessani aikuinen, olen edelleenkin heille kiitollinen siitä, että koskaan kumpikaan ei ole toistaan haukkunut ja mustamaalannut minulle. Se on silloin lapselle kaikkein helpointa kun ei tarvi kuunnella sellaista, eikä tarvi valita puolta, että kumman puolella on.
Olipas jotenki tuttu tarina,tuollaiset asiat olivat meidänkin eromme syyt.Vanhin lapsistamme oli silloin 9v ja nuorempi 3v.Lapsen selviytyminen johtuu paljon siitä,miten vanhemmat tulevat eron jälkeen toimeen.Meillä ei ole toista vanhempaa haukuttu lapsille,pikemminkin muistutettu,miten paljon hän rakastaa vaikkei asu enää kotona.Lapsien isä asuu kilometrin päässä ja lapset voi ja saa mennä sinne aina kun haluavat,isompi osaa jo mennä sinne yksikseen.Kyllähän alussa lapsille on kova paikka kun isä ei asu enää kotona,mutta omasta kokemuksesta voin sanoa,että ihmeen nopeesti he sopeutuvat tilanteeseen.Kunhan pidät huoli,että näät lapsiaan tarpeeksi usein eron jälkeen,meillä ei ois tullu kysymykseenkään,et lapset ois vain joka toinen viikonloppu isällään,he ovat viikottain ainakin yhden yön.Tämä yhteispeli sujuu kun kumpikaan ei oo katkera ja ajatellaan lapsien parasta.Tsemppiä Sinulle Tulevaisuuteen.
Sujui lapsen osalta hyvin. Tytär oli eron hetkellä 11v.Tytär jäi erossa minulle. Teimme exän kanssa sopimuksen, että tytär on hänen luonaan silloin kun hän itse haluaa tai he yhdessä sopivat tapaamiset.Panettelua, riitaa tms...ei tyttären kuullen harrasteta!Monasti on tehnyt mieli purkaa itsään tyttären kuullen .....mutta olen hillinnyt itseni. Tytär ja hänen isänsä pitävät yhteyttä säännöllisesti. Tytär kertoo kuulumiset minulle jos on kerrottavaa..en koskaan utele!Sekä isän että äidin luona on hyvä olla. Erostamme on nyt reilu 2v ja uskon, että tytär on selvinnyt hienosti.
hyvä kuulla ettei ero ole välttämättä maailmanloppu lapsen tunne-elämälle.
lapsen edusta olemme varsin samaa mieltä, vaikka matkan varrella olemmekin riidelleet monesta muusta asiasta ääneekkäästikin , molemmat aika verbaalisia tapauksia. lapsi ei ole koskaan joutunut valitsemaan puolta, eikä erossakaan uskoakseni joudu.
Olin 5-vuotias, kun omat vanhempani erosivat. Ero oli kaiketi myrskyisä. Vanhemmat eivät sopineet toisilleen alunalkaenkaan ollenkaan ja olivat hyvin nuoria mennessään naimisiin. Riitoja en muista kuin pari, onneksi.
En itse oikeastaan muista mitään erosta. Että miltä olisi tuntunut, kun isä ei olekaan enää kotona. Tiedä sitten mahtaisiko se johtua vaan iästä, vai että en osannut ollenkaan käsitellä sitä ja sen takia kipeät asiat ovat hautautuneet jonnekin muistin syövereihin.
Mutta lähdin kirjoittamaan siitä, mitä en toivo teidän tekevän erotessanne. Vaikka tulisitte toimeen hyvin nyt, niin terve ihminen reagoi jossain vaiheessa tunteilla eroon. Meillä vain äiti veti meidät siihen mukaan. Olimme milloin saatanan lapsia ja milloin mitä vain muuta. Ja jos jokin ominaisuus meissä (siskoni kanssa) muistutti isästämme, niin tuli heti huono olo, koska isä oli paha. Geeneilleenhän ei mitään voi. Isä oli täysin paha, eikä hänestä saanut puhua mitään hyvää. Ero oli täysin hänen syynsä (petti). Olin äidin uskottu pienestä asti. Kuuntelin hänen ongelmiaan ja elämäntilitystään. Jo aika pienenä opin jopa yhdistämään isän naiskäyttäytymisen hänen äitinsä kuolemaan. Ei jonkin 12-vuotiaan täytyisi tällaista miettiä, tai kuunnella.
Autas, kun tultiin murrosikään. Jos vaikka oli viihteellä, niin isän kaljageenit on peritty ihan selvästi. Isä maksoi elatusmaksuja todella harvoin. Antoi sen sijaan viikkorahaa molemmille 100mk, kun joskus hänen luonaan olimme. Sekin oli ihan pakkopullaa, koska piti olla pettynyt sinne mennessään. Eihän isän kanssa saanut olla kivaa. Nämä viikkorahat äiti sitten otti, koska ei ollut rahaa ruokaan, eikä isä maksanut elatusmaksuja. Ruokaan ne todella menivätkin.
Vasta muuttaessani pois kotoa (19-vuotiaana) aloin hahmottamaan, että voin itse luoda oman suhteen vanhempiini, eikä siinä ole äidillä nokan koputtamista. Muutin toiselle paikkakunnalle ja siis kauemmaksi äidistä. Kävin joskus isän kanssa syömässä, jos hän oli kaupungissa.
Naimisiin mennessäni äiti oli sitä mieltä, että joko hän tai isä. Samassa talossa hän ei aikoisi tyttärensä häitä juhlia. Ja tietenkin valitsin äidin, koska hän oli minut kasvattanut. Ehkä nyt vasta isä alkaa antaa anteeksi. Häistä on 6 vuotta ja erokin kohta selvä...
Vasta nyt, ollessani 28-vuotias, alan luomaan oikeasti suhdetta isään. Tai tuntemaan häntä. Hänellä on uusi perhe ja melkein samanikäinen lapsi, kuin itselläni on. Sekin tietenkin yhdistää. Huomaan vasta nyt, että oikeasti isäni on hauska ja todella kiva ihminen! Lämmin ja hyväsydäminen. Vieraanvarainen ja leppoisa. Ehkä ikäkin on tehnyt tehtävänsä ja hän on viimein itsensä myös löytänyt.
Tämä tarina nyt oli siitä, miten äidin käyttäytyminen voi vaikeuttaa lapsen ja isän yhteydenpitoa. Mutta isänä älä koskaan anna periksi yhteydenpidossa! Anna aina lapsesi tuntea, kuinka tärkeä hän sinulle on. Siitä huolimatta, että sinä ja äitinsä eivät enää tule toimeen. Ole hänelle isä, ei vain leikittäjä ja hauskanpitäjä. Ja ole läsnä hänen elämässään.
Itse olen sen verran oppinut vanhempieni töppäilyistä, että yritän kaikin tavoin tukea tyttäreni ja isänsä suhdetta, vaikka se välillä koville itselleni ottaisi. Kyllä sen välillä hammasta purren tekee, mutta siinä mun pitää sitten olla aikuinen ja kantaa omat tunteeni. Lapsella on oikeus rakastaa kumpaakin vanhempaansa.
ja kaikesta päätellen kypsä aikuinen. silmät kostuivat kun luin viestisi. kaikki me rakastamme äitejämme, mutta se ei tee heistä virheettömiä. valitettavan usein eronneet yrittävät kostaa toiselle lasten kautta. lapset jäävät useimmiten äideille ja heidän on helpompi myös käyttää tilannetta hyväkseen. ehkä miehetkin huomaavat mitä on tapahtumassa liian myöhään. kiitos. erosta huolimatta perhe on edelleen oman arvojärjestykseni ensimmäisenä.
Tarinasi on hyvin samanlainen kuin omani...
Olin vanhempieni erotessa kuitenkin vanhempi,lähes 10-vuotias,ja ikävä kyll muistan kaiken elävästi...
En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan samaa!
lapsemme olivat 5 ja 9 vuotiaita erotessamme - 6,5 vuotta sitten.
Meillä tilanne on se, että isä ei juurikaan pidä yhteyttä lapsiinsa. Johtuen varmaankin siitä ettei ole uudelle paikkakunnalle muutettuaan saanut elämäänsä järjestykseen vaan kuvassa on näiden vuosien aikana ollut työttömyyttä, sairautta, alkoholia.... lasten kannalta ei tosiaankaan paras mahdollinen tilanne.
Koska erostamme on jo näin kauan - voin rehellisesti sanoa ettei nuorempi lapsistamme muista enää siitä ajasta juuri mitään kun asuimme kaikki saman katon alla. Hajanaisia mielikuvia kyllä on, mutta ei juuri muuta. Vanhempi muistaa toki enemmän...
Lasten ja heidän isänsä tapaamattomuus ja se, ettei isä osallistu lainkaan lasten arkeen on vieraannuttanut heidät vuosien varrella toisistaan. Mikä on oikeasti sääli. Häviäjiä ovat sekä lapset että isä.
Olen itse ilmeisesti vähän huonosti nuoremmalle kertonut yhteisestä elämästämme, sillä hän muistaa isästään ainoastaan ne juomisajat/katkeruuden ja sen ettei isä välitä. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle enemmän siitä kuinka huolehtivainen, mukava ja häntä rakastava isä hänellä oli. Heidän yhteisistä eväsretkistään ja hauskoista leikistä. Valittettavasti en vain asiaa ymmärtänyt - joten nyt tulevan murrosiän kynnyksellä olemme keskustelleet asioista ainakin sata kertaa...Hänellä on tarve tietää ja asia tulee esiin aika ajoin. Yksi vaikeimmista kysymyksistä vastata on: "Miksei minulla ole kunnollista isää niin kuin muilla?"
Ethän unohda myöskään huolehtia siitä, että lapsesi tapaa sinun omia sukulaisiasi? Serkkuja, tätejä, setiä.... lapsen on tärkeää nähdä molempien vanhempien sukulaiset ja kotikonnut. Hän rakentaa myös sitä kautta omaa identiteettiään. Ja on hyvä tietää kummankin suvun vaiheet ja olla selvillä "juuristaan".
Muistettava kuitenkin on, että kaikki lapset ovat yksilöitä ja reagoivat iästään huolimatta vanhempien eroon omalla tavallaan. Kuunteleminen ja rehellisten vastausten antaminen aikanaan varmaan on avainsanat...
Näin minä sen koen lyhyesti ja yleistäen kirjoitettuna:
Mitä pikemmin arkielämä alkaa/rauhoittuu kaikille osapuolille vanhempien eron jälkeen, sen parempi. Tilanteet, jossa lasta ja lapsen kiintymystä käytetään vanhempien keskinäisen syyllistämisen ja koston välikappaleena syö sisältä pahasti.
Ettei toinen vanhemmista "eroa" myös lapsestaan, hylkää moneksi vuodeksi. Mitä lähempänä lapsen teini-ikää vanhemmat eroavat, sen pahemmin menee usko "perheeseen", jos "perhe-elämä" on ollut pitkään rikkonaista.
Jämä-vanhemmat, jotka vierailevat lapsensa elämässä satunnaisesti osallistumatta tavalliseen arkeen millään tavalla, mutta vaativat mitä milloinkin ja purkavat pettymyksiään/vihaa/kaunaa lapseen ja lapsen kautta toiseen vanhempaan, ovat lapsen henkisen hyvinvoinnin kannalta katastrofaalisen huonoja "isiä" tai "äitejä".
Vanhempien eron jälkeen lapsi elää omaa huolien täyttämää elämää ja pahaa oloaan, eikä niitä tuntemuksia tai huolta/hätää ole helppoa pukea sanoiksi. Eikä niistä mieltä painavista asioista ole itsestään selvää puhua. Isät ja äidit kyllä riitelevät ja tappelevat rohkeasti toistensa kanssa, mutta ovat hirvittävän arkoja kohtaamaan lapsensa vihaa, pahaa oloa, pelkoja ja huolia.
Mikä lapselle parasta: Älä lopeta isänä olemista avioeroon, osallistu mahdollisuuksiesi mukaan lapsesi jokapäiväiseen elämään.
Kokemusta on - erosta noin 3 vuotta.
Alkuun nuorempi 6 v kaipasi ja kyseenalaisti , kun taas vanhempi 12 v (eron aikaan) oli sitä mieltä että ero on parempi vaihtoehto. Meilläkään ei ollut "sen kummempia" ongelmia - ainoastaan pitkän liiton jälkeen ei ollut jäljellä kuin mykkäkouluja jne...
Mä olen yrittänyt hoitaa niin ettei lasten tarvitse "eroriitoihin" osallistua, enkä ikinä hauku tai arvostele heidän isäänsä.
Nyt muutamia vuosia eron jälkeen, mekin jo exän kanssa pystytään suht hyvin asiat juttelemaan - pakostihan noita juttuja on kun on yhteisiä lapsia. Lapset pitävät myös isäänsä yhteyttä, mikä aika helppoa kun aika lähekkäin asutaan jne... ja lopputulos että luulen lapsien olevan näin onnellisempia, kuin siinä ahdistavassa ilmapiirissä mitä loppuaikoina oli. Minäkin olen paremmalla tuulella ja "tasapainoisempi" lapsille, kun ei tarvitse miehen kanssa murjottaa. Eli onnea eroon jos se tulee !! kunhan vaan muistatte näyttää lapsille että ero ei vaikuta vanhempien ja lapsen väliseen kanssakäymiseen. Älkääkä pyydän mollatko toisianne lapsille !! lapset varmasti rakastavat molempia vanhempia.
että koet asian noin,kaikki vaan ei ymmärrä,että lapsi haluaa olla molempien kanssa tekemisissä.
Mykkäkouluko oli syynä eroon? no siinä ei ainakaan ole pahasti sanottu toiselle
Haluan vain sanoa, että oikein hyvä, rauhallinen ja neutraali keskustelun avaus. Ja vastaukset, joita olen lukenut ovat olleet asiallisia,lämpimiä ja olen saanut niistä paljon tietoa omaa elämäntilannettani ajatellen.
avioeroon on erilainen. Avioliittoni kesti 20 v. Erosimme yhteisestä sopimuksesta vasta kun tytär täytti 18v. Mies oli erittäin dominoiva mutta kestin sen lapsen takia. Kun keskustelimme sitten erostamme kolmistaan järkevä tyttäreni sanoi vain ok. Hän muutti kanssani uuteen kotiin ja asui siellä neljä vuotta ennen omaan kotiin siirtymistä. Heti muutettuamme tytär halusi keskustella kanssani avioerosta ja hänen mielipiteensä oli selkeä. Jo 10 vuotiaana hän olisi halunnut että eroamme isän dominoinnin takia, ei kuitenkaan ollut sitä aiemmin ääneen sanonut. Surullista. Ei hätää, ilmeisesti onnistuimme kuitenkin hänen suhteensa todellakin hyvin ja erosimme itsekin tarpeeksi ajoissa koska olemme ex-miehen kanssa erittäin hyviä ystäviä ja tuemme yhdessä tytärtä joka on jo 30v. Kaikilla meillä kolmella (avioerosta ja sen ajankohdasta huolimatta )kaikki siis hyvin.
Kaikista tärkeintä lapsille on erotilanteessa AINA puhua poissaolevasta vanhemmasta positiivisesti. Ei ole lapsen iästä kiinni. Lapsille on tosi tärkeää, että vanhemmat tulee toimeen keskenään erosta huolimatta. Silloin ne tuntevat olonsa turvalliseksi. Se on vaikka hampaita kiristellen oltava lasten aikana ihmisiksi. Riidellä voi sitten selän takana jos on pakko. Miksei muuten eron jälkeen voi olla sovussa entisen kumppaninsa kanssa? Pitää vaan ajatella, että se oli sellanen elämänvaihe ja on nyt ohi. Eroista tehdään aina niin kauheita tragedioita. Useimmiten se on kaikille osapuolille vain ja ainoastaan hyvä asia. Sitten voikin jo alkaa hakea tulevaa seuraavan eron kohdetta.=)
Minäkin noudatan näitä "ohjeita" olla haukkumatta lapsillemme heidän äitiään, mainitsen ohjekirjan mukaisesti heille useasti sen että vaikka äiti ja isä erosivat me molemmat rakastamme teitä lapset yms.
Meillä ainakin on nyt eron juuri tapahtuessa ex-naiseni kanssa tilanne niin helvetin kireä että ei tarvitse minuuttiakaan nähdä toista tai puhua puhelimessa kun on jo hirveä sota päällä ja huuto on hirveää puolin jos toisinkin.
Näissä tilanteissa tulee sitä "likasaavia" tyhjenneltyä siihen malliin että aina ottaa jonkin hetken ennen kuin voi puhua normaalisti kenenkään kanssa, olla niin sanotusti neutraali.
Juuri tällaisien hetkien jälkeen pelästyn itsekkin itseäni, sillä saatan tiuskaista lapsilleni ja saada heidätkin, täysin syyttömät, pelästymään isiä, vaikka kuinka yritän "muistaa ohjeet" miten lasten kanssa pitää separoida tilanne, äiti ja isi, isi ja lapset, lapset ja äiti, elämä jatkuu.
En tiedä muista mutta itselläni on sellainen luonne että en yksinkertaisesti voi sille mitään että, käpy kun kärähtää, ei jumaliste kaikki ohjeet oikeaoppisesta käyttäytimisestä unohtuu.
Toivon tosiaan että tämä tilanne tässä ajan kanssa tasoittuu.
Luultavasti on aika normaalia, että välittömästi eron jälkeen on välit aika kireät. Harvoin eroa hakevat käyttäytyvät psykologian oppaiden mukaisesti eli aikuismaisesti, vaikka se on tietysti lasten etu. Yksi keino päästä tuon kireän ylimenokauden yli on, että tapaamiset jne. sovitaan niin yksityiskohtaisesti paperilla, ettei niistä tarvitse kovin paljon neuvotella eli pitää yhteyttä puhelimitse tai tavata. Kun pöly laskeutuu, yhteydenpitokin helpottuu.
positiivinen asenne sinulla,joa olet sitä mielt,että erot ovat useimmiten vain hyväkisi,minusta alkoholi- itsemurhatilastot ym.
näyttää aivan toista.Valitrettavasti eronneiden perheiden lapset eroavat myös muita huomattavasti muita enemmän,.Muta onnea sinulle jos asian koet noin
Parempi on että vanhemmat eroaa kuin että jatkavat suhdetta lapsen takia. Omat vanhempani tekivät niin ja minulle on tullut aika omalaatuinen käsitys ihmissuhteista. Ei ollut kiva katsella lapsena kuinka isi ja äita tappeli. Ja kuulla aina että sitten erotaan kun lapset on isoja!
Musta tuntuu että koskaan ei ole lapselle oikea hetki erota, mutta oisko niin että murrosikäinen ottaa kaiken raskaammin kuin nuorempi lapsi... Mutta eihän voi olla oikein sekään lasta kohtaan että joutuu elämään ja tuntemann ahdistusta väkisin koossa pidetyssä "perheessä". Ja hyvin voiva vanpempi varmaankin pystyy antamaan lapsellekin enemmän. Vanhempien paha olo vaikuttaa kaikkiin. Vaikeita asioita. Yks on kuitenkin varmaa; laps pitäis ottaa mukaan koko prosessiin alusta lähtien, ei yllätyksiä.