Ei nukuttanut ja tulin tietokoneelle lukemaan hyviä juttuja ja juuri sinun tarinasi sai minut hyvälle mielelle. Minusta tuntuu että itselleni tulee käymään juuri samoin kuin sinulle.
Siis: Olen asumuserossa ja on ollut aikaa miettiä mennyttä elämää. Myös avioliiton ulkopuolinen suhde takana. Nyt tuntuu että olisi aika tehdä kauaskantoisia päätöksiä.
Myös minulle tuli ahdistava olo avioliiton aikana ja pyysin kilttiä miestäni apuun. Sitä apua ei koskaan tullut ja nyt mietin olisiko siitä hyötyä ollutkaan. Kaikkihan lähtee omasta itsestä eikä toisista.
Nyt olen valmis palaamaan mieheni luokse. Paljon on vielä tehtävää että arki toimisi, mutta näyttää hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin se että haluan takaisin hänen takiaan, en lasten vaikka sekin painaa vaakakupissa paljon.
Ja olen varma että asumuserolla on vain myönteisiä seurauksia: osaamme ottaa toisemme huomioon paremmin kuin koskaan ennen.
Siis: Olen asumuserossa ja on ollut aikaa miettiä mennyttä elämää. Myös avioliiton ulkopuolinen suhde takana. Nyt tuntuu että olisi aika tehdä kauaskantoisia päätöksiä.
Myös minulle tuli ahdistava olo avioliiton aikana ja pyysin kilttiä miestäni apuun. Sitä apua ei koskaan tullut ja nyt mietin olisiko siitä hyötyä ollutkaan. Kaikkihan lähtee omasta itsestä eikä toisista.
Nyt olen valmis palaamaan mieheni luokse. Paljon on vielä tehtävää että arki toimisi, mutta näyttää hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin se että haluan takaisin hänen takiaan, en lasten vaikka sekin painaa vaakakupissa paljon.
Ja olen varma että asumuserolla on vain myönteisiä seurauksia: osaamme ottaa toisemme huomioon paremmin kuin koskaan ennen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen kanssasi samaa mieltä! Asumuseroa harkitsevia ihmisiä tuomitaan ihan liian helposti: uskon että monelta avierolta olisi vältytty jos ensin olisi uskallettu ottaa se iso askel ja ottaa etäisyyttä suhteeseen jne. Sosiaalinen paine yrittää ns hampaat irvessä on vaan niin iso, että niiden isojen, vaikeiden askelten ottaminen ja arjen katkaiseminen on tosi vaikeaa.
Samoin mielestäni nainen/äiti tuomitaan niin kovin helposti jos hän uskaltaa sanoa että nyt riitti ja nyt on saatava tilaa hengittää ja miettiä asioita. Mikä ihme siinä on, että vieläpä aika usein, ainakin omalla kohdallani, toiset naiset loukkasivat eniten sanomisillaan jne. Parhaimman tuen sain miespuolisilta ystäviltäni; yksikin mies sanoi pahimman kriisini keskellä, kun oli muuttamassa kodistani, että "pidä oma pääsi, usko itseesi ja mieti rauhassa. Äläkä välitä mitä muuta puhuvat tai sanovat;: eivät ne muut kuitenkaan tule elämään sitä arkeasi sinun puolestasi".
Oman kriisini ansiosta itseltäni katosi tarve hehkuttaa oman arkeni upeudella, parisuhteeni säröttömyydelle tms johon meillä useimmilla on joku ihmeen tarve: esittää ja hehkuttaa että MEILLÄ on kaikki NIIN hyvin jne. Olen nyt todella avoimesti kertonut kuinka huonosti voin pari vuotta jne. ja olen sanonut, että ihmettelen niitä joilla ei koskaan mene huonosti. Rehellisesti sanottuna nyt oikeastaan säälin niitä, jotka eivät uskalla tehdä mitään radikaalia parantaakseen omaa oloaan ja arkeaan.
Oma arkeni ei delleenkään ole "ruusuilla tanssimista", Kriisi on kesken ja koko operaatiosta jäi haavoja ja pohdittavaa, meilel molemmille. Mutta päivä kerrallaan etenemme eteenpäin. En edes halua uskotella, että kaikki meni tosta vaan: ei mennyt. Sydämeen sattuu toisen miehen puolesta, joka todella on edelleen rakastunut minuun ja jonka kanssa joudun harjoittelemaan tunteidemme hallintaa ja hillintää....Oman pääni kannalta on kuitenkin ollut hyvä, että olen saanut tehtyä päätöksen jatkaa mieheni kanssa ja olen löytänyt halun yrittää. Tajuan tänään jotain enemmän rakkaudesta: se on välittämistä, kunnioittamista, ystävyytä, arjen jakamista. halua olla toisen kanssa, huonoine ja hyvine puolineen.
Tsemppiä sulle; älä odota arjelta ihmeitä, äläkä pety itseesi kun kaikki ei mene heti vain hienosti... Anna itsellesi anteeksi ja rakasta itseäsi. On inhimillistä tehdä virheitä mutta viisautta oppia niistä!
Halaisin sinua jos voisin! Meitä on monia joilla sama "kohtalo", moni vaan ei uskalla sanoa sitä ääneen, edes täällä netissä!
että meidänkin asumusero päättyisi ja muuttaisimme saman katon alle mieheni kanssa. Hän selvittelee elämäänsä toisaalta odotan mutta toisaalta pelkään että kaikki tämä on turhaa ja parasta vain erota. Kyllä on niin raskas olo kun ei oikeasti tiedä miten toista auttaa ja mikä se perimmäinen syy tähän kaikkeen on. Pahalta tuntuu myös lasten puolesta.
Hienoa että te jaksatte yrittää !
Sait vierasta pippeliä ja nyt ollaan taas sitten freesinä valmiita palaamaan kotona kiltisti odottavan miehen luokse?
eilen mies ilmoitti että tapailee toista naista...
Nytkö siis on kaikki toiveet haudattava. Ei ehditty olla erossa kuin vajaa kaksi kuukautta.
Hei!Aivan samanlainen tilanne itsellä keväällä. Asumusero ja itse toivoin ainakin yhteenpalaamista ja mies vakuutti samaa. Yhtäkkiä olikin uusi nainen ja peli menetetty.Kai siihen uuteen sitten vain on helpompi vaihtaaa, kun meillä ei ollut lapsiakaan. Kova paikka. Tarvitset jaksamista, lämpimiä ajatuksia sinne. Muista pitää itsestäsi huolta äläkä laita enää mitään miehen varaan!Suhdetta on kestänyt nyt jo monta kuukautta, joten en voi muuta kuin todeta, että ehkä hän sitten löysi sen oikean heti. Itselleni tämä on vieläkin rankkaa...