Ajattelin vain jakaa tämän oman kokemukseni,jotta joku voi todeta,kuinka katkera ämmä täällä kirjottelee.
Täytän pian kakskymmentä,ja pienen elämäni aikana olen ehtinyt seurustella kolme kertaa aikalailla vakavasti (vähintään vuoden). Toki matkan varrella on ehtinyt olla monenmonta juttua,josta kukin on sitten tukahtunut milloin mihinkin. Koskaan en vielä ole jätetyksi tullut (Vaikka ansaitsisinki,tiedän kyllä) ja se lienee juuri ongelmani nimi. Minulla itselläni on tapana jättää kumppani jos tilanne käy itselleni liian hankalaksi,jos itsestäni tuntuu että suhde on vaarassa kaatua. Tällä ns.varmistan etten itse tule jätetyksi,ja (muka) säilytän ylpeyden rippeeni. Jälkeen päin sitten aina kadun tekojani,ymmärrän että siinäkin suhteessa olisi ollut jotakin,minkä vuoksi olisi kenties kannattanut taistella.
Ex-kumppaneillani menee aivan liian mahtavasi kaikilla (voi kyllä,tulevat vastaan liian usein), ja kysyessään minulta kuulumisiani,voin vain niellä katkerat tunteeni ja hymyillä nätisti vastaukseksi. Muutenkin oksettaa nähdä onnellisia pareja toisistaan nauttimassa.
Miksi minä olen katkera,vaikka itse hankkiudun miehistä eroon? Ja mitä voin ongelmalleni tehdä,ja mikä se loppujen lopuksi edes on?
Pyytäsin mielipiteitänne arvon ihmiset,ja olisin kiitollinen saadessani joitakin ohjeita.
Täytän pian kakskymmentä,ja pienen elämäni aikana olen ehtinyt seurustella kolme kertaa aikalailla vakavasti (vähintään vuoden). Toki matkan varrella on ehtinyt olla monenmonta juttua,josta kukin on sitten tukahtunut milloin mihinkin. Koskaan en vielä ole jätetyksi tullut (Vaikka ansaitsisinki,tiedän kyllä) ja se lienee juuri ongelmani nimi. Minulla itselläni on tapana jättää kumppani jos tilanne käy itselleni liian hankalaksi,jos itsestäni tuntuu että suhde on vaarassa kaatua. Tällä ns.varmistan etten itse tule jätetyksi,ja (muka) säilytän ylpeyden rippeeni. Jälkeen päin sitten aina kadun tekojani,ymmärrän että siinäkin suhteessa olisi ollut jotakin,minkä vuoksi olisi kenties kannattanut taistella.
Ex-kumppaneillani menee aivan liian mahtavasi kaikilla (voi kyllä,tulevat vastaan liian usein), ja kysyessään minulta kuulumisiani,voin vain niellä katkerat tunteeni ja hymyillä nätisti vastaukseksi. Muutenkin oksettaa nähdä onnellisia pareja toisistaan nauttimassa.
Miksi minä olen katkera,vaikka itse hankkiudun miehistä eroon? Ja mitä voin ongelmalleni tehdä,ja mikä se loppujen lopuksi edes on?
Pyytäsin mielipiteitänne arvon ihmiset,ja olisin kiitollinen saadessani joitakin ohjeita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Aina yksin" sopii sun tilanteeseen :))
Sinulla ei ole mitaan kiiretta hankkia vakituista poikaystavaa. Ystavia tietenkin voi ja taytyykin olla, onhan ihminen laumaelain, mutta pida ihmiset kaveruuden tasolla. Tiedathan, joiden kanssa voi kayda elokuvissa, tanssimassa, syomassa, vaihtaa ajatuksia ja pisteena iin paalle jokainen menee omaan kotiinsa tekemaan omia asioitaan.
Sitten myohemmin (10 vuottakaan EI ole liian kauan) kun olet itsevarmempi ja tiedat millaista seuraa todella haluat osaat myos suunnistaa oikeaan suuntaan hakiessasi kumppania.
Ero suhteesta aina rikkoo ihmistä. Anna anteeksi kaikille etisille rakkaillesi se mitä pahaa ovat tehneet. Anteeksianto autaa sinua. SAno suulasi. "annan anteeksi entisille seurustelukumnppaneilleni tai avoliittolaisille"
Olisi hyvä tulla tuntemaan Jeesus pelastajanaan.
Asiaan voi tutustua gallerian sivullani...
Jeesus auttaa, pelastaa taivaaseen, eheyttää, parantaa haavat.