Anoppi ja appi olivat uudessa kodissamme vierailulla. Tulivat katsomaan ensimmäistä yhteistä asuntoa, jota on laitettu ja remontoitu pidemmän aikaa. Yhden yön vain viipyivät, ja sitten jatkoivat matkaa. Mutta huokausten huokaus, miten olin väsynyt senkin reissun jälkeen.
Appi ehdotti, että voisimme ostaa keittiöön talonpoikaishuonekalut, "kun niitä rivi-ilmoituksessa niin halvalla myytiin". Unohtui vaan, ettei meille sellaiset käy - oli jo järjestyksessä toisenlainen kalusto. Sekin unohtui, että kyseinen pirttikalusto oli myytävänä toisella puolen suomea.
Appi ehdotti myös, että mieheni siskon huonekalut voitaisiin pitää meidän kodissamme säilytyksessä seuraavat puoli vuotta, kunnes sisko mahdollisesti tulee takaisin samaan kaupunkiin asumaan. Ikävä vaan, etteivät omat kalusteemme mahdu sisälle kotiimme, koska miehen siskon tavaroita on joka paikka täynnä.
...En halua kovin tarkasti kertoa, koska olisin tunnistettavissa tarkasta kuvauksesta.
Pointtina kuitenkin se, että appi ei tunnu ajattelevan ollenkaan, ennen kuin ehdottaa jotain. Ajatukset ovat aivan ihmeellisiä. On hyvin vaikea koko ajan sanoa "Ei, Ei, Ei, ei käy niin" ja yrittää olla kohtelias. En ole ainoa, jolla on apen kanssa sama ongelma. Ilmeisesti se johtuu siitä, ettei anoppi anna apen ajatella omilla aivoilla ollenkaan, jolloin ne ovat surkastuneet.
Varsinainen ongelma on kuitenkin anoppi, joka ei "halua" meidän elävän omaa elämäämme. Hän puuttui koko vierailun ajan tyyliini kasvattaa koiraa ja vinkkasi suoraan, että kidutan sitä liian kovilla säännöillä (koira ei pääse sänkyymme, sillä on ruoka-ajat, jolloin se syö tiettyä ruokaa jne.). Kaikella kunnioituksella, anoppi ei tiedä koirista mitään - ei ainakaan sen vertaa kuin minä. Minulta salassa anoppi syöttää koiralle karkkia ja omaa ruokaansa lusikalla!
Anoppi ostaa meidän kotiimme tavaroita, joita emme ole halunneet tai pyytäneet. Hän jopa ujuttaa sinne tavaraa, jota olen kieltäytynyt kohteliaasti ottamasta.
Hän ei anna minulle tilaa olla oman kotini nainen. Haluaisi varmaan itse muuttaa poikansa kanssa asumaan.
Kun he olivat lähteneet, anoppi soitti 12 tunnin aikana 7 kertaa! Ja välissä oli yö, jolloin nukuttiin. Kenelläkään ei voi olla niin paljon asiaa! Ennen aamukahdeksaa kolmikymppinen mieheni lässyttää äitinsä kanssa puhelimessa, ja lopulta anoppi puhuu koiran kanssa puhelimessa! Onko se järkevä syy herättää vuorotyöläiset aamulla?! Kysyn vaan...
Että eikö, herranen aika sentään, osaa nainen päästää irti pojastaan!? Mielestäni kolmikymppisten pitäisi aika pitkälti elää jo omaa elämää, ostaa itse omat tavaransa, päättää itse omista eläimistään ja lapsistaan ja olla vastuussa omista jutuistaan. Nimen omaan, olla vastuussa! Ei niin, että äiti soittaa joka jumalan päivä monta kertaa ja pohtii, että tarvitteko te nyt mitään. Miten sellaisen ihmisen kanssa luo aikuinen-aikuinen -suhteen? Ei mitenkään kun toinen ylentää itsensä vanhemman asemaan ja samalla pakottaa kaikki lähipiirinsä ihmiset käyttäytymään kuin alaikäiset.
Appi ehdotti, että voisimme ostaa keittiöön talonpoikaishuonekalut, "kun niitä rivi-ilmoituksessa niin halvalla myytiin". Unohtui vaan, ettei meille sellaiset käy - oli jo järjestyksessä toisenlainen kalusto. Sekin unohtui, että kyseinen pirttikalusto oli myytävänä toisella puolen suomea.
Appi ehdotti myös, että mieheni siskon huonekalut voitaisiin pitää meidän kodissamme säilytyksessä seuraavat puoli vuotta, kunnes sisko mahdollisesti tulee takaisin samaan kaupunkiin asumaan. Ikävä vaan, etteivät omat kalusteemme mahdu sisälle kotiimme, koska miehen siskon tavaroita on joka paikka täynnä.
...En halua kovin tarkasti kertoa, koska olisin tunnistettavissa tarkasta kuvauksesta.
Pointtina kuitenkin se, että appi ei tunnu ajattelevan ollenkaan, ennen kuin ehdottaa jotain. Ajatukset ovat aivan ihmeellisiä. On hyvin vaikea koko ajan sanoa "Ei, Ei, Ei, ei käy niin" ja yrittää olla kohtelias. En ole ainoa, jolla on apen kanssa sama ongelma. Ilmeisesti se johtuu siitä, ettei anoppi anna apen ajatella omilla aivoilla ollenkaan, jolloin ne ovat surkastuneet.
Varsinainen ongelma on kuitenkin anoppi, joka ei "halua" meidän elävän omaa elämäämme. Hän puuttui koko vierailun ajan tyyliini kasvattaa koiraa ja vinkkasi suoraan, että kidutan sitä liian kovilla säännöillä (koira ei pääse sänkyymme, sillä on ruoka-ajat, jolloin se syö tiettyä ruokaa jne.). Kaikella kunnioituksella, anoppi ei tiedä koirista mitään - ei ainakaan sen vertaa kuin minä. Minulta salassa anoppi syöttää koiralle karkkia ja omaa ruokaansa lusikalla!
Anoppi ostaa meidän kotiimme tavaroita, joita emme ole halunneet tai pyytäneet. Hän jopa ujuttaa sinne tavaraa, jota olen kieltäytynyt kohteliaasti ottamasta.
Hän ei anna minulle tilaa olla oman kotini nainen. Haluaisi varmaan itse muuttaa poikansa kanssa asumaan.
Kun he olivat lähteneet, anoppi soitti 12 tunnin aikana 7 kertaa! Ja välissä oli yö, jolloin nukuttiin. Kenelläkään ei voi olla niin paljon asiaa! Ennen aamukahdeksaa kolmikymppinen mieheni lässyttää äitinsä kanssa puhelimessa, ja lopulta anoppi puhuu koiran kanssa puhelimessa! Onko se järkevä syy herättää vuorotyöläiset aamulla?! Kysyn vaan...
Että eikö, herranen aika sentään, osaa nainen päästää irti pojastaan!? Mielestäni kolmikymppisten pitäisi aika pitkälti elää jo omaa elämää, ostaa itse omat tavaransa, päättää itse omista eläimistään ja lapsistaan ja olla vastuussa omista jutuistaan. Nimen omaan, olla vastuussa! Ei niin, että äiti soittaa joka jumalan päivä monta kertaa ja pohtii, että tarvitteko te nyt mitään. Miten sellaisen ihmisen kanssa luo aikuinen-aikuinen -suhteen? Ei mitenkään kun toinen ylentää itsensä vanhemman asemaan ja samalla pakottaa kaikki lähipiirinsä ihmiset käyttäytymään kuin alaikäiset.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minun mielestäni anopeilla on sellainen ongelma, että he eivät kunnioita eivätkä arvosta miniöitänsä eivätkä heidän mielipiteitään. Anopit kyllä ylistävät poikiansa, mutta miniät ne ovat sitten huonoja ihmisiä, joilla ei ole omia aivoja ollenkaan, eivätkä ne osaa kasvattaa lapsiaan, eivätkä tehdä ruokaa, ym., ym. Sinulla näyttää olevan myös appi sellainen, joka ei arvosta sinun mielipiteitäsi vaan tyrkyttää sinulle tavaroita, joita sinä et halua! Minulla taas on ollut vuosia anoppi sellainen. Hän on uskovainen ja ollut aina tyrkyttämässä jos jonkinlaista lippua ja lappua, vaikka olen monta kertaa sanonut, etten halua sellaisia nurkkiini, vaan ne joutavat saman tien roskikseen, mutta ei usko! Melkein joka kerta, ei enää niin usein, kuin ennen, kun he ovat lähteneet kylästä meiltä ja jostain on ilmestynyt taas joku ihme lappunen!!! RAIVOSTUTTAVAA!!! Mies on nyt sellainen, ettei ilmeisesti hänkään arvosta minun mielipiteitäni, koska hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat hänelle tärkeimpiä kun minä tai minun/meidän lapset!!! Hänen veljensä majailee meillä antamassa huonoa esimerkkiä lapsille tulemalla kotiimme kännissä ja oksentelemaan, makaamaan ja syömään meidän vähäiset ruuat. Onneksi tätä ei enää tapahdu kovin usein. Vuosia olen siitäkin paasannut eikä vieläkään ole mennyt perille, vaikka olemme kahdeksatta vuotta asuneet yhdessä! Minusta, ihmisten pitäisi kunnioittaa toisen mielipiteitä uskomalla, mitä toinen sanoo. Jos sinä et halua appivanhempiesi tai muiden ihmisten tavaroita nurkkiisi, sinun pitää sanoa se miehellesi ja hänen kuuluisi sanoa siitä heille! Tai sitten sano niille suoraan, vaikka se voisikin loukata heitä, mutta ainakin he tietävät SINUN kantasi!
Joskus äidit eivät kunnioita lapsiensa kotia riittävästi. Oma äitinikin syyllistyy tähän. Hän saattaa kutsua minulta kysymättä, muita sukulaisia joulunviettoon minun kotiini.
Ja tahtoopa vielä määräillä nuo "nukkumapaikatkin" itselleen sopivalla tavalla.
Kaikella kunnioituksella, mutta mielestäni olisi järkevää muistaa se tosiasia, että "emäntä talossa" on se, jonka nimi lukee ulko-ovessa. Eikä alkaa emännöimään toisen reviirillä.
Turhia neuvoja on turha kuunnella. Sulje korvasi ja ole sen näköinen, että kuuntelet. Puhe menköön muutenkin ykdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei sinun tarvitse vastata kuin hilpeällä naurulla.
Mitä vähemmän toisen asioista tietää, sitä helpompi on neuvoja antaa. Ei heidän tarvitse tietää mahtuuko pirttikalusto, hehän vaan antavat hyvän neuvon! Ei heidän tarvitse tietää sopiiko siskon tavarat teille. Ideahan on niin hyvä!
Kun ette noudata näitä neuvoja, niin omahan on häpeänne! HE ovat hyvät neuvot antaneet.
Anna miehesi ymmärtää, että olet lakannut kuuntelemasta hänen vanhempiensa puhetta. Älä muista mitään mitä he ovat sanoneet ja vetoa siihen, että he pölpöttävät niin kauheasti turhaa, että sinä et enää vaivaa itseäsi kuuntelemalla. - Sama koskekoon tavaroita, joita et ole pyytänyt. Sano miehellesi, että samalla kun käy taas mamman luona, niin vieköön pois nuo anopin unohtamat kamat. Ei niille ole täällä tilaa, onhan hänelläkin huusholli itsellään.
Sen taidon olen onneksi hyvin oppinut - kuuntelen suverenisti ja EI:nkin osaan sanoa (tietääkseni :/) niin kierrellen, ettei kuulijalle tule paha mieli. Silti saan pitää oman pääni.
On vaan niin kamalan raskasta aina henkisesti latautua siihen määrättyyn tilaan appivanhempia varten. Olisi niin ihanaa, kun ei tarvitsisi taistella omasta tilasta aina ja joka kerta.
Oma äitini ja isäni ovat aivan päinvastaisia verrattuna appeloihin - olen kotonani tottunut siihen, että kykyyni tehdä päätöksiä ja tulla toimeen luotetaan. Apua saa kun pyytää, mutta sitä ei tyrkytetä. Tuntuu tosiaan, että olen 14 vuotiaana ollut itsenäisempi kuin mieheni kolmikymppisenä...
Lapsena sain kiemurrella äitini vallan alla. Hän oli juuri sellainen kuin monet anopit täällä. Aina oikeassa. Ilontappaja. Piti aina sovittaa sanansa ettei joutunut vaikeuksiin. Ihmettelin aikuisena, kun oli omia lapsia, että eikä äitini aikanaan huomannut, että me lapset välttelimme häntä ja pysyimme poissa hänen läheltään. Omat lapseni tulivat iloisina minua vastaan kun olin ollut poissa. Itse en muista ikinä mokomaa tehneeni. Ties miten olisi käynyt.
Myöhemmin olin sukulaistädin hoivissa. Vielä hurjempaa. Täti paikkasi kasvatuksessani ilmenneitä puutteita 5 vuotta.
Työpaikalla oli vuosisadan vaihteessa syntyneitä tantteja ja vielä suomenruotsalaisia. Niitä jos keitä sai varoa.
Niin kovan koulutuksen olen saanut, että selviäisin kyllä automaattisesti anopistasi, mutta niinhän on, että haluaisi olla ystävä ja tuntea sukulaisuutta ja yhteyttä. Siihen ei tällaisten pirttihirmujen kanssa ikinä pääse.
Asiaan on pakko vain sopeutua.
Ystäväni ei tullut ollenkaan toimeen anoppinsa kanssa. Kerran perhe oli matkoilla ja anoppi oli mennyt sillä aikaa heille ja siivonnut. Oli pannut puhtaat lakanatkin vuoteisiin.
Miniä oli kamalan loukkaantunut. Sanoi minulle, että hän oli matkasta niin niin väsynyt, ja sitten vielä tämä! Piti keskellä yötä lakanoitakin ruveta vaihtamaan.
Ihmettelin, että etkö juuri sanonut, että anoppi oli pannut teille puhtaat lakanat! "Oli juu pannut", huusi ystäväni. "Oli pannut ne häälahjaksi antamansa lakanat, jotka ovat olleet lahjapakkauksessaan siitä lähtien kaapin ylähyllyllä kymmenen vuotta! Minä en IKINÄ halua nukkua niissä!"
En ihan ymmärtänyt miten tämä sinänsä hauska muistosi liittyi alkuperäiseen tekstiin? Tai mitä yritit kertoa muistollasi?
Itselläni heräsi ajatus siitä, että ystäväsi ja hänen anopin välit tuntuvat olevan vähintäänkin tulehtuneet. On kamalaa anopilta mennä toisten kotiin yksinään (ilman lupaa) siivoilemaan ja aviovuoteen lakanoita vaihtelemaan! Toisaalta miniä olisi voinut niissä lakanoissa nukkua; varmaan aivan hyvät lakanat. Pointtina näkisin lopulta sen, ettei anoppi ollut ihan sisäistänyt toisten kodin rajoja ja toisten omaa reviiriä. Jokaisella on oikeus päättää omassa kodissaan, pahinta on tunkeutua "hyvän tahdon" varjolla ja tarkoittaen "ihan kaikkea parasta".
Minä tiedän, että ko. anopin ja miniän välit olivat niin tulehtuneet, etteivät ne koskaan korjaantuneet. Mutta joskus ei ulkopuolinen oikein jaksanut pysyä perässä näissä loukkauksissa ja vastaloukkauksissa, joita heidän välillään sinkoili vuosikymmenet.
Jutullani halusin osoittaa vain sen, miten rasittavaa tämä väkipakolla ylläpidetty yhteisolo oli. Anopilla oli mahdollisuus mennä poikansa kotiin salaa, joten miniä oli siitä tietenkin kauhean vihainen.
Kertomani juttu kuitenkin oli sen laatuinen, että myöhemmin miniäkin saattoi nauraa tapahtumalle ja omalle reagoinnillen. Aina ei pidä olla niin tiukkapipoinen.
Totta. Väillä voisi - ja voi - löysätä pipoa. Minua auttaa, kun vierailuiden jälkeen purkaudun tänne; sen jälkeen voi taas miettiä asioita rauhallisemmin.
Meillä ei onneksi olla menty siihen, että yritettäisiin loukata toisiamme tosissaan. Uskon, että anoppikin toimii ihan puhtaasti auttamisen halusta ja hyvästä tahdosta. Ei hän minulle tai meille pahaa halua! Hyvä tahto ja auttaminen vaan kääntyy itseään vastaan, jos sille ei osaa laittaa mitään rajaa. Liiallinen tuppautuminen ja asioiden järjestely ei palvele ketään eikä mitään. Sitä eivät ihmiset oikeasti edes halua, lähinnä sietävät. Anoppi ehkä luulee, että me rakastamme häntä vähemmän (tai unohdamme hänet), jos hän ei ole kaikessa ja aina mukana (haluaa myös keskustella seksielämästämme kanssani...huh huh...) - todellisuudessa hänen omat lapsensakin suhtautuisivat häneen hyväksyvämmin ja myötämielisemmin, jos hän antaisi tilaa olla.
Tiedän tasan tarkkaan miltä tuo koiran kasvattamiseen liittyvä neuvominen ja muukin kuvailemasi on! ;) Oma anoppini on pohjimmiltaan ilmeisesti hyväntahtoinen, mutta todella rasittava neuvoja.
Kun muutin maaseudulle nykyisen mieheni luo, anoppi ja appi muuttivat pois..Siis ainakin paperilla. Päivittäinen ramppaaminen, siivoilu, kaappien koluaminen, lakanoiden vaihtaminen, pyykin pesu, huonekalujen järjestyksien muuttaminen ym, sain ´kokea kaikki nämä hienoudet. Nykyään tilanne on hieman rauhoittunut,mutta odotas kun meille muutama kuukausi sitten kotiutui ns. jättirodun pentu vanhan samantyyppisen koiramme (jota anoppi oli käytännössä hoitanut ennen tänne tuloani) lisäksi. Joka päivä kun tuo nainen (ikää n. 70) tulee käymään "Onko X syönyt?" "Muista kuivata X:n turkki, jos käytte uimassa" "Onko tuo ruoka muka oikeasti kunnollista, saako se tarpeeksi kalkkia" (vanhempi koira oli ruokittu kotiruualla, itse vannon teollisten kuivamuonien nimeen)..Puhumattakaan siitä, kun kielsin pentua hyppimästä heitä vasten "Täytyyhän pennun saada olla iloinen!". Kun pentu puri anopin jalkaa "kyllä pennun täytyy vähän antaa kaluta!" Kun pentu järsi anopin kenkää ja minä kielsin, niin "Ei se haittaa, ne on vanhat kengät".
"Annatko sä sen ikinä olla irti", "Pitäiskö sen saada enemmän liikuntaa", ja höpöhöpöhöö. Hän tekee käytännössä tyhjäksi kaiken sen, mitä minä yritän tuolle ihanalle pikkuriiviölle saada opetettua. Koirasta kasvaa kuitenkin n. 60-kiloinen, jolloin en halua sen purevan kenenkään jalkaa, hyppivän kenenkään päälle tai syödä kenenkään kenkiä. Mainittakoon vielä, että tämä koira on minulle viides oma koira, joiden joukussa on ollut myös ns. haastavampiakin rotuja kuin tämä nykyinen kiltti nallukka, joten voisin olettaa olevani kohtuullisen kokemuksen omaava.
Kaikista eniten asiassa ärsyttää se, että minua neuvoo henkilö, jonka vastuulla ollut koira (mainitsemani vanhempi koira) oli tänne muuttaessani ollut neljä vuotta ilman madotuksia (loisia oli koko koira niin täynnä, että asioimme eläinlääkärillä useamminen kuin kolmesti asian tiimoilta), rokotuksen reilun puolitoista vuotta myöhässä, hyppi ja hyppii edelleen ihmisiä vasten, murisi luistaan jne.
Ja samaa tekee minunkin anoppini; salaa yrittää pennulle tarjoilla milloin mitäkin herkkuja kun minä kiellän antamasta "ei se nyt tähän kuole", "ei se nyt muutamasta liho"..Hohhoijaa.
Koita kestää, kohtalotoverini, puutuin nyt vain tähän kirjoituksesi koiraosioon, kun se tuntui niin julmetun tutulta =) Itse aion seuraavalla kerralla ystävällisesti ilmoittaa anopille, että hän hankkikoon oman hurtan, jonka halutessaan voi pilata, minä en koiraani siihen tarkoitukseen anna..Mukavaa syksyä sinulle!