Käytiin miehen kanssa perheneuvolassa. Mä olin sen jälkeen niin rikki et tuntui et mun pää räjähtää. Et mä oon maailman surkein ihminen et mä puhun väärää kieltä et mä oon vaan niin epäonnistunut ihminen. Sit nukahdin itkultani hetkeksi. Sit helpotti. Aloin tajuamaan et mitä se täti ehkä yritti mua saada tajuamaan.
Mies haluaa muuttua (elää väärään aikaan ja ei ymmärrä perheestä mitään), mut omaan tahtiin toi
muuttuminen tietty. Mikä se tapa on miten hän muuttuu ja mitä hän sen muuttumisen eteen on valmis tekemään onkin jo toinen juttu. Sitä hän ei sanonut.
Nyt tuli selväksi et me puuhutaan eri kieltä, niinkuin monet naiset ja miehet. Onhan se toisen vaikeaa ymmärtää mitä pyydän jos ei ymmärrä sitä kieltä jota puhun. Jotain puhelin toiveistani ja ajatuksistani. Mies sanoi et ei ymmärrä tai jotain ja se täti sanoi et kuulitko et toinen ei ymmärrä. On turha jatkaa sitä höpinää kun toinen ei ymmärrä. Ensin noi loukkas ja tuntui maailman pahimmilta, mut nyt ei. Ehkä puhun ihan ymmärrettävää kieltä. Toinen ei vaan halua ottaa mitään vastaan. Oma tahti ja omat jutut.
Sit siel sen tätin kanssa päädyttiin et konkreettisia asioita laitettais paperille. Esim. kuka tekee ruokaa, imuroi, hoitaa lasta. Tehtäis viikkosuunnitelmaa. Sitä olen
ehdottanut jo moneen kertaan. Ei se toisen mielestä ollut mitkään juttu ja vähätteli. Mitään muuta vaihtoehtoa hänellä ei ole tarjolla kuin et jatketaan näin kuin tähänkin asti.
Tää ei ole toiminut. Mä sanoin et tää ei toimi näin. Jotain muuta on keksittävä. No, toinen ei tietty ymmärrä, kun on toi kielimuuri. Vittu joo! Alkaa huumori loppua...
Kuulostanko siltä et olen kohtuuton vaatimuksissani, jos koti lapsi kuuluu molempien hoidettavaksi. Pitääkö toiselle aikuiselle sanoa kaikki toiveet ääneen vai voisiko joskus ottaa järjen käteen ja kysyä itse, jos ei mitään osaa muuten tehdä.
Olisitko lapsen kanssa tänään aamupäivällä. Imuroisitko. Söisitkö aamupalaa meidän kanssa. Lukisitko lapselle kirjaa, kun hän seisoo kirja kädessä vieressäsi. Lohduta lasta, kun hän itkee.
Varmasti joku jaksaa aina sanoa et mitä sais tehdä, mut minusta se on rasittavaa ja minulle siitä tulee taakka. Kuinka ihanaa on tehdä asioita kotona et toisen ei tarvitse ja et toinen saa nauttia, mut ei sitä jaksa loputtomiin, jos toinen ei ymmärrä ikinä tehdä mitään hyvää minulle...
Mies haluaa muuttua (elää väärään aikaan ja ei ymmärrä perheestä mitään), mut omaan tahtiin toi
muuttuminen tietty. Mikä se tapa on miten hän muuttuu ja mitä hän sen muuttumisen eteen on valmis tekemään onkin jo toinen juttu. Sitä hän ei sanonut.
Nyt tuli selväksi et me puuhutaan eri kieltä, niinkuin monet naiset ja miehet. Onhan se toisen vaikeaa ymmärtää mitä pyydän jos ei ymmärrä sitä kieltä jota puhun. Jotain puhelin toiveistani ja ajatuksistani. Mies sanoi et ei ymmärrä tai jotain ja se täti sanoi et kuulitko et toinen ei ymmärrä. On turha jatkaa sitä höpinää kun toinen ei ymmärrä. Ensin noi loukkas ja tuntui maailman pahimmilta, mut nyt ei. Ehkä puhun ihan ymmärrettävää kieltä. Toinen ei vaan halua ottaa mitään vastaan. Oma tahti ja omat jutut.
Sit siel sen tätin kanssa päädyttiin et konkreettisia asioita laitettais paperille. Esim. kuka tekee ruokaa, imuroi, hoitaa lasta. Tehtäis viikkosuunnitelmaa. Sitä olen
ehdottanut jo moneen kertaan. Ei se toisen mielestä ollut mitkään juttu ja vähätteli. Mitään muuta vaihtoehtoa hänellä ei ole tarjolla kuin et jatketaan näin kuin tähänkin asti.
Tää ei ole toiminut. Mä sanoin et tää ei toimi näin. Jotain muuta on keksittävä. No, toinen ei tietty ymmärrä, kun on toi kielimuuri. Vittu joo! Alkaa huumori loppua...
Kuulostanko siltä et olen kohtuuton vaatimuksissani, jos koti lapsi kuuluu molempien hoidettavaksi. Pitääkö toiselle aikuiselle sanoa kaikki toiveet ääneen vai voisiko joskus ottaa järjen käteen ja kysyä itse, jos ei mitään osaa muuten tehdä.
Olisitko lapsen kanssa tänään aamupäivällä. Imuroisitko. Söisitkö aamupalaa meidän kanssa. Lukisitko lapselle kirjaa, kun hän seisoo kirja kädessä vieressäsi. Lohduta lasta, kun hän itkee.
Varmasti joku jaksaa aina sanoa et mitä sais tehdä, mut minusta se on rasittavaa ja minulle siitä tulee taakka. Kuinka ihanaa on tehdä asioita kotona et toisen ei tarvitse ja et toinen saa nauttia, mut ei sitä jaksa loputtomiin, jos toinen ei ymmärrä ikinä tehdä mitään hyvää minulle...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Auta Jeesus tätä pariskuntaa rakastamaan toisiaan käytännössä. Anna miehelle aikaa olla vaimonsa kanssa. Tapahtukoon Jumalan hyvä tahto heidän elämässään. Kiitos Jeesus, että sinä autat heitä.
Olisi hyvä tulla tuntemaan Jeesus pelastajanaan, josta on sivullani galeriassa helppo ohje!
Miehen nimi oli Allah, vai oliko se HudaHuda, no ei kai sen niin väliä. Auta vaikka Timo T.A.Mikkonen tätä meidän Johannes Nettaajaa vaihtamaan paristot yövaloon, on snadisti himmeetä täällä juuri nyt.
on kotoisin? Jos hän on lähtöisin sellaisesta maasta, missä kotihommat kuuluvat automaattisesti naiselle, on sinun ehkä vaikea saada häntä siivoamaan yms. Tasa-arvo kotihommissa ei toimi moku-suhteissa samalla lailla, kun suomalaisen puolison kanssa. Mieti mikä miehessäsi on hyvää ja mikä huonoa -. Katso kumpi lista on pidempi ja toimi sen perusteella...
Olen elänyt moku-suhteessa 15-vuotta. Mieheni ei pahemmin tee kotihommia, mutta on maailman paras isä ja perheen elättäjä yms. Myönnytyksiä puolin ja toisin, suosittelen!!!
Kotoisin Suomesta ja suomalainen. Myönnytyksiä pitää tehdä. Jokainen perhe elää omanlaistaan elämää. Toiselle riittää se et mies hoitaa rahan perheeseen ja toiselle se et mies rakastaa ja on läsnä ja joissakin perheissä pitää tehdä muutakin kuin olla. Itse kaipaan sitä et mies on meidän kanssa ja osallistuu tähän perhe-elämään kaikin tavoin. Ei tarvitse pullia leipoo, jos ei halua, mut jotain sit tilalle. Miehen ja naisen rooli perheessä saa olla erinlainen, mut rajansa kaikella. Mieheni ehkä tarvitsee äitiä, joka sanoo, mut miehelleni en meinaa äiti olla. Lapselleni olen äiti ja häneltä hyväksyn laidasta laitaan käytöstä, kun hän opettelee elämää. Mieheltäni en voi hyväksyä, kun hänellä on suu, jolla puhua ja kysyä, jos ei tiedä mitä tehdä.
Nää on niin vaikeita asioita tähän lyhyesti yrittää saada kaikki mahtumaan et lukijat vois ymmärtää. Mut ehkä jotain tästä voi tajuta.
Kun aikuisten parisuhde voi hyvin, niin lapsetkin voivat hyvin.
puhua asioista ja toiveistasi,mikä siinä on niin vaikeaa,ylpeyttäkö?
Meidän kieli on jostain syystä liian erinlainen. Olen puhunut, mut joko toinen ei kuuntele tai sit ei kiinnosta tai kuuntelee, mut se ei muuta toimintaa. Minä ilomielin keskustelisin mieheni kanssa vaan me ei osata. Tää on ihan syvältä juu. En kuitenkaan joka aamu meinaa aikuiselle ihmiselle kertoa et mitä päivällä tapahtuu, jos toinen ei kysy mitä vois tehdä. Aamulla syödään aamupala ja puetaan myös lapsi. Sellaisista en meinaa joka päivä käydä keskustelua, kun se kuluttaa liikaa. Toiveitani todella yritän kertoa. Yleensä ilman ymmärrystä tai tehoa.
Moi!
Kummallinen terapeutti teillä on. Tuohon tilanteeseen ei auta nimittäin mikään muu kuin se, että osaa viestiä oikein.
Sanoit, että miehesi "ei kuuntele tai sit ei kiinnosta tai kuuntelee, mut se ei muuta toimintaa" Hyvin tyypillistä muuten! Sinun kannattaa miettiä tarkoin miehesi kannalta tuota tilannetta. Kuuntele "itseäsi", mitä ja miten ilmaiset asioita miehellesi ja kuvittele jos hän sanoisikin samat sanat sinulle. Veikkaan, ettet oikein itsekään tykkää tyylistäsi... Sanalla "osallistua" kotitöihin on teille molemmille kovin eri merkitys. Voisitko ajatella, ettei se johdu vain ja ainoastaan siitä, että miehesi on laiska ja saamaton. Hänelle ei vain ole merkitystä onko tiskit tiskattu ja pyykit pesty täsmälleen samoina aikoina joka päivä...
Eli siis. Valitse tarkkaan tärkein asia, joihin miehesi kuvittelet pystyvän. Sitten suunnittelet toteutuksen. Huumoria. Yllättävä komentti jne. herättävät miehesi. Tarkoitus on, että se mitä sanot ei kuullosta vaatimukselta eikä käskyltä. Luo hyvä fiilis, ole iloinen, älä hapan.
Niin joo, sitäkin voisit funtsailla miltä sinusta tuntuisi jos miehesi esittäisi sinulle lakkaamatta toiveitaan.
Ei ole mun tyylissä valitettavasti vika. Varmasti sanon välillä sellaisella tyylillä et se ei paras ole, mut suurimmaksi osaksi olen kauniisti esittänyt toiveitani, niin et ne on sellaisia, joita oikeasti voi toteuttaa. Kotityöt merkkaa eri juttuja meille ja mä teen niistä suurimman osan ja se on ok. Toinen ei varmasti näe sitä sotkua minkä minä näen.
Musta tuntuis tosi hyvältä, jos toinen esittäis toiveitaan, jos niihin asioihin reakoisi, joita olen hänelle sanonut. Yhteiset aamupalat, sovitaan milloin siivotaan jne.
En esitä lakkaamatta toiveita. Mut ainoa tapa säilyttää perheessä hyvämieli on se et toiveistaan uskaltaa puhua. Puolin ja toisin. Itse pitää tehdä ja toisen myös.
Tässä on niin paljon kaikkea muutakin taustalla mikä aiheuttaa pahaamieltä ja se et vaikka toinen siivoaisi illasta aamuun ei mitään ratkaisisi. Kyl ne toiveet on tärkeitä.
Ongelmahan on siinä et mun pitäis aina sanoa et tee sitä ja tee tätä, kun toinen ei ymmärrä itse ja vaikka sanon tänään et kuinka musta olis mukava et joku asia hoidettais näin tai noin niin mitään ei tapahdu, koska en sano et nyt tehdään näin ja sit taas huomenna et tänäänkin tehdään näin ja sit taas...
Mä oon saanut paljon näkökulmia täältä ja siitä kaikille kiitos. Hienoa et on mahdollisuus nähdä asiat monilla eritavoilla.
Tutulta kuulostaa. Tein saman mieheni kanssa eli perheneuvojalla samoin tuloksin.Ei se muuttanut mitään, mutta itse olen miestäni kohtaan tunteeton ja pettynyt häneen liian usein. Ajattelin kyllä että hän olisi ainut mies maailmassa, joka ei tajua itse tarttua mihinkään!
Mutta ei näköjään.Nyt sinnittelen suhteessa lasten takia, mutta rakkaudentyhjiöni alkaa tosissaan vaivaamaan...VOIMIA SINULLE selvittää oma tilanteesi.
Sepä se et kun niitä pettymyksiä tulee liikaa, niin on tosiaan vaikeaa aina uudestaan saada itsensä uskomaan tähän hommaan ja siihen puolisoon. Se on harmi et toinen ei ymmärrä ajoissa. Miksi aina pitää mennä niin pitkälle et sieltä on liian raskasta nousta ja sit se on vielä raskaampaa, jos antaa taas mahdollisuuden ja toinen ei sitä taaskaan osaa käyttää.. Rakkaus on kyllä hukassa meilläkin. Eikä se sieltä tulee esiin, jos puolisoni ei tule tähän hommaan mukaan ja opi ajattelemaan hieman eritavalla. Tiedän että näin en jatka pitkään, teen vain sen minkä pystyn ja annan ne mahdollisuudet toiselle, joihin minulla on energiaa. Yksin ei voi suhdetta parantaa tai korjata. Siihen tarvitaan kaksi. Toinen voi auttaa ja antaa mahdollisuuksia, mut ei loputtomiin. Ainakin itse voin jonakin päivänä elää päätöksieni kanssa, kun olen loppuunasti tän hoitanut niin hyvin kuin suinkin pystyn. (En ole pettänyt, haukkunut, riehunut vaikka olis mun kyl pitänyt välillä riehua, kun toinen on käyttäytynyt niin huonosti minua ja lasta kohtaan.)
..kuulostaa niin samalta kuin oma tarinani.. Minä en jaksanut vaan lähdin pois,erosin, alkoi terveys pettää, sydän minulla heikko joka leikattiinkin. Minulla oli jatkuva piinaava raivo sisälläni joka söi voimia tolkuttomalla tavalla, kyllä mies teki asioita mutta kun sai aina käskeä ja hoputtaa joka kerta joka päivä.. Lasta sitä jaksaa paapoa mutta ei jestas aikuista miestä!!!
Lasta kuuluukin paapoa ja ohjata. Miestä ei. Tottahan sitä voi kertoa toiveita ja neuvoa jos toinen on neuvoja vailla. Hyvä et pääsit suhteesta pois ja sinulla on uusi alku. Raivo joka kalvaa sisällä vie kaiken voiman ja mikään ei enää näytä riittävän hyvältä. Siinä on vaikea elää ja rakentaa onnellista elämää. Aikansa kaikkea ja sit muutos.
Meillä on ollut vaimon kanssa vastamäkeä varmaan kolme vuotta, viimeinen vuosi on ollut todella vaikea molemmille. Vaimoni saa hallitsemattomia raivokohtauksia milloin mistäkin syystä ja niiden aikana puhuu välillä todella ilkeitä juttuja. Lapsia meillä on 2, joista nuorempi vasta vähän yli vuoden.
Olen kokenut nämä raivarit todella ahdistavina ja viimeaikoina en ole uskaltanut mistään oikeasta asiasta puhua tai pyytää vaimolta mitään, kun reaktiota on mahdotonta ennustaa. Lapsetkin joutuvat raivareiden (onneksi vähän lievempien) kohteeksi melkein päivittäin. Perheen ulkopuolisia ihmisiä kohtaan vaimo on kuitenkin hyvin ystävällinen ja iloinen.
Sain varattua meille perheneuvola-ajan ja kävimme molemmat eriksemme siellä juttelemassa, yhdessä pitäisi mennä myöhemmin. Terapeutti selvitti että vaimoni on tunneihminen ja hänellä on oikeus purkaa itseään ja minun ongelmani on etten osaa suhtautua näihin purkauksiin kunnolla. Minun pitäisi osata purkaa oma paha oloni jotenkin, pitäisi kuulemma vaikka urheilla (se että pelaan jalkapalloa pari kertaa viikossa kesät talvet ei ilmeisesti riittänyt terapeutille). Toki vaimo voisi kuulemma etsiä jotain muita keinoja riidellä jatkossa, mutta nainen ei kuulemma aina voi mitään tunteilleen, niin hyvässä kuin pahassakaan.
Ovatko nämä terapeutit ihan tosissaan? Vaaditaanko heiltä jotain parisuhdeneuvontakoulutusta vai ovatko nämä ihan "neuvolan täti" -pohjalta liikkenteessä? Itselläni on ainakin niin helvetillinen olo nyt että en tiedä mitenpäin olla.
Mulle tulee noista sun vaimon raivareista sellainen ajatus et sillä on niin pahaolo, kun se ei saa muutettua elämäänsä suuntaan tai toiseen (jos on ongelmia ollut jo pitkään) et sit se saa hirveitä hepuleita, kun ei muuten osaa niitä asioita purkaa mitkä siellä taustalla kiusaa.
Itselläni on välillä sellainen olo et vois räjähtää toiselle jostain mistälie asiasta, vaan koska tää tilanne on niin mahdoton ja jatkunut pitkään ja mitään ratkaisua ei ole saanut teehtyä. Joskus esim. eroamispäätös voi auttaa ihan mielettömästi, koska sit on päättänyt jotain sen elämänsä suhteen eikä vaan ole ja toivo et joku ihme tapahtuu.
En kuiteenkaan itse meinaa elää tätä elämää näin, niin pitkään et noita raivareita alkais tulemaan. Sen verran olen aikuinen ja koska olen myös äiti, niin mun pitää osata huolehtia itsestäni ja siten pystyn huolehtimaan myös lapsistani. Ensin teen kaiken mitä osaan ja keksin et voitais mieheni kanssa elää yhdessä, mut sit kun keinot ja voimat loppuu, niin sit mä lopetan tän tosiaan. Ei lapsen tarvitse seurata aikuisten typerää käytöstä loputtomiin. Tai minä en halua sellaista perheen mallia lapselleni antaa. Yritän omanaikani tätä ja sit, jos muutosta sellaiseen elämään missä perheellä ja vanhemmilla on kivaa yhdessä ei tapahdu, niin sit sitä ei tapahdu. Loputtomiin ei päätään kannata hakata seinään.
Musta toi perheneuvola on hyvä juttu. Mä koen et sieltä saa ajatuksia ja omia ajatuksia liikkeelle. Toiset sit ymmärtää mitä ne ajatukset on ja toiset kokevat ne tosi ahdistavina, kun ei ymmärrä. Niinkuin minäkin ensin.
Mä toivon teille kaikkea hyvää ja et löydätte sellaisen tien et sit vanhana voi elämäänsä hyvillä mielin muistella. Sitä tässä itsellenikin toivon ja kukapa muukaan sen mulle hoitaisi, kuin minä itse. Siksi minun on pidettävä itsestäni huolta. Välillä pitää olla rikki ja monesti sitä tulen vielä olemaan, mut myös eteenpäin on osattava katsoa...
Vaimoni jotenkin käpertyi omiin oloihinsa vuosien saatossa. Meillä oli loppujenlopuksi aika vähän mitään yhteistä. Menimme perheterapeutille. Siellä vaimoni yllättäen myönsi aivan avoimesti viihtyvänsä omissa oloissaan ja selväksi tuli, ettei hän avioliittomme alkuvuosina ollut sellainen. Syytä käpertymiseensä hän ei sanonut. Terapeutti rupesikin syyttämään minua siitä, että yritän muuttaa toista ihmistä.
Puolitoistavuotta elämä jatkui samaa rataa, ehkä hieman vielä kurjemmin. Sitten en enää jaksanut, erosimme.
jos terapeutti olisi ollut rakentavahenkinen, olisin luultavasti jaksanut vielä yrittää. Mutta kun se viimeinen oljenkorsi löi näpeille...
Noist terapeuteista sen verran et kun sinne mennään, niin yleensä odotukset on niin korkealla et pettymys voi olla suuri, kun eivät sitä hommaa ratkaisekkaan. Itse ainakin odotin jotain pientä ihmettä, mut ei se niin mee. Itse se ihme on tehtävä. Meilläkin tilanne on jo niin hankala ja mun keinot ja voimat alkaa olla lopussa et kaikki olis ollut toisin, kun mies olis sinne lähtenyt jo silloin, kun minä kävin ekan kerran. Nyt niitä pettymyksiä ja näitä kieliongelmia on ollut jo niin pitkään et en tiedä löydänkö sen uskon tähän hommaan vaiko vaan yritän...
Kyllä jokainen joutuu muuttumaan avioliiton ja varsinkin lapsen syntymän myötä. Ei kaikki voi mitenkään jatkua ennallaan. Mieheni toimii vaan niin ajattelemattomasti ja ei huomioi sitä et meitäkin pitää huomioida et me voidaan hyvin. Ei mulle riitä et leipä on pöydässä ja katto pään päällä. Et mul on hyväolo, on mullekkin järjestettävä omaa aikaa ja lepohetkiä. Esim. yöt olen aina lapsen hoitanut yksin. Mies on noin suuurinpiirtein hoitanut lasta joskus tunnin ja pari. ja yhden kerran melkein koko päivän. Jos toinen liikkuu ja touhuu kuten ennenkin ja on väsynyt ja väsynyt.. ja toinen hoitaa kodin ja lapsen ja on väsynyt... Joo on aika kivaa. Pitäis taas potkasta itseään ja kovaa.
Siinä se terapeutti oli varmasti oikeassa, kun yritti sanoa et toista ihmistä ei voi muuttaa. En tiedä yrititkö muuttaa vai kertoa et kuinka teidän perhe voisi toimia niin et teillä kaikilla olis hyvä olla. Jokainen tarvitsee omaa aikaa, mut rajansa kaikella. Myös yhteiset jutut on älyttömän tärkeitä, kun perheenä eletään. Toisen on muututtava itse, jos haluaa.
Hei toivottavasti olet löytänyt rauhan ja onnen elämääsi! Sitä meille kaikille toivon yksin, yhdessä tai miten vaan...