Kuuden vuoden jälkeen

Jos mielii vapauteen eikö kannattaisi lähteä. Elämä on kovaa ja usein sattuu, toiset ottaa riskin, toiset voivottelee loppuikänsä "miksen lähteny..."

Minäkin halusin tauon 5 vuoden jälkeen,mutta mieheni sanoi jo lähtiessäni ettei ota sitten takaisin koskaan.Eikä ottanut vaan meni heti toisen kanssa naimisiin.Eli kandee harkita ja monta kertaa mitä voit menettää.

Suhteen lopettaminen ja siitä henkisesti eroon pääseminen vie vuosia. Jos miehesi ei juo eikä tappele tai ole äkäinen niin arvosta sitä. Arvosta sitä mitä sinulla on, sillä et välttämättä saa samanlaista suhdetta myöhemmin. Ikäkin tuo ongelman. Jos olet nuori ei hätää. Maailma on täynnä miehiä, mutta jos haluat lapsia ja alat olla siinä rajalla et nyt tai ei koskaan niin mieti sitäkin. Jos haluat lapsen haluat sille myös isän ja millainen isä, miehestäsi voisi tulla. Onko hän jahkaaja vai perässä vedettävä vai oma aloitteinen. Kaikki ihmisen luonteen piirteet vain korostuvat vanhetessa. Minä ole naimisissa itseäni 16 vuotta vanhemman kanssa, ja jos ajattelen eteen päin 10 vuotta niin voi kauheaa!!! Mutta jos rakastat miestäsi älä jätä häntä minkään haaveen takia, sillä haaveet ovat vain haaveita eivätkä välttämättä koskaan toteudu. Mikä tärkeintä pidä kiinni tästä hetkestä ja rakasta ja jos saat vasta rakkautta niin ole onnellinen. Kaikilla ei ole samoin.

siis avomieheni kanssa olemme aloittaaneet yhteisen taipaleen -96, olin silloin vajaa 15, joten tiedän mitä tarkoitat kun sanoit että olette kasvaneet yhteen.
itselläni oli myös tuommoinen ahdistava olo vuosi sitten. taukoja emme ole ikinä pitäneet mutta silloin kun ahdistaa on asiasta keskusteltu. usein on huomattu että suhde pyörii helposti arkirutiinien ympärillä ja on yksitoikkoinen. yleensä parin päivän lomareissu tai jokin muu irrottelu on auttanut asiaa. ja joskun kun itse huomaa että nyt on taas yksitoikkoista niin sitten vain HETI irroittelemaan yhdessä, tekemään jotain mikä poikkeaa arjesta radikaalisti. näillä keinoin on yleensä selvitty...
mutta viime kesänä ahdisti tosi pahasti sillä minulla oli koko edellinen vuosi mennyt aivan penkin alle töiden osalta ja sehän näkyi koko vuoden suhteessammme. no melkein jo ehdotin taukoa kun tuntui ettei mikään auta ahdistuneeseen olooni. tuurillaan tätä taukoa ei tarvinnut sillä mieheni sai kutsun kertausharjoituksiin, kesto 2 viikkoa. kun sain olla kaksi viikkoa kotona yksin ja miettiä asioita niin johan rupesi helpottamaan. asiat tuli laitettua tärkeysjärjestykseen niin ettei kukaan päässyt vaikuttamaan/häiritsemään kun mietin syntyjä syviä.
jos et uskalla pitää miehesi kanssa turvallisesti parin viikon "erolomaa" niin ettei kumpikaan petä tms.. niin lähde vaikka mummolaan lomalle yksin ja jätä miehesikin miettimään asioita kotiin samalla kun selkeytät omia ajatuksiasi. paras tapa purkaa ajatuksia tämmöisen miettimisajan jälkeen on se että jompikumpi aloittaa kertomaan ajatuksiaan ja toinen ei saa keskeyttää. mutta toivon sinulle kaikkea hyvää mitä ikinä teetkin.

Olen samaa mieltä, kuin muutkin kirjoitukseesi vastanneet, sinun on saatava miettiä rauhassa omia tunteitasi. Tähän miettimiseen et tarvitse välttämättä "taukoa", varsinkaan jos miehesi on ilmoittanut ettei paluuta enää lähdettyäsi ole.

Ihmiseen, johon on kerran rakastunut, voi rakastua uudelleen! Sinun on vain mietittävä, mihin hänessä rakastuit ja löydettävä sydämestäsi se tunne, onko hän muuttunut vai löydätkö vielä sen saman kipinän? Se voi olla jokin hyvin pieni, iloinen hymy, rutistus, jokin jonka vuoksi sydämesi alkoi pamppailla kun näit hänet.

Miehesi muuttuu varmasti varautuneeksi suhteesi, kun alat puhua tauosta, varsinkin kun olet jo niin kerran tehnyt. Luottamuksensa sinuun on varmasti hieman huteralla pohjalla juuri nyt... Vaikka aika voi syödä suhteenne perustuksia, niin sinun on todella selvitettvä ajatuksesi rauhassa. Jos löydät sen rakkauden, sitähän ei koskaan voi tietää onko se rakkautta vai vain kiintymystä, kerro siitä hänelle! Kun katson vanhempia aviopareja, en osaa sanoa onko heidän välillään vallitseva side rakkautta vaiko vain kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta, joka on vuosien saatossa syventynyt syvemmäksi kuin rakkaus koskaan voi tulla...

On hienoa, että pystyy yrittämään vaikka välillä onkin vaikeaa! Ole rohkea ja kohtaa pelkosi, voita ne!

Mulla oli kaksi vuotta sitten aivan identtinen tilanne. Sama ikä, yhtä pitkä suhde.
Lähdin, ja hajoitin sillä itseni täysin. Keräilen palasia vieläkin.
Siinä vaiheessa kun tajusin, et me ei nyt sit todellakaan olla enää pari, tuntui kuin toinen käsi olisi revitty irti.
Se avuttomuus ja hätä ei edelleenkään tunnu hellittävän, on olo helpottunut tietysti ajan mittaan vähän.
Ex-miehelläni on uusi suhde ja vieläkin itken sen takia.
En ole tähän ikään mennessä paljon ehtinyt kokea, mutta se, että jätin hänet on teko, jota kadun varmasti lopun elämääni.
Jos vielä onnistun luomaan sellaisen yhteenkuuluvuudentunteen jonkun kanssa, en todellakaan aio enää luovuttaa ihan helpolla.
En ymmärrä miksi pelätään että suhde olisi pelkkää kiintymystä. Se on mielestäni arvokkain asia mitä ihmissuhteessa on. Tajuan sen itsekin vasta nyt.
Älä tee päätöstä ennenkuin olet varmasti sen takana. Hyvää kesää!