Mulla on nyt niin vaikee tilanne elämässä, että tää vie ihan elämisen halut! Ensinnäkin mun kaikki kaverit on kaikonnu johonki! Mulla ei oo kavereita joiden kans hengais vapaa-ajalla.
Toiseksee mun suhde poikaystävääni on niin raskas henkisesti että en jaksa enää! En edes tajua mistä kaikki riidat ja muut saa alkunsa, mutta jotenki ne kaikki kääntyy aina niin että minä olen ne alottanut ja saan pyytää kaikkea anteeksi. Tuntuu etten enää osaa olla oma itseni.Itken koko ajan jostain, tapellaan aina pienistäkin asioista, toisen herjaksi tarkoittama asia saa kamalat mittasuhteet
Toisaalta jos laitan poikki, mulle ei jää mitään. Oon sen jälkeen aivan yksin! Mulla on masennusta enkä saa mitää aikaseks.
Kaverit ei mielestäni oo jättäny sen takia että olisin omistautunut liikaa suhteelle, niitä ei vaan tunnu enää kiinnostavan mun seura.. Oon miettiny mikä mun käyttäytymisessä on muuttunut, mutta en ole keksinyt muuta kuin masennuksen. Kuka sellaisen kanssa jaksaa olla..?
Lukio loppu, enkä päässy jatko-opiskeleen, joten olen vuoden töissä. Poikaystävä lähtee toiselle paikkakunnalle opiskeleen joten meille tulee etäsuhde. Toivottavasti se näyttäisi suhteen kestävyyden ja suunnan..
Onko kellään neuvoja tai kokemuksia tilanteesta tai vastaavasta..Kiitos jo etukäteen kaikille vastanneille!
Toiseksee mun suhde poikaystävääni on niin raskas henkisesti että en jaksa enää! En edes tajua mistä kaikki riidat ja muut saa alkunsa, mutta jotenki ne kaikki kääntyy aina niin että minä olen ne alottanut ja saan pyytää kaikkea anteeksi. Tuntuu etten enää osaa olla oma itseni.Itken koko ajan jostain, tapellaan aina pienistäkin asioista, toisen herjaksi tarkoittama asia saa kamalat mittasuhteet
Toisaalta jos laitan poikki, mulle ei jää mitään. Oon sen jälkeen aivan yksin! Mulla on masennusta enkä saa mitää aikaseks.
Kaverit ei mielestäni oo jättäny sen takia että olisin omistautunut liikaa suhteelle, niitä ei vaan tunnu enää kiinnostavan mun seura.. Oon miettiny mikä mun käyttäytymisessä on muuttunut, mutta en ole keksinyt muuta kuin masennuksen. Kuka sellaisen kanssa jaksaa olla..?
Lukio loppu, enkä päässy jatko-opiskeleen, joten olen vuoden töissä. Poikaystävä lähtee toiselle paikkakunnalle opiskeleen joten meille tulee etäsuhde. Toivottavasti se näyttäisi suhteen kestävyyden ja suunnan..
Onko kellään neuvoja tai kokemuksia tilanteesta tai vastaavasta..Kiitos jo etukäteen kaikille vastanneille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei tilanne muutu etäsuhteen aikana, se vain pahenee. Ota ja lähde vaikka jäisitkin yksin.
Mielenterveytesi kannaltakin ajateltuna, ei ole tervettä jäädä jos voit pahoin.
Kokemuksesta voin sanoa, että se kirpasee ja kovaa. Mutta minä olin se raskas henkilö; kiukuittelin, haastoin riitaa, mustasukkaisuuteni paheni vaikka ei ollut syytä. Paiskoin tavaroita ja ovia, olin siis HIRVEÄ!
Nyt kun mietin tuota aikaa, ihmettelen kuinka poikaystäväni kesti minua niinkin kauan (2vuotta)
Lähde ja anna itsellesi elämä!
Mekin olemme seurustelleet melkein kaksi vuotta ja meillä tää on ollu aika kauan tällasta. ollaan molemmat aika minä itse-tyyppejä, mutta voisin sanoa että poikaystäväni pahemmin..
Tuntuu etten selviä yksin. Nytkin kun olen esim. vapailla töistä ja poikaystävä töissä, minulla ei ole mitää tekemistä,ei ketään kenen kanssa olla! Älytöntä. istun kotona tietokoneen ääressä, käyn koiran kans lenkillä ja teen kotihommia! Ei tää oo elämää.. Mistä ihmeestä löydän kavereita itselleni?!
Välillä minäkin mietin että olenko minä se kamala osauoli, valitanko turhasta vai ihan aiheesta. Tuntuu että olen tullut sokeaksi omalle käyttäytymiselleni ja näen vikoja vain poikaystävässäni! Poikaystäväni taas saa asiat tosiaan näyttämään minunaikaansaannoksiltani.. se ei ole kivaa. Alkaa tosissaan miettimään.
Asiaa pahentaa vanhempani, jotka sanovatettä minun kannataisi erota hänestä, he eivät jaksa katsoa riutumistani.. ehkä ovat oikeassa. Miksi pitää olla niin vaikeeta?!
Mulla ja poikakaverilla oli justu samanlainen suhde... me oltiin yli vuosi yhessä ja unohdin sit ystävät kun olin niin takertunut poikaystävääni.Olimme melkein joka vloppu hänen kavereiden kanssa eikä ikinä minun. Voit tietää mitä tapahtuu kun eroaa tuon jälkeen... ei ole ketään kenen kanssa olla. ja poikakaveri jätti ihan tuosta vain..paskaakaan ajatellut miten mun käy. tästä on nyt viikko.Nyt oon ottanut yhteyttä omiin kaveriini ja ollaan nähtykin,mutta kaikilla on omat poikakaverit eikä sit oo aikaa mulle.
Mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä..muutan pian opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja siellä odottaa uusi toivottavasti parempi elämä.. :)
En uskalla antaa sinulle neuvoja,mutta jos tiitelette paljon ja sinulla on paha olla suhteessa..miksi jatkaa? Me riideltiin paljon,ja siihen se lopulta kaatuikin..Toivottavasti teet hyvän päätöksen..:)
Olen itse eronnut melkein neljä vuotta kestäneestä suhteesta, joka kuitenkin oli osin erillainen kuin kuvailemasi tilanne. Halusit neuvoja, miten erosta päästään yli...Kaikki ihmiset selviytyvät omalla tavallaan. Kun itse erosin minullakaan ei ollut ystäviä, eikä ole edelleenkään. Minun ystävyyssuhteeni katkesivat, koska minua rupesivat kiinnostamaan eri asiat. Lähdin opiskelemaan liikunta-alalle ja he jatkoivat ryyppäämistä ja osa myös huumeiden käyttöä. Itse tahdoin elämääni järjestystä ja tunnetta siitä, että en elä turhaan. Täysin samoista syistä myös erosin miehestäni. Hän ei tosin juonut eikä käyttänyt huumeita, mutta vaati niin paljon huomiota ja tunteiden sisällä pitämistä, että minulta ei riittänyt energiaa mihinkään muuhun. Tein päätöksen ja muutin pois.
Vaikka todella tahdoin pois ero oli silti vaikea. Itkin paljon, ikävöin läheisyyttä ja samaanaikaan pelkäsin etten ikinä löytäisi ketään toista. Missä minun on tarkotus tutustua ihmisiin kun ei ole kavereita keiden kanssa mennä paikkoihin? Kavereita kaipasin kaikkein eniten, on raskasta kun ei ole ketään kelle puhua. On hirveetä elää yksin surussa. Suru ja ahdistus peittää alleen kaiken muun. Sitä ei pysty ajattelemaan järkevästi ja kaikki helpostikin järjestettävät asiat tuntuu vaikeilta. Kun ajattelee niin ja tuntuu paskalta siinä ei hirveesti mitkään jumalat, erokirjat ja selviytymisoppaat auta. Riippuu tietysti ihmisestä.
Oman kokemukseni pohjalta sanoisin sinulle, että anna itsesi surra. Älä pelkää sitä, vaan elä se. Älä kuitenkaan jää siihen. Tiedän, että sinulla ei ole ystäviä ja vaikutat kirjoituksen perusteella ihmiseltä, joka kaipaa tukea ennen kaikkea. Ystävät ovat tärkeitä, mutta jos ne eivät ole todellisia niin lupaan, että pärjäät loppujen lopuksi paljon paremmin ilman. Kai tässä maailmassa on muitakin asioita, jotka tekee sinut onnelliseksi. Hoida asiasi kuntoon, hanki työ,oma kämppä jne. Kun peruasiat on hoidettu on paljon helpompi keskittyä selviytymiseen. Älä mieti tulevaisuutta vaan keskity siihen, mikä tekee sinut onnelliseksi nyt. On parempi elää päivä kerrallaan kuin pelätä tulevaa. Samalla tavalla ne munkin päivät kuluu. Käyn töissä, menen salille tai tekemään jotain muuta mistä tulee hyvä olo ja sitten kotiin leikkimään kissan kanssa. Kuulostaa tylsältä, mutta mun olo on kuitenkin kokoajan parempi. Muuta en osaa sanoa. Toivotan onnea, mitä ikinä sitten päätätkin.