Sain tiedon keskiviikkona töihin, että 21v poikani oli kuollut, alitajuisesti olin odottanut viestiä jo pitkään... mutta siihen tunteiden voimakkuutta ei pysty ennelta valmistautuun. Nyt on 4 päivää takana ja pakko alkaa ryhdistäytymään, join 3 päivää ja nyt kamala syyllisyys alkaa iskemään... en osaa käsitellä asiaa mitenkään olen aivan lukossa. Pakko yrittää toimia joten kuten, kun nuorimmat lapset tulivat tänään kotiin. Miten tästä pystyy jatkamaan....
oman lapsen menetys
sisältä kuollut
62902
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Osanotot suruusi! Itsekin sain aikoinaan tiedon puhelimitse että olen menettänyt erään hyvin läheisen ihmisen, oli myös töissä kuten sinä. Sen jälkeen, nyt normaalielämässä olen taas alkanut vahtimaan puhelinta ja odottamaan toista puhelua että olen taas menettänyt jonkun.
arki kuitenkin koittaa, usko tai älä. Nyt sinulla on kuitenkin tekemistä, hoitaa hautajaiset ja toiset lapsesi. Miten niin osasit odottaa sitä soittoa? Oliko lapsellasi sitten jokin sairaus?
Pyydä joltakin ammattiauttajalta apua jos tuntuu sille että et jaksa. He kyllä auttavat ja osaavat antaa oikeanlaisen avun...pullosta sitä et löydä!!!!
Olen pahoillani ja jotain tiedän kokemastasi. Omani kuoli muutaman vuoden nuorempana sairastettuaan yli viisi vuotta. En kirjoita isommin nyt, mutta varoitan, että yksin joudun surusi kantamaan ja siitä selviytymään. Yhteiskunta ei näihin yksittäisiin kuolemiin ole tukea järjestänyt, mutta jos kysymyksessä olisi massatapahtuma, niin silloin kyllä traumapsykologi tarjoaa apuaan. Minulla olisi kerrottavaksi muutamia esimerkkejä niistä tahoista, joille lapsensa menettäneen tukeminen sääntöjen mukaan kuuluu, mutta käytännössä juttu ei toimi, ei ainakaan syrjäseuduilla. Eli yksin työstäen ja läheisten kanssa asiaa kerraten ja itkien ja muistellen. Tekee kipeää, mutta se pitäisi tehdä jossain vaiheessa kunnolla ja syvältä, jotta uusi elämä muistojen tukemana voisi alkaa. Meidän pitäisi muuten keksiä nimi lapsensa menettäneelle vanhemmalle vai olemmeko "lapsenorpoja" kuten jossain vanhassa kirjassa joskus mainittiin. - Niin paljon pitäisi jaksaa ottaa huomioon kuten sisarusten surutyö. Itse en siihen panostanut riittävästi, toki tilasin psykiatrista apua heille, mutta oma osuuteni on ollut onnetonta. Tilasin juuri Anna-Leena Härkösen kirjan, josta kuvittelen olevan heille apuja. Pieniin sisaruksiin se ei luonnollisesti tehoa. - Alkuaikahan menee ns. sumussa. Itse en ainakaan muista kuin pätkiä ja hautajaisten videointikin on vielä katsomatta. Ei ole ollut rohkeutta riittävästi. - Muuten sekin kannattaa sisäistää, että ei ole oikeaa surun kaavaa. Jokainen suree omalla tavallaan eikä kenelläkään ole mitään oikeutta käydä tuomitsemaan jotain tapaa toista huonommaksi. Jos Sinäkin olet hukuttanut surusi ensitunnelmia viinaan, niin anna mennä vaan. Hienoa olisi, jos joku voisi huoltaa sisaruksia, jotta saisit rauhassa olla surusi kanssa. Syyllisyyttä ei ole aiheellista potea. Surun käsittely alkaa vasta myöhemmin. - Toivon Sinullekin voimia ja aitoja tukijoita ympärille ja jollei heitä ilmaannu, niin vaadi yhteiskunnalta. Tuskin vastaavia tilanteita on ruuhkaksi asti, joten apua pitää löytyä. - Ajattelen Sinua, vertaisäiti
itseltäni kuoli pari vuotta sitten erittäin läheinen ihminen, se oli jotain musertavaa...mutta olen selvinnyt siitä...laita sähköpostiosoitteesi, niin vaihdetaan ajatuksia!!!
Tuska alkaa hieman muuttaa muotoaan, kun on pakko selvitä arjesta ja tukea näitä pienempiä. Koulu järjesti minulle ja muille sisaruksille kriisiapua... Edelleenkään en pysty sisäistämään asiaa todeksi, vaikka kävin hyvästelemässä poikani.....
juhannus 1998 ja veli (24v) jäi auton alle ja kuoli. Siitä on aikaa 7 vuotta ja vielä tänäkin päivänä minä itken ja suren. Kaipaaan, enkä ymmärrä miksi? Siihen piti olla "syynsä", niin minulle sanottiin. KAIKELLA ON TARKOITUKSENSA! Vieläkään en ole niitä keksinyt.
Minä istuin veljeni vieressä kun hengityskone sammutettiin, minä sain hyvästellä. Minä suutelin poskelle ja sanoin "ain yhdessä, ain loppuun saakka", ihan niinkuin eräässä suomalaisessa elokuvassa.
Me olimme toistemme läheisimmät ihmiset. Paita ja peppu. =)
Ihan joka ikinen hetki tietoisuus veljen kuolemasta on läsnä. IHAN JOKA IKINEN HETKI! Mutta se ei häiritse minua, minä olen suunnattoman onnellinen että muistan hänet. Muistan äänen ja naurun. Joka ikinen hetki hän on läsnä minun elämässäni. Minun suojelusenkelini.
Minä toivon sinulle voimia ja rohkeutta olla unohtamatta. Muistoista saat voimaa. Ne kantavat sinua joka ikinen päivä....saatte olla aina yhdessä, aina loppuun saakka!
Hyvä jos olette saaneet apua, ypöyksin on todella vaikea selvitä nuin suuresta menetyksestä. Hyvä että sinulla on lapsia joiden kanssa voit muistella poikaasi ja itkeä yhdessä. Minä olen sitä mieltä että pulloon ei kannata suruja hukuttaa, hetken se ehkä turruttaa pahaa oloa mutta siihen se sitten jääkin. Oikein paljon voimia teidän perheelle!