Onko palstalla ihmisiä joita on kohdannut oman lapsen kuolema? Olisin kiinnostunut kuulemaan tuntemuksianne asiasta. Asiastahan ei koskaan ns. selviä, mutta on kuitenkin mahdollisuutta päästä takaisin elämän syrjään. Etsin etenkin ihmisiä, jotka olisivat mahdollisesti jakamaan tuntemuksiaan julkisesti kameran edessä.
Lapsen kuoleman läpikäyneitä?
Jeppe
83398
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miksi pitäisi esiintyä kameran edessä? Lapseni (18 v) työtapaturmaisen kuoleman ja omat kokemukseni siitä olen antanut yhteen graduun, jonka opettajaksi valmistuva henkilö joutui tekemään. Sen kaiken kirjoittaminen ylös ja läpikäyminen uudestaan oli tietenkin tuskallista, mutta toisaalta parantavaa. Alkuvuosina mikä tahansa juttu, jossa sain kertoa tytöstäni, oli hyvä. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja joskus tuntuu, että tyttöäni eivät muista enää muut kuin minä.
Tämä saattaa kuullostaa naivilta ja kenties hieman pahaltakin, mutta jostain syystä minua on aina kiinnostanut ko. aiheen käsitteleminen ja minua on henk.koht syvästi liikuttanut moiset tapahtumat. Vaikka se on jotain jota on tapahtunut minunkin lähipiirissäni niin silti se on jotain josta en voi tietää mitään, koska en ole kokenut moista. Haluaisin dokumentin muodossa tutkia asiaa ja tuoda ihmisille näkökulmia asioihin. Sellaisille jotka ovat kokeeneet saman ja niille joille moinen asia ei ole tullut mieleen. Kenties jopa hieman avata ihmisten arjen puuduttamia silmiä elämän ainutkertaisuuden suhteen.
Toki on tärkeää, että moiseen saisi ihmisen, joka kokee asiasta puhumisen hyväksi. Se ei käy, että moisella revittäisiin haavoja auki. On myöskin ymmrrettävää, että asian dokumentoinnin voisi helposti käsittää toisen surulla ratsastamiseksi. Se ei ole minun tarkoitukseni (olen ensinnäkin ihan aloittelija dokumentti-alalla) vaan minulla on vilpitön halu tutkia asiaa ja tuoda se julkiseksi. Haluan tehdä dokumentteja asioista joilla on merkitystä.
Kyllä kuulostaa naivilta. Harjottele muilla aiheilla. Aasi.
Hei - uskon vilpittömyyteesi, mutta tahtoisin tietää enemmän taustoistasi. Miksi -selityksiä lisää ja millä foorumilla toimit. - Itse olen menettänyt teini-ikäisen lapseni hänen sairastettuaan syöpää vuosikausia, uusimisia, pelkoja ja jännitystä eli valtavaa tuskaa, mikä ei häviä koskaan. Se asettuu osaksi elämää ja vaikuttaa siitä milloin mitenkin. Paljon riippuu omasta psyykestä ja ympäröivästä tilanteesta. - Jonkun vastauksessa tuo maininta, että kukaan muu ei enää muista kuollutta kuin isäkö hän nyt oli, niin tuntuu tutulta. Aluksi muistajia ja jakajia oli riesaksi asti, mutta luonnollistahan se on, että kaikki eivät voi jämähtää siihen suruun. Elämää on jaksettava jatkaa. - Oletpahan liikkeellä millä tarkoitusperällä tahansa, niin olen tyytyväinen, että edes jotain aihapiiri kiinnostaa. Olen vuosien aikana hakemalla hakenut aiheeseen liittyviä kirjoituksia mm. näiltä sivuilta, mutta en kai ole osannut oikein hakea, koska lohtua ei ole löytynyt. Paljon on lohduteltu vauvojen ja syntymättömien kuolemaa surevia, mutta sitten näitä ns. isompien lasten omaisia ei. Mielestäni heillä on ollut ainakin siinä mielessä erilaista, koska isot ja varsinkin teini-ikäiset osaavat esittää sellaisia kysymyksiä, joihin on kamalan vaikea vastata ja hehän tietävät elämästä jo paljon ja kuinka raskasta onkaan lohduttaa sanallisesti kuolemaansa odottavaa teiniä. Mielestäni elämän raskain tehtävä. - No, kirjoittaminen on ollut yksi elämääni kannatteleva tekijä, kuten oli lapsellenikin. En vaan ole vielä rohjennut lukea hänen kirjoituksistaan kuin vilkaisu -periaatteella jotain. Kypsyttelen itseäni siihen urakkaan ja otan kunnon loman sen tekemiseen ja surun työstämiseen. - Toivon kaikille vertaisilleni voimia.
Minä(kin) olen valitettavasti joutunut kokemaan suruista suurimman: oman lapsen kuoleman.
Kukaan muu kuin toinen lapsensa menettänyt ei voi, eikä edes halua tietää, miltä tuntuu saatta omaa lasta haudan lepoon. Miltä tuntuu jättää ne viimeiset jäähyväiset. Itkeä itsensä uneen ja toivoa edes unessa voivansa olla hetken lähempänä rakastaan. Kun toivoo herävänsä hirveimmästä painajaisestaan... vain todetakseen, että se olikin totta.. Kun kaikki yritykset löytää jotain positiivista elämästä tuntuvat niin teennäisiltä.
Kun tuska on musertaa alleen ja aikakin menettää merkityksensä. Kuinka julmalta tuntuu, kun oma maailma murenee ja muu maailma jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun muut unohtavat sinun lapsesi ja surusi...
Mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin... ajan myötä tuska muuttaa muotoaan... välillä on vaikeita hetkiä, välillä vähän helpompia. Tuska muuttuu ikäväksi, kaipaukseksi, suunnattoman suureksi rakkaudeksi...
Mielestäni oman lapsen kuolema ei ole asia, joka käydään läpi tai josta päästään yli. Se on asia, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Hyväksyä sitä ei tarvitse, eikä ymmärtää. Mutta jostain aina löytyy ne iloisetkin asiat, joita onneksi kaikesta suuresta surustakin huolimatta löytyy.
Lyhyen elämänsä aikana poikani opetti minulle niin paljon. Ja jälkeenpäin olen kuitenkin onnellinen, että sain pitää hänet edes sen pienen hetken. Että juuri hän syntyi minun pojakseni. Tietenkin eniten maailmassa toivoisin hänet saavani elävänä luokseni. Mutta kun en mitään muuttaa voi... Jos minun pitäisi valita sen välillä, ettei häntä koskaan olisi ollutkaan tai tämä.. valitsisin ehdottomasti tämän... Ikuisesti hän elää sydämessäni eikä kukaan eikä mikään mahti maailmassa voi häntä enää koskaan minulta pois viedä.
Siihen ei löydy sanoja. Kukaan ei voi lohduttaa mutta kaikki voi kuunnella ja keskustella.
Jokainen kirjoittamasi sana on tuttua meidänkin perheessä tyttäremme menetyksen jälkeen. Lapsen menetys 16 vuoden iässä,jolloin oma elämä pitäisi alkaa on todella raastava tilanne vanhemmille ja isolle joukolle läheisiä ihmisiä.
suru on se tarpeen kohdata itse en siihen kyennyt tuli eteen vasta kun tuli kriisi. En olen saanut rauhassa sitä työstää vaikka välillä tuntuu että olen jäänyt johonkin suohon tallaamaan mutta kun saan kaiken vihani purettua on toivoa jo että pääsen unelmiini kiinni mitä en vielä pysty hahmottamaan. Vihassa tuntuu olevan uskomaton voima.Olin silloin nuori äiti tiedän että elämää on nyt sen verran takana ja kokemuksia ymmärrystä vähän enemmän.