Se tavallinen tarina, mies petti, piti salarakasta usean vuoden kunnes tuli ilmi. Alkujärkytys olimaivan hirveä, sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen (ainakin siksi sen tulkitsin) sydän hakkasi, voimat valouivat raajoista, pyörrytti, oksetti, hyperventiloin.
Päätin kuitenkin yrittää jatkaa liittoamme (20 avioliittovuotta ).Lapset toinen murrosikäinen ja toinen vähän nuorempi ADHD-lapsi joka tarvitsee paljon huolehtimista ja apua mm. koulunkäynnissä. Jos lapsia ei olisi ollut olisin ottanut eron heti. Meillä on avioehto, joten minä en omista mitään, siksi ero tuntuu taloudellisesti tosi vaikealta. Yksin vielä ehkä pärjäisin, mutta miten lasten kanssa? Hylätäkkö lapset vai mitä? Miehestäni ei ole heille kyllä huoltajaksi, yrittäjä pitkät työpäivät.
Aluksi tuntui että selviän tästä, mutta nyt on alkanut tulemaan masennus, asia pyörii kokoajan mielessäni, itku on herkässä ja pinna palaa helposti lapsiinkin joka harmittaa minua kovasti.
Onko ainoa pakotie tästä itsemurha, se on alkanut v'ähitellen tuntua yhä houkuttelevammalta ajatukselta. En todellakaan tiedä kuinka kauan enää jaksan tämän taakan kanssa. En voi puhua asiasta kenenkään kanssa, lupasin puolisolleni, hänen työnsä voisi vaarantua jos joku tietäisi asiasta, lisäksi hän ilmoitti että saan heti lähteä jos kerron jollekkin.
Päätin kuitenkin yrittää jatkaa liittoamme (20 avioliittovuotta ).Lapset toinen murrosikäinen ja toinen vähän nuorempi ADHD-lapsi joka tarvitsee paljon huolehtimista ja apua mm. koulunkäynnissä. Jos lapsia ei olisi ollut olisin ottanut eron heti. Meillä on avioehto, joten minä en omista mitään, siksi ero tuntuu taloudellisesti tosi vaikealta. Yksin vielä ehkä pärjäisin, mutta miten lasten kanssa? Hylätäkkö lapset vai mitä? Miehestäni ei ole heille kyllä huoltajaksi, yrittäjä pitkät työpäivät.
Aluksi tuntui että selviän tästä, mutta nyt on alkanut tulemaan masennus, asia pyörii kokoajan mielessäni, itku on herkässä ja pinna palaa helposti lapsiinkin joka harmittaa minua kovasti.
Onko ainoa pakotie tästä itsemurha, se on alkanut v'ähitellen tuntua yhä houkuttelevammalta ajatukselta. En todellakaan tiedä kuinka kauan enää jaksan tämän taakan kanssa. En voi puhua asiasta kenenkään kanssa, lupasin puolisolleni, hänen työnsä voisi vaarantua jos joku tietäisi asiasta, lisäksi hän ilmoitti että saan heti lähteä jos kerron jollekkin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mene lääkäriin ja hae apua. Pakkohan sun on jonkun kanssa asiasta puhua. Mieskin voisi ymmärtää jos menet puhumaan jonkun terapeutin kanssa joka ei teitä tunne. Vielä jos saat miehesi jotenkin mukaan yhteiseen perheneuvontaan niin aina parempi. Itselläni samankaltaisia paniikkihäiriöitä parisuhteesta johtuen mutta parin päivän päästä ollaan menossa terapiaan parini kanssa yhdessä.
Toivotan sydämmestäni sinulle voimia jaksaa.
Kuinka kauan siitä on, kun sait tiedon asiasta? Minulla on nyt tiedosta puoli vuotta kulunut aikaa, ja helpottanut on koko ajan. Pari ensimmäistä viikkoa olivat pahimmat. Minua on eniten helpottanut se, että olen voinut puhua ystävilleni, sekä muutamille sukulaisillenkin. Myös mieheni kanssa olemme keskustelleet asiasta päivittäin ja syyt ja seuraukset on käyty tarkkaan läpi. Pakko sinunkin on saada puhua asiasta jollekin, vaikka sitten terapeutille. Myös se, että kirjoittaa ajatuksiaan päiväkirjaan, saattaa helpottaa, ja myös tänne palstalle kirjoitteleminen ja vastaavassa tilanteessa olevien kanssa "jutteleminen" netin kautta.
Helppoa ei ole, varsinkaan jos miehen asenne on vähän välttelevä. Minun mieheni on tapauksen jälkeen ollut täysin avoin ja rehellinen, sekä oppinut puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan ihan uudella tavalla. Olemme asuneet erossakin ja taas yhdessä.
Kyllä taloudellisesti aina pärjää jotenkin, vuokra-asuntoihin saa tukea ja elatusmaksuja ym. tukea saa kyllä. Voi jopa henkisesti helpottaa, jos teet kuitenkin ratkaisun lähteä liitostasi. Ainakin jonkun aikaa erillään asuminen voisi olla hyväksi ja silloin saisi kumpikin etäisyyttä asiaan. Miehesikin saattaisi tajuta paremmin sen, mitä voi menettää. Ja jos ei tajua, ei hän ole sitten sinun arvoisesi, (jos muutoinkaan on).
Itsekin pelkäsin aluksi yksinjäämistä kahden lapsen kanssa, mutta noin parissa viikossa siihenkin tottui yllättävän hyvin, ja nyt ei ole enää mitään ongelmia sen suhteen. Suorastaan nautin elämästäni, ja välillä jopa pelottaa se, että olemme sopineet taas palaavamme yhteen. Miten enää osaankaan asua saman katon alla mieheni kanssa?
Voimia sinulle kovasti!!! Itsemurha ei ole ratkaisu, ja lapsesi kärsisivät siitä kovasti. Olet tärkeä ja arvokas ihminen, ja vähitellen huomaat sen itsekin. Aikaa kyllä voi kulua, mutta esim. vuoden parin päästä elämääsi voi jo paistaa aurinko!!!
tarina myös täällä.Mies petti 2vuotta,sain tietää vuosi sitten.Ollaan yhdessä,ensin meni hyvin,mut nyt en jaksais enää.En pysty unohtamaan,haluaisin puhua asiasta vielä,mutta mieheni ei.Vahtii minua nyt kokoajan.Olen menettänyt kaikki ystävänikin asian takia,eivät hyväksyneet että jäin.Mulla kans itsemurha ajatuksia,tuntuu että kaikki kaatuu.
Miehen asenne onkin tärkeä. Meillä on sovittu, että vaikka asiaa ei oteta riidoissa esille eikä sillä loukata jatkossa toista, niin asiasta voidaan kuitenkin aina puhua kun siltä tuntuu. Mieheni on suhtautunut siinä mielessä hienosti, että hän on luvannut jatkossakin käsitellä asiaa kanssani aina kun siihen on tarvetta.
Jos miehesi ei muuten suostu puhumaan, niin melkein ainoat vaihtoehdot ovat pariterapiaan meno tai sitten erillään asuminen. Muitakin vaihtoehtoja voi ehkä olla, mutta ainakin meillä tuo erillään asuminen on puhdistanut ilmaa ja tuonut uusia järkeviä ajatuksia. Itse voin kuvitella itseni elämässä elämääni yksikseni eteenpäin onnellisena, ja toisaalta myös palaavani mieheni kanssa yhteen, jolloin aloitamme uudelta pohjalta yhteisen elämämme, johon jatkossa kuuluvat keskustelut, rehellisyys ja luottamuksen palauttaminen. Elämäni näyttää siis valoisalta, tapahtuupa mitä tahansa. Toivottavasti teille muillekin löytyy hyvä ratkaisu asiaan.
Toivon sinulle kovasti voimia. Elämänmuutos, joka tapahtuneen seurauksena eteen tulee on valtava. Sinun täytyy vain yrittää, päivä kerrallaan.
Aika parantaa haavoja, nyt sitä vain varmasti on niin vaikea uskoa.
Sinua kuitenkin tarvitaan, lapsesi tarvitsevat sinua enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa. Sinä et voi jättää heitä, elämään ilman äitiään. Lapsiltasi katoaisi kokonaan pohja elämältä sinun kuolemasi myötä.
Varmasti sinun elämässäsi tapahtuu jokin käänne, ja tulet olemaan vielä onnellinen.
Asioilla on tapana järjestyä.
Minä olen menettänyt isäni, itsemurhan vuoksi 7 vuotta sitten. Nyt on helpompaa, anteeksi en voi antaa koskaan.
Itselläni pettämisen jälkeen tapahtui suurin piirtein niin, että pari viikkoa olin ikään kuin shokissa. En pystynyt tekemään muuta kuin puhumaan asiasta. Lapsetkin olivat sivuroolissa tai oikeammin he tuntuivat olevan tiellä, koska halusin puhua ja puhua. Suhdekin tuntui tavallaan hyvältä tuona aikana, koska puhuimme niin paljon "meistä" pitkään aikaan. Sitten alkoi mielialavaihtelut. Välillä halusin yrittää, välillä olin vihaa täysi. Itsemurhakin kävi mielessä. Univaikeuksia oli pari kuukautta. Sitten tuli lievä masennus, sitten tunteeton kausi. En vihannut enkä rakastanut. Nyt lähes vuosi pettämisen paljastumisesta olemme edelleen yhdessä. Emme riitele paljonkaan, en tunne tuskaa kuin aika ajoin. Olisimme varmaan jo eronneet, jos mies ei olisi halunnut jatkaa ja olisi ollut vähänkin epäröivä asian suhteen.
Hyviäkin hetkiä on ollut. Silti luulen, että jonain päivänä eroamme. Avioliittoni jatkuminen oli aiemmin jonkin lainen itsestään selvyys, mutta mieheni pettäminen laukaisi itsessäsi aikamoisen mietiskelyn ja luultavasti haluan itsenäisempää elämää kuin avioliitto tarjoaa, koska avioliitto ei enää tarjoa niitä hyviäkään puolia kuten turvaa ja luottamusta.
Jälkeen päin ajatellen olisi ollut ehkä hyvä muuttaa erilleen edes vähäksi aikaa. Se on vain lapsiperheessä käytännössä aika hankalaa.
Jo on todellinen tyranni sun mies, ensin pettää, ja jos sä inahdatkaan, saat lähteä. Ei helvetti!
Miehes luonteelle sä et voi mitään joten vaikuta niihin asioihin joihin voit.
Ensinnäkään lapsias sä et voi jättää. Sehän niiden elämästä enää puuttuukaan. Myös mun isä teki itsarin, enkä ole antanut niin raukkamaista temppua anteeks. Ja itsekin sanoit, ettei miehestäs ole huolehtimaan, mihin siis lapsesi joutuvat? Voin sanoa, että juuri lasten avulla/takia tulet selviään erosta.
Siis eropaperit vetämään, tuollainen ilmapiiri perheessä ei ole kenellekkään lapselle hyväksi.
Voit mennä vaikka sossuun ja kysyä, mitä sinun tulee tehdä ja saatko ehkä sieltä avustusta kunnes saat asiasi kuntoon. (Et kertonut oletko töissä vai et.) Sossusta voit myös kysyä mistä kannattaa hakea asuntoa jos miehesi jää tähän asuntoon ja auttavatko esim. muuttokustannuksissa, takuuvuokrassa jne. Auttavat ainakin siinä tapauksessa, että olet työtön tai pienipalkkainen.
Sitten laitat asuntohakemuksia joka puolelle. Miehelles sun ei tarvi kertoo näistä yhtään mitään, mä en ainakaan kertois, vaan lähtisin heti kun asunto on järjestynyt. Etkös sanonut että miehelläsi on pitkät päivät, eli sulla on aikaa hoidella asioita.
Sitä tuletko lasten kanssa toimeen ei kannata murehtia, meitä yksinhuoltajia on niin paljon todistamassa, että varmasti tulet. Tulet jopa paremmin kuin nyt, koska saat itseluottamuksesi takaisin ottamalla vastuun lapsista yksin.
Asiat tuppaavat järjestymään, mutta joitain asioita pitää laittaa liikkeelle. Mitä kauemmin mietit, sitä vaikeammaksi se muuttuu, joten ala järjestellä käytännön asioita ja pura turhautumistasi niihin.
Voit tietysti kertoo miehellesi, että haluat erota, mutta hän voi tehdä elämästäsi vaikean, kertomasi perusteella.
Se, ettei tee mitään tai kerro kenellekään, ettei miehen työ kärsi, on typerää, eihän hänkään sinua ajatellut kun ajoi elämänne tuohon pisteeseen.
Ole itsekäs ja ota lapsesi ja lähde. Mäkin lähdin ja lapset on aikuisia kunnon ihmisiä vaikka/siitä syystä, että kasvatin heidät yksin.
Sama juttu, meillä miehellä myös pitkäaikainen suhde toiseen naiseen, tosin suhde oli enemmänkin henkinen. Meillä myös kaksi lasta joista toisella vilkkautta, diagnoosia ei ole saanut vielä mutta melkovarmasti ADHD.
Alkuun meni pariviikkoa mahdottomassa ahdistuksessa, sitten kolmekuukautta pienemmässä ahdistuksessa kunnes alkoi helpottaa. Epäluottamus väheni mutta sitten nainen otti uudestaan yhteyttä ja lopulta kova riita jonka johdosta mies muutti pois selvittämään ajatuksiaan koska oli myös työhuolia.
Suhteemme lämpeni aika läheiseksi mutta mies asui muualla kunnes puolitoista kuukautta kului ja mies ilmoitti tapailevansa toista naista.
Taas sama tuska, unettomuus ja ahdistus.
Itsetunnon kokoaminen alkaa alusta. Tuska on lastenpuolesta kun isää ei lapset kiinnosta kuin velvollisuudesta. Eipä kysellyt kuinka koulupäivä meni eikä muutakaan, edes kännykällä.
En näköjään lukenut ihan loppuun.
Mitä väliä on miehesi maineella jos hänkään ei välitä sinusta. Ei ihminen joka pitää toista suhdetta ja uhkaa heittää sinut, joka tästä kärsit pihalle, ansaitse mitään muuta kiuin sen mitä tekee.
Hae apua, ota vaikka ensiksi sosiaalihuoltoon lastenvalvojalle yhteytta ja ala selvitellä taloudellista tilannetta ja mahdollisuuksia. Mene yleislääkärille ja kerro tapahtuneesta ja pyydä lähete mielenterveystoimistoon. Puhuminen auttaa ja sinulla on oikeus parantaa omaa oloasi. Älä anna elämän valua hukkaan, äläkä uhraa itseäsi miehelle joka ei välitä sinusta.
20 vuotta avioliittoa ja mies olmoitti että on murkku-ikänen lapsi toisen kanssa.Lopetin työnteon,syön masennuskäälettä, otan olutta....En rakasta enään vaikka kuinka yritän löytää tunteet jotka joskus oli, en halua olla yksin, en voi olla kaksin.....En usko siihen ,että tälläsen jälkeen suhde koskaan tulee hyväksi.Mikä on menetetty on menetetty.Asiasta ei saisi puhuha enkä ole saanu muuta vastausta kun ,että oli joka kerta kännissä ja imartelu teki hyvää ja panetti!!!!Elämästä on mennyt pohja, tää nyt on vaan tällästä päivästä päivään "hengittämistä".
Teillä kaikilla tuntuu olevan samanlaisia tunteita jouduttuanne petetyiksi kuin minulla. Minä olen tahkonut itseni ja tunteideni kanssa kohta kolme vuotta pettämisen paljastuttua ja edelleen välillä olen todella masentunut, vaikkakin välillä on hyviäkin päiviä. Joskus itku tulee aivan pienistäkin asioista ja minulla myös sama ongelma että ei ole oikein keskustelukaveria, jonka kanssa saisi jauhaa näistä asioista ja tuntemuksistaan. Miehen kanssa kyllä voin puhua mutta hänkin joskus sanoo että ei aina jaksa puhua siitä asiasta. Välillä olen valmis eroamaan, mutta taas toisinaan tuntuu vaikealta ajatella, että jäisin yksin ja kuitenkin rakastan miestäni edelleen, vaikkakin jotain on jäänyt puuttumaan, ei voi tuntea enää sellaista luottamusta ja turvallisuutta, koska aina on mielessä että jos juttu kuitenkin jatkuu vielä. Olisi todella mukava joskus päästä teidän samankokeneiden kanssa porukalla juttelemaan ja puhumaan asiat halki. Olen kyllä käynyt kerran seurakunnan perheterapeutilla ja kerran erikoislääkärin luona juttelemassa, molemmilta sain reseptin mielenterveyslääkkeistä, joiden käyttö ainakin alkuvaiheessa huononsi tilannettani ja jätin ne pois. Kai mulla on edelleen masennusta mutta yritän päivä kerrallaan selvitä. Minulla on avioliittoa takana jo noin 35 vuotta joten lasten takia ei tarvitsisi jatkaa mutta .. en tiedä. Ymmärrän kyllä täydellisesti teidän kaikkien tuntemukset, sillä olen käynyt aivan samoja tunteita läpi tämän kolmen vuoden aikana, myös itsetuhoisia ajatuksia.