Luin tuosta alempaa erään tytön tarinan ja päätin myös jakaa omani.
Voisi sanoa,että minulla oli onnellinen lapsuus. Siltä se näytti ulkopuolisille. Pinnan alla kuohui; isäni pahoinpiteli henkisesti äitiäni, joka sairasti skitsofreniaa ja lopulta ajoi hänet juomaan. Katselin tarha-ikäisenä ihmeissäni sekoilevaa ja itkevää äitiä, joka oli laihtunut luurangoksi ja kun vanhempani lopulta erosivat, olin vieraantunut äidistä kokonaan enkä meinannut edes tunnistaa tätä. Muutimme isäni kanssa omillemme ja aloitin koulun. Olin ylipainoinen, ja erilaisen taustani takia minua kiusattiin 5 vuotta putkeen. Sain muutaman ystävän, jotka eivät kuitenkaan ikinä pitäneet puoliani koulussa tai sen ulkopuolella. Isäni stressasi laskuista ja kasvatuksestani- minä opin kätkemään kaiken ja hymyilin päivästä toiseen kuin nukke.
Kun pääsin yläasteelle, ongelmat kotona olivat menneet pahemmiksi. Äitini kuoli huumeisiin, isäni tanssi voitontanssia pitkin asuntoa. Luulin sekoavani. Koulussa kaikki nauroivat eikä kukaan edes viitsinyt kysyä, mistä on kyse. Isä alkoi jossain vaiheessa juomaan ja kuvioihin tuli sadistinen naisystävä, joka salaa hakkasi minua. En kestänyt vaan pakenin. Lopulta minut huostaanotettiin. Siellä sadistinen "äiti" jatkoi valitustaan painostani ja ajoi minut käytöksellään lähelle hulluutta. Pakenin taas, isäni luo kotiin. Mutta isäpä ei ottanutkaan minua keskellä kesää takaisin; minut jätettiin turvatalolle koko loppukesäksi yksin,kun isä ja naisystävä matkustelivat ympäri Eurooppaa. Päivät olivat rankkoja; ei ollut rahaa ruokaan ja ystävät olivat tuntematon käsite. Viimeisen vuoden yläasteella jaksoin kituuttaa ja pääsin kuin pääsinkin ammattikouluun.
Ensimmäisenä talvena tapasin Hänet. Hän tuli ja pelasti minut kaikelta, mitä elämässäni tapahtui. Hänen kanssaan tunsin eläväni, rakastin täysillä ja jaksoin nauraa. Kaikki oli kuin saduista, ihmiset jaksoivat ihastella meitä, kun olimme niin söpö pari. Kotona oleminen muuttui tässä vaiheessa helvetiksi ja muutin omilleni. Levoton asuinalue, piilevä masennus sekä läheisriippuvainen suhde saivat aikaan sen,että kaikki alkoi tuntua taas painajaiselta. Suhde muuttui riitelyksi, lyöntini kovimmiksi. Vihasin ja inhosin kaikkea, samalla rukoilin kuolevani koska en nähnyt syytä jatkaa. Kului vuosi ja pääsin pois- löysin uuden asunnon uudelta paikkakunnalta. Elämä alkoi taas hymyilemään eikä riitojakaan enää tullut Hänen kanssaan. Lopetin hakkaamisen.
Eräänä kevätpäivänä sitten huomasin,että minulle on oikeastaan aivan sama,onko Hän luonani vai ei. Tunsin tavatonta tyhjyyttä, kaipuuta ystäviin ja omaan elämään. Niitä minulla ei ollut vuosiin... Hän ymmärsi ja perääntyi hieman. Tilanne meni vain pahemmaksi; kun oma oloni alkoi helpottaa, Hän kärsi- ja lopulta ihastui toiseen. Olimme juuri rakastelleet ja pitkästä aikaa tunsin jotain. Sitten hän katsoi minuun ja pyysi anteeksi; "Ei tästä tule mitään". Itkimme ja halailimme. Hän lähti ja sain kuulla muualta, että toinen tyttö oli jo vienyt paikkani.Huusin ja itkin 3 päivää. En syönyt,en nukkunut- itkin ja itkin. Hän oli pahoillaan, mutta jatkoi elämäänsä. Lisää salaisuuksia paljastui, Hän muuttui kylmäksi. Minä meinasin tappaa itseni- viidennen kerran...
Tänään erosta on kulunut 3 viikkoa. Tiedän, että päätös oli oikea, mutta löydän taas itseni itkemästä ja pelkäämästä tulevaisuutta; minulla ei ole enää ketään. Elämäni rakkaus jätti minut ja olen aivan eksynyt. Soitin hänelle tänään ja kuuntelin hänen vieraantunutta ääntään sekä kertomuksia asioista, joista en ollut tippaakaan kiinnostunut. En tahdo suhdettamme takaisin, mutta kaipaan Häntä. Vanhaa Häntä- tämä uusi versio, niin kylmä ja erilainen, ei ole yhtään makuuni. Paha vain,että tällä kertaa minulta ei kysytä mielipidettä...
Mielessäni pyörivät kesäyöt, jolloin juoksimme ulkona, kävimme uimassa meressä ja rakastimme lujempaa kuin koskaan. En tahdo mennä mihinkään, missä olen hänen kanssaan ollut tai käynyt edes kerran. Ei ole ketään,kenelle soittaa. Hän kyllä lupasi,että koska tahansa saan soittaa, mutta... Hän säälii minua,tiedän sen. Ei kyse ole enää välittämisestä, joten aivan turha vaivata häntä jatkuvalla kivullani. En todellakaan tiedä,että mitä tästä eteenpäin. Olen kiertänyt ympyrän ja olen taas se sama,epävarma pieni tyttö- mutta nyt 3 vuotta vanhempana.
Voisi sanoa,että minulla oli onnellinen lapsuus. Siltä se näytti ulkopuolisille. Pinnan alla kuohui; isäni pahoinpiteli henkisesti äitiäni, joka sairasti skitsofreniaa ja lopulta ajoi hänet juomaan. Katselin tarha-ikäisenä ihmeissäni sekoilevaa ja itkevää äitiä, joka oli laihtunut luurangoksi ja kun vanhempani lopulta erosivat, olin vieraantunut äidistä kokonaan enkä meinannut edes tunnistaa tätä. Muutimme isäni kanssa omillemme ja aloitin koulun. Olin ylipainoinen, ja erilaisen taustani takia minua kiusattiin 5 vuotta putkeen. Sain muutaman ystävän, jotka eivät kuitenkaan ikinä pitäneet puoliani koulussa tai sen ulkopuolella. Isäni stressasi laskuista ja kasvatuksestani- minä opin kätkemään kaiken ja hymyilin päivästä toiseen kuin nukke.
Kun pääsin yläasteelle, ongelmat kotona olivat menneet pahemmiksi. Äitini kuoli huumeisiin, isäni tanssi voitontanssia pitkin asuntoa. Luulin sekoavani. Koulussa kaikki nauroivat eikä kukaan edes viitsinyt kysyä, mistä on kyse. Isä alkoi jossain vaiheessa juomaan ja kuvioihin tuli sadistinen naisystävä, joka salaa hakkasi minua. En kestänyt vaan pakenin. Lopulta minut huostaanotettiin. Siellä sadistinen "äiti" jatkoi valitustaan painostani ja ajoi minut käytöksellään lähelle hulluutta. Pakenin taas, isäni luo kotiin. Mutta isäpä ei ottanutkaan minua keskellä kesää takaisin; minut jätettiin turvatalolle koko loppukesäksi yksin,kun isä ja naisystävä matkustelivat ympäri Eurooppaa. Päivät olivat rankkoja; ei ollut rahaa ruokaan ja ystävät olivat tuntematon käsite. Viimeisen vuoden yläasteella jaksoin kituuttaa ja pääsin kuin pääsinkin ammattikouluun.
Ensimmäisenä talvena tapasin Hänet. Hän tuli ja pelasti minut kaikelta, mitä elämässäni tapahtui. Hänen kanssaan tunsin eläväni, rakastin täysillä ja jaksoin nauraa. Kaikki oli kuin saduista, ihmiset jaksoivat ihastella meitä, kun olimme niin söpö pari. Kotona oleminen muuttui tässä vaiheessa helvetiksi ja muutin omilleni. Levoton asuinalue, piilevä masennus sekä läheisriippuvainen suhde saivat aikaan sen,että kaikki alkoi tuntua taas painajaiselta. Suhde muuttui riitelyksi, lyöntini kovimmiksi. Vihasin ja inhosin kaikkea, samalla rukoilin kuolevani koska en nähnyt syytä jatkaa. Kului vuosi ja pääsin pois- löysin uuden asunnon uudelta paikkakunnalta. Elämä alkoi taas hymyilemään eikä riitojakaan enää tullut Hänen kanssaan. Lopetin hakkaamisen.
Eräänä kevätpäivänä sitten huomasin,että minulle on oikeastaan aivan sama,onko Hän luonani vai ei. Tunsin tavatonta tyhjyyttä, kaipuuta ystäviin ja omaan elämään. Niitä minulla ei ollut vuosiin... Hän ymmärsi ja perääntyi hieman. Tilanne meni vain pahemmaksi; kun oma oloni alkoi helpottaa, Hän kärsi- ja lopulta ihastui toiseen. Olimme juuri rakastelleet ja pitkästä aikaa tunsin jotain. Sitten hän katsoi minuun ja pyysi anteeksi; "Ei tästä tule mitään". Itkimme ja halailimme. Hän lähti ja sain kuulla muualta, että toinen tyttö oli jo vienyt paikkani.Huusin ja itkin 3 päivää. En syönyt,en nukkunut- itkin ja itkin. Hän oli pahoillaan, mutta jatkoi elämäänsä. Lisää salaisuuksia paljastui, Hän muuttui kylmäksi. Minä meinasin tappaa itseni- viidennen kerran...
Tänään erosta on kulunut 3 viikkoa. Tiedän, että päätös oli oikea, mutta löydän taas itseni itkemästä ja pelkäämästä tulevaisuutta; minulla ei ole enää ketään. Elämäni rakkaus jätti minut ja olen aivan eksynyt. Soitin hänelle tänään ja kuuntelin hänen vieraantunutta ääntään sekä kertomuksia asioista, joista en ollut tippaakaan kiinnostunut. En tahdo suhdettamme takaisin, mutta kaipaan Häntä. Vanhaa Häntä- tämä uusi versio, niin kylmä ja erilainen, ei ole yhtään makuuni. Paha vain,että tällä kertaa minulta ei kysytä mielipidettä...
Mielessäni pyörivät kesäyöt, jolloin juoksimme ulkona, kävimme uimassa meressä ja rakastimme lujempaa kuin koskaan. En tahdo mennä mihinkään, missä olen hänen kanssaan ollut tai käynyt edes kerran. Ei ole ketään,kenelle soittaa. Hän kyllä lupasi,että koska tahansa saan soittaa, mutta... Hän säälii minua,tiedän sen. Ei kyse ole enää välittämisestä, joten aivan turha vaivata häntä jatkuvalla kivullani. En todellakaan tiedä,että mitä tästä eteenpäin. Olen kiertänyt ympyrän ja olen taas se sama,epävarma pieni tyttö- mutta nyt 3 vuotta vanhempana.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän mitä tunnet. Se totaalinen yksinäisyyden tunne kun ei kuulu mihinkään. Ainoa tärkeä ihminen muuttuu kylmäksi. Kun ei ole lapsuudessa saanut rakennuspalikoita ehjään itseensä, vastoinkäymiset tuntuvat musertavilta. Sitä haluaisi hautautua maan alle kun ei tunnu olevan minkään arvoinen, ei ole kenellekkään tärkeä. Minä laahaudun vielä eteen päin ja yritän ajatella, että jos on saanut tarpeeksi potkuja päähän niin kiintiö täyttyy ja joku päivä joku vielä sanoo "olet minulle maailman tärkein, en halua ikinä menettää sinua".
Voimia sinulle!
Oli se rankkaa. Hienoa että olet selvinnyt. Otan osaa...
Poikaystäväsi lähti toisen kanssa, sinä voit ottaa uuden, kun selviät tuosta tai niin haluat tehdä.
Erot aina rikkovat ihmistä. Siksi olisi hyvä pyrkiä elämään miellään koko elämä saman kaverin kanssa, tämä näin yleisohjeena, kuin avioliitossa siis. Mutta ei sinulla ole palaamista tuon pojan kanssa, koska hänellä on toinen. Se on mennyttä.
Ymmärrän sinua (olen naimisissa, enkä etsi seuraa täältä), mutta minulle tuli ero 20 aviolittovuoden jälkeen. Nyt olen uusissa naimisissa ollut kuusi vuotta ja on se sellaista ettei vanhasta voi puhua mitään. Ei voi muistella vaikka, että minkälainen joulu oli silloin ja silloin, eli tiedän jotakin siitä miltä sinusta tuntuu.
Toivottavasti haluat vastaanottaa tämän rukouksen ja lohdutuksen. Jeesus auta tätä tyttöä. Kiitos kun olet hänen elämänsä varjellut, vaikka on vaikeaa ollut, hän on elossa ja selviää tuosta! Kiitos Jeesus. Anna löytyä se uusi rakas, jonka kansas tulee kestävä liitto, koko elämän liitto.
Julistan sinun kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Olisi myös hyvä oppia tuntemaan Jeesus pelastajanaan, se on gallerian sivullani täällä, helppo ohje.
Kyllä sinä selviät siitä!
On ollut kova paikka, että olet joutunut vanhempiesi hylkäämäksi. koen sellaisen koetuksen, että voisitko aivan omassa huoneessasi yksi sanoa äänen tämän "annan anteeksi molemmille vanhemmilleni kaiken pahan ja välinpitämättömyden ja hylkäämisen, mitä ovat minulle tehneet"
ja sitten vielä
"annan anteeksi entiselle poikakaverilleni hylkäämisen, kun hän hylkäsi minut"
Nämä anteeksiannot auttavat sinua selviämään tuosta nopeammin!
melkein jokaiseen juttuun.
Päivää.
Kiinnostaisi kuulla miten voit? Itselläni on taas vähän ikävämpi päivä, puhelin ei soi. Tekisi mieli soittaa hänelle, mutta en halua kuulla vastaajaa tai hänen halveksivaa äntään kun hän ei pidä minua tärkeänä. Yksinäisyys on musertavaa. Koita kestää. Kyllä me viellä ollaan onnellisia.