Olen seurustellut pari kuukautta venäläissyntyisen Suomessa kasvaneen miehen kanssa. Mies on päivittäin tekemisissä lähellä asuvan äitinsä kanssa ja suhtautuu mielestäni äitiinsä ylisuojelevasti. En saa kuulemma "vaivata" hänen äitiään ts. minkäänlainen kontakti puleltani ei ole suotavaa. Äiti suhtautuu minuun viileästi, kuvíttelin venäläiset naiset ihmisrakkaammiksi. Olemme miehen kanssa suurinpiirtein samanikäisiä ja samassa taloudellisessa asemassa,itse vähän vihreämmällä oksalla. Olen mielestäni suhtautunut avoimesti äiti-suhteeseen, äiti vain vaikuttaa siltä että tuskin haluaa tervehtiä.
Miehellä aiemmin ollut kaikenlaisia ongelmia ja paljon suhteita, minulla ei vastaavaa taustaa. En haluaisi kokea olevani mitättömyys.
Onko kokemuksia venäläisestä anopista ?
Miehellä aiemmin ollut kaikenlaisia ongelmia ja paljon suhteita, minulla ei vastaavaa taustaa. En haluaisi kokea olevani mitättömyys.
Onko kokemuksia venäläisestä anopista ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olen ollut naimisissa venäläisen kanssa kohta 8 vuotta.Yllätyin myös suhteen alkuvaiheessa samalla tavalla, koska olin myös kuvitellut venäläisten olevan avoimia ja ihmisläheisiä. Olen todennut, että venäläiset suhtautuvat lämpimästi vain toisiin venäläisiin. Esimerkiksi mieheni sisaren lapset ovat isovanhempien silmäteriä, joiden luo matkustetaan useita kertoja viikossa ja jotka kutsutaan babushkan luo yökylään usein. Omaan poikaamme isovanhemmat suhtautuvat viileän ystävällisesti ja puhuvat hänelle VAIN huonoa suomenkiletä vaikka olen vuosia pyytänyt heitä puhumaan pojalle venäjää. He tuntuvat haluavan pitää meidät "suomalaiset" ulkopuolisina. Eniten tässä kaikessa häiritsee se, että mieheni ei näe vanhempiensa toiminnassa mitään omituista tai väärää vaan vanhemmat ovat aina oikeassa.
Ystävällisiä ovat kovasti, mutta ns. sukulaisia ei meistä tule koskaan.
Eli kannattipa taas mokusuhde. Jipii.
Mä olen seurustellut venäläis-syntyisen miehen kanssa kaksi ja puol vuotta, ikää mulla on nyt 23v. Voin sanoa, että minulle on käynyt ihan samalla lailla. Sitä tässä ihmettelenkin, että ei voi olla totta!
Kukaan minun ystäväpiiristäni, ei voi ymmärtää tilannettani. Alussa otin tilanteen todella raskaasti, sillä olen hyvin avoin ja minulla ei ole koskaan ollu ns. vaivautuneita hetkiä kenenkään kanssa vaan osaan päästä niistä eroon tavalla tai toisella.
Kun aloimme seurustella ja samalla rakastuttiin aivan toden teolla, ihmettelin aivan toden teolla sitä ettei poikaystäväni halunnut esitellä minulle Äitiään. Ja kun Äiti soitti pojalleen, niin sitä aina häippästiin ulos pihalle puhumaan (hän saattoi soittaa tunnin kahden välein läpi myöskin yön) Vähitellen kävi ilmi, mitkä ovat todelliset syyt.. Eli tämä Äiti inhosi minua aivan silmittömästi. Minä todella siis vein hänen poikansa, voi hellan lettas. Vuoden seurustelun jälkeen, suhtauduin asiaan huumorilla. Jotenkin vaan pidin absurdina tätä ilmiötä, mutta näille venäläisille Äiteille tämä on kuin onkin todella puukon isku selkään. Me suomalaiset, kun olemme tottuneet muuttamaan synnyin kodistaan pois heti peruskoulun, intin tai lukion jälkeen, niin venäläisten poikien pitää asua Äidin helmoissa 26-vuotiaaksi asti. Ja tämänkin jälkeen nämä pojat ovat aina lapsia, eli ruuasta pitää huolehtia ja puhtaista vaatteista jne. Tämä kaikki on minulle huudettu päin naamaa monesti anopin suusta. Poikaystäväni kyllä puolustaa minua ja roolit kodissamme jaamme tasaisesti.
Jonkin ajan kuluttua väsyin koko asiaan ja etenkin siihen, että vaikka poikaystäväni puolustaakin minua, niin hän puolustaa loppujen lopuksi myös Äitiään. Otin asian esille, mikä olisi kannattanut tehdä paljon aikaisemmin. Kerroin todelliset mielipiteet asiasta kummallekin. Tietysti se, että asiassa piti olla todella tarkka ja aloittaa lapsuudesta tähän päivään eli mihin on totuttu ja mikä tuntuu loukkaavalta. Tämä ehkä auttoi tai ei, mutta tietääpähän Äiti nyt millainen olen ja mihin olen tottunut. Jos en olisi puhunut asiasta, niin emme varmasti seurustelisi enää.
PS. Totuus kuitenkin on, että hän vieläkin inhoaa minua. Sitä ei varmaankaan voi millään lailla muuttaa, timantein tai rahalla ehkä joo?
Kurja kuulla, että välit anoppiin ovat ainakin muutamalla kirjoittajalla huonot. En nyt kuitenkaan voinut olla naputtamatta omaa kokemustani tänne - minusta kyse ei ole yleisesti venäläisistä anopeista vaan eri perheillä on erilaiset tavat ja tottumukset eikä siihen välttämättä kansallisuus vaikuta yhtään. Minulla on myös venäläinen mies ja sitä kautta myös venäläinen anoppi. Mieheni on äitinsä ainoa lapsi, mieheni isä on kuollut jo vuosia sitten joten voisi hyvin kuvitella, että aikuinen poika on edelleen äitinsä silmäterä. Toki heillä onkin ihan hyvät ja lämpimät välit, mutta minkäänlaista äärimmäisyyksiin menevää poikansa palvomista tms. en ole ikinä havainnut. Olemme asuneet sekä Moskovassa, missä anoppinikin, että täällä Suomessa. Asuinpaikkakaan ei ole vaikuttanut anopin suhtautumseen: meillä on häneen hyvät välit, soittelemme usein, Moskovassa ollessamme hän oli mielellään lastenvahtina jne. - mutta ei kuitenkaan milloinkaan ole liikaa puuttunut meidän elämäämme. Joskus alkuaikoina, kun meillä oli ongelmia ja riitoja mieheni alkoholinkäytön kanssa, hän asettui selkeästi puolelleni omaa poikaansa vastaan - mutta teki senkin hyvin asiallisesti ja liikoja dramatisoimatta. Hän on virkeä eläkeläinen joka matkustelee ystäviensä kanssa ja elää muutenkin omaa elämäänsä, johon me hänen poikansa perhe tietysti kuulumme mutta emme ole sen elämän ainoa sisältö. Minulla on ollut itse asiassa entisten suomalaisten poikaystävieni äitien kanssa aikanaan huomattavasti enemmän ongelmia ja tietynlaisia "mustasukkaisuuspuuskia" näiden anoppikokelaiden taholta.
Emme siis ole anoppini kanssa mitkään parhaat ystävykset tai erottamattomat bestikset mutta meillä on hyvä ja toimiva anoppi-miniä -suhde. En tiedä johtuisiko siitä, että mieheni kanssa naimisiin mennessämme juttelimme paljon myös anopin kanssa siitä, mitä ns. kahden kulttuurin liitto oikein tarkoittaa, miten aiomme tulevat lapsemme kasvattaa suomalais-venäläisiksi, mitä ongelmia tämä kahden kulttuurin ja kahden eri maassa ja eri systeemissä kasvaneen ihmisen rinnakkaiselo aiheuttaa ja toisaalta miksi se meistä kuitenkin on tämän vaivan arvoista.