Olen seurustellut kihlattuni kanssa melkeen kolme vuotta. Koko seurustelumme aikana olemme olleet todella rakastuneita ja onnellisia. Tidämme molemmat että kuulumme toisillemme. Eli ei lupuksi tarvi sanoo et en rakastais jätkääni.. Koska rakastan sitä ihan suunnattomasti ja suunnitellaan todella innokkaasti tulevaisuuttamme.
Kun kihlattuni lähti armeijaan niin minä tunsin oloni todella yksinäiseksi...Kotona oli tosi ahdistavaa, koska tiesin että sieltä ei saa mitään lohdutusta oloon. Menneisyydestä en jaksa kertoa sen enempää kuin, että en ole koskaan kuullut porukoitten sanovan et ne rakastaa mua tai on ylpeitä musta,(huutoa ja pahoinpitelyä senki edestä). Olen suunnitellut itsemurhaa monet kerrat, mut en onnex enään kun löisin mun kullan. Olen ollut aina todella suosittu tumma ja hoikka tyttö ja seurustelusta kokenut, mut seksi kumppaneita ei ole ollut, koska olen halunnut aina säästää itseäni sille oikealle eli avomiehelle.
Mulla on sisaruksia monta, paras ystäväni on juuri isosiskoni ja hänellä oli juuri siihen aikaan poikaystävä jonka kanssa hän vietti yöt ja päivät eikä ollut kiinnostunut musta. Loput sisarukset olikin sillon niin pieniä et ei ne olis ymmärtäny mitä mä sepitän. Kavereita ei ollut montaa ainakaan sellasta jolle olisin voinut puhua tunteistani, koska olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle. Joten ei ollut ketää kenen kanssa viettää aikaa ym..
Kun kultani oli armeijassa minä, olin kaksi kertaa vieraan miehen kanssa, sängyssä ja ne ei oleet yhden illan juttuja kesti n.viikon(molemmilla kerroilla kun olen tavannut ne olen ollut kännissä) Ja on myös tapahtunut suutelukohtauksia KÄNNISSÄ...(kultani ei ollut silloin armeijass). Jätkälläni on ollut molta naista ennen mua ja mulla taas avomieheni on ollut ensimmäinen.Tiedän etten voi laittaa niitä kännin piikkiin et sellsta ei tarvi kertoo..
Tarviiko antaa hetken ihastukselle niin paljon valtaa että pilasin mielenrauhani ja tulevaisuuden, koska tiedän et tulen aina miettimään näitä asioita (vaikka rakkaani ei jaksa miettiä niitä enää ku sil tulee turhaan vaan paha mieli, se on ite sanonut niin). Tää ei oo helppoo.
Miksi ihmeessä kaikki tapahtuu aina kännissä? Onko menneisyydellä jotain asiaa? Miten voi tehdä niin julmasti jos rakastaa toista? Miksi nyt tuntuu niin sairaan ahdistavalta? Antoiko kultani liian "helpolla" anteeksi? Onko järkeä mennä kesällä naimisiin jos ei ole selvittänyt asioita itsensä kanssa? Tai kannattaako hankkia lapsia vielä? Lopetanko koko kännäämisen, koska en halua enää ikinä loukata kultaani?
RAKASTAN avomiestäni niin suunnattomasti, että osatkin on vaihtuneet ja mä joudun olemaan kokoajan mustasukkanen ihan tyhmistäkin asioisat. Miten olen voinut olla niin julma ja tyhmä (en kieri itsesäälissä vaan tarkoitan todella sitä).
Haluan jatkaa vaan elämääni avomies kainalossa. Välillä mietityttää että miksi tarvi koskaan rakastua, koska se on kaikkein hirveintä kun on liian rakastunut. Vaikka koska tahansa mieheni haluisi erota, en ottaisi toista miestä tai en ylipäätään rakastuisi.
Olkaa ihmiset niin ihania että vastaatte jotain mun viestiini. En halua olla ainut keneltä ihastukset ja viina vie vallan. Tai en todellakaan halua olla ainut jolle on tapahtunut näin... Kertokaa omista kokemuksista. PLIIS!!
Kun kihlattuni lähti armeijaan niin minä tunsin oloni todella yksinäiseksi...Kotona oli tosi ahdistavaa, koska tiesin että sieltä ei saa mitään lohdutusta oloon. Menneisyydestä en jaksa kertoa sen enempää kuin, että en ole koskaan kuullut porukoitten sanovan et ne rakastaa mua tai on ylpeitä musta,(huutoa ja pahoinpitelyä senki edestä). Olen suunnitellut itsemurhaa monet kerrat, mut en onnex enään kun löisin mun kullan. Olen ollut aina todella suosittu tumma ja hoikka tyttö ja seurustelusta kokenut, mut seksi kumppaneita ei ole ollut, koska olen halunnut aina säästää itseäni sille oikealle eli avomiehelle.
Mulla on sisaruksia monta, paras ystäväni on juuri isosiskoni ja hänellä oli juuri siihen aikaan poikaystävä jonka kanssa hän vietti yöt ja päivät eikä ollut kiinnostunut musta. Loput sisarukset olikin sillon niin pieniä et ei ne olis ymmärtäny mitä mä sepitän. Kavereita ei ollut montaa ainakaan sellasta jolle olisin voinut puhua tunteistani, koska olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle. Joten ei ollut ketää kenen kanssa viettää aikaa ym..
Kun kultani oli armeijassa minä, olin kaksi kertaa vieraan miehen kanssa, sängyssä ja ne ei oleet yhden illan juttuja kesti n.viikon(molemmilla kerroilla kun olen tavannut ne olen ollut kännissä) Ja on myös tapahtunut suutelukohtauksia KÄNNISSÄ...(kultani ei ollut silloin armeijass). Jätkälläni on ollut molta naista ennen mua ja mulla taas avomieheni on ollut ensimmäinen.Tiedän etten voi laittaa niitä kännin piikkiin et sellsta ei tarvi kertoo..
Tarviiko antaa hetken ihastukselle niin paljon valtaa että pilasin mielenrauhani ja tulevaisuuden, koska tiedän et tulen aina miettimään näitä asioita (vaikka rakkaani ei jaksa miettiä niitä enää ku sil tulee turhaan vaan paha mieli, se on ite sanonut niin). Tää ei oo helppoo.
Miksi ihmeessä kaikki tapahtuu aina kännissä? Onko menneisyydellä jotain asiaa? Miten voi tehdä niin julmasti jos rakastaa toista? Miksi nyt tuntuu niin sairaan ahdistavalta? Antoiko kultani liian "helpolla" anteeksi? Onko järkeä mennä kesällä naimisiin jos ei ole selvittänyt asioita itsensä kanssa? Tai kannattaako hankkia lapsia vielä? Lopetanko koko kännäämisen, koska en halua enää ikinä loukata kultaani?
RAKASTAN avomiestäni niin suunnattomasti, että osatkin on vaihtuneet ja mä joudun olemaan kokoajan mustasukkanen ihan tyhmistäkin asioisat. Miten olen voinut olla niin julma ja tyhmä (en kieri itsesäälissä vaan tarkoitan todella sitä).
Haluan jatkaa vaan elämääni avomies kainalossa. Välillä mietityttää että miksi tarvi koskaan rakastua, koska se on kaikkein hirveintä kun on liian rakastunut. Vaikka koska tahansa mieheni haluisi erota, en ottaisi toista miestä tai en ylipäätään rakastuisi.
Olkaa ihmiset niin ihania että vastaatte jotain mun viestiini. En halua olla ainut keneltä ihastukset ja viina vie vallan. Tai en todellakaan halua olla ainut jolle on tapahtunut näin... Kertokaa omista kokemuksista. PLIIS!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Voi voi, kovin nuorelta tytöltä vaikutat, kun poikaystäväkin on armeijassa.
Oletko koskaan ajatellut, onko aikasi vielä sitoutua ja elää "avomiehen" kanssa? Vaikka en allekirjoita väittämää, ettei rakastamaansa ihmistä pysty pettämään, miettisin vielä sinuna avoliittosi motiiveja. Pystytkö näkemään itsesi vielä vuosien kuluttua aviomiehesi rinnalla vai kaipaatko turvallisuutta ja läheisyyttä, jota tällä hetkellä saat mieheltä. Oletko koskaan ajatellut, josko olisit läheisriippuvainen.
Jos sinusta tuntuu tällä hetkellä, että olet jäänyt elämässäsi kokemuksia paitsi, sinun on aika toimia nyt. Voin kokemuksesta sanoa, että avioliitossa on hyvin raastavaa, jos tuntee tuhlanneensa parhaat vuotensa eikä enää ole mahdollisuuksia irroitteluun.
En tietystikään kehoita sinua suoralta kädeltä ottamaan tai jättämään. Ole kuitenkin rehellinen itsellesi ja kuuntele sydämesi ääntä. Olen aivan varma, ettei elämäsi ole kiinni avomiehestäsi - älä siis rakenna elämääsi hänen varaansa!
Kiitos viestistäsi...en ole miettinyt tollasta... niin mun aviomies on 21 ja ma olen 20, ku noi tapahtu sillon ku se oli armeijassa ei se ole enään...
Kiitos vielä kerran...
Lisää kommentteja kaikilta...
Mä olin 24-vuotias, kun menin naimisiin. Tapasin aviomieheni parikymppisenä. Vaikka en haluaisi missään nimessä erota, joskus on käynyt mielessä, olisiko sittenkin pitänyt vielä kokea ja elää: käydä ulkona, asua ulkomailla, asua ikiomassa yksiössä jne.
En mä silloin kaksikymppisenä tuollaisia asioita osannut pohtia, mutta nyt tuntuu, että olisihan sitä voinut ottaa vähän jatkoaikaa. Ja tämä ei ole yleistys: monet "teinirakkaudet" tulevat kestämään, ja se on hienoa se.
Ymmärsin kuitenkin, että "kokemattomuutesi" painaa mieltäsi jollakin tasolla. Itsenäinen elämä ei ole pelkästään sitä, että saat hyppiä sängystä sänkyyn. Itsenäisenä sinulla on myös tilaisuus tapailla ihmisiä, tehdä omia valintojasi ja elää omilla ehdoillasi.
En halua lietsoa sinua tekemään ratkaisua suuntaan tai toiseen. Sinun on itse mietittävä, miten käytät nuoruusvuotesi: oikeaa tapaa ei ole. Mutta kuuntele silti sydämesi ääntä.
Aloin jo katsoa että onko joku kirjoittanut minusta. Eroja omaan elämään löytyi kuitenkin kun luki tarkemmin.
Olen miettinyt itsekin omaa toimintaani, syitä ja seurauksia...jonkinlainen läheisriippuvuus, hyväksynnän haku siinä kaiketi on taustalla.
Terapia on ihan ok keino selvitellä näitä asioita. Esim. sun tapauksessa varmasti lapsuus on vaikuttanut asiaan.
No mutta et sä ole yksin. Tää palsta vaan ehkä ei ole paras mahdollinen paikka näitä miettiä.
Olen jo heti pettämisien jälkeen miettinyt ja päättänyt mennä puhumaan jollekkin psykologille, mutta siitä on jo vuosi enkä ole vieläkään päässyt sinne asti... luulen aina et ne ei osaa auttaa tai sit se ei vaan auta, mut eipä ole mitään menetettävääkään... :)
Idea ei ole siinä että he "osaisivat auttaa", vaan siinä että sä itse mietit niitä asioita terapeutin avustuksella. Mitään valmista ratkaisua sieltä ei tulla tarjoamaan, vaan idea on siinä että sä itse "löydät" ne ratkaisut.
Se vaatii itseltä aika paljon kärsivällisyyttä ja sitoutumista siihen hommaan. Noi jutut ei nimittäin synny yhdessä yössä.
No, mutta se on sun päätös menetkö kokeilemaan.
Mitäs jos lopettas sen viinan kittauksen? Ilmeisesti juot liikaa kerralla ja karkaa mopo käsistä. Jos ei osaa ottaa, niin pitää olla ilman!!
Mä uskon, että tilanteessa "ongelma" on hieman syvemmällä kuin ryyppäämisessä. Mielestäni humalatila vain korostaa tiettyjä ihmisen haluja. ominaisuuksia ja taipumuksia. (En tarkoita nyt, että aloittaja olisi toivoton petturi - hän ei vain tiedä mitä haluaa.)
Jos elämäntilanne on hankala, niin sitä prosessoi selvänäkin, kuten tämä tyttö tekee.
Mun mielestä tässä tilanteessa ei ole oleellisinta, kuka on pettänyt ja ketä, vaan se, että tyttö ei koe olevansa varma elämänsä suunnasta. Tunnustamista ja huonon omantunnon potemista tärkeämpää olisi käsitellä rehellisesti omia tunteitansa.
Viinan piikkiin laittaminen on väärä keino. Moni käyttää sitä tekosyynä, mut sitä se juuri onki, vaan tekosyy. Jos haluut todella ratkaista noi asiat, niin älä ajattele et ne johtuis viinasta ja että ratkaisu olis viinasta luopuminen. Kännissä on vaan helpompi antaa periks niille haluille tai mitä ne sitten onkin, mitkä mielessä on jostain muusta syystä.
Kun oot kerran alkanu asiaa vakavasti miettiä, ni älä hyväksy mitään helppoa ratkaisua vaan mee loppuun asti: selvitä siellä psykologin sohvalla mikä sua oikeasti vaivaa. Jos tuntuu nololta tai vaikeelta mennä, niin ajattele sitä miestä ja miten haluat olla sen kanssa aina. Jos tosiaan haluat, nii sen yhdessäolon varmistamiseks olet valmis menemää psykilogill vaikka hävettäiskin.
Kiitos kaikille vastanneille taas palautteesta! Olen teidän viestienne perusteella päättänyt mennä psykologin juttusille ja ei nyt ihan siksi et te sitä kehotatte, mut ihan omaa tulevaisuutta kun ajattelee... Toivotaan et siitä on apua... Mutta mistä tiedän mihin psykologille olen menossa, ku niitä on varmaan aika monia... mistä saan puhelin numeron ym...
Mielestäni kännin piikkiin ei voi laittaa kuin estojen häviämisen, kyllä taustalla on oltava jotain muuta, minkä takia pettämiseen sortuu. Luulisin että sinun tapauksessasi kyseessä on epävarmuus omasta viehättävyydestäsi, siksi haet jatkuvaa ihailua miespuolisilta henkilöiltä. Kyseinen epävarmuuden tunne johtuu luultavasti juuri siitä että olet joutunut perheväkivallan kohteeksi. sillä väkivalta aiheuttaa mm. huonommuuden ja alistumisen tunteita.
Mielestäni sinun kannattaisi harkita jonkun ammattilaisen kanssa puhumista, jotta tulevaisuudessa välttyisit samanlaisilta känni kokemuksilta. Kuten jo edellä mainitsin, en usko että petit kännitilan vuoksi,siksi ryyppäämisen lopettamisesta ei olisi mitään hyötyä tämän asian kannalta. Kaiken takana on varmasti jokin syy, miksi olet päätynyt pettämään miestäsi useamman kerran. Ja olisi ,sekä miehesi että sinun kannaltasi, tärkeää että löytäisit sen syyn, sillä se on avain tämän ongelman ratkaisuun. Voit yrittää miettiä sitä itseksesikin, mutta ehkä kuitenkin pääsisit parempiin tuloksiin jos kääntyisit jonkun ammattilaisen puoleen.
Miehesi reagoimattomuus pettämiseesi ei ole hyvä asia juuri miehesi kannalta, koska on selvää ettei hän pysty pitämään tuollaisia asioita sisällään. Olisi tärkeää että miehesikin voisi puhua jonkun ulkopuolisen kanssa tuntemuksistaan, koska tuollaisten asioiden sisällä pitäminen tekee hänen olonsa huonoksi.
Koska kyseenalaistat naimisiinmenon ja lasten hankinnan tässä vaiheessa, vastasit jo omaan kysymykseesi. Jos et ole täysin varma naimisiinmenosta, et ole valmis siihen. Kehottaisin sinua harkitsemaan syytä naimisiinmenollesi. Muista että ongelmat on ratkaistava ennen tuollaisten askeleiden ottamista,sillä avioliitto tai lapset eivät vie ongelmia pois vaan ongelmien vieminen avioliittoon tappaa sen takuuvarmasti ja lapsethan tunnetusti aistivat ongelmia ja siksi hekin kärsisivät ongelmistanne.
Itsemurhan ajatteleminen on sellainen asia, että sellaisen ajatuksen kanssa ei saisi olla yksin, sellaisesta on heti kerrottava jollekin läheiselle johon luottaa ja mieluummin hakeuduttava myös ammattiauttajan puheille. On muistettava ettei sellaista ongelmaa ole olemassakaan jossa ei kukaan pystyisi auttamaan sinua, apua on vain osattava pyytää ja hakea. Valitettavan usein itsemurha ajatuksien kanssa painiskelevat ajattelevat ettei kukaan välitä heistä koska kukaan ei huomaa heidän pahaa oloaan. Asia vaan on niin että itsemurhaa harkitsevat yleensä peittävät masennuksensa (tietysti poikkeuksiakin löytyy) niin hyvin että läheisten on vaikea huomata sellaista ja siksi läheiset ovat kykenemättömiä auttamaan vaikka haluaisivatkin. Heitä estää vain se etteivät he tiedä.
Itsemurha ei ratkaise ongelmia vaan päinvastoin kasaa niitä. Itsemurhan tehnyt tietysti ei joudu painiskelemaan enää ongelmien kanssa, mutta hänen läheisensä joutuvat. Itsemurha on hyvin itsekästä. Se saattaa jopa pahimmassa tapauksessa tuhota täysin läheistenkin elämän, kun suru nousee liian suureksi.
Kuten eräs sanontakin kuuluu: pohjalta on reitti vain ylöspäin. Jos siis tuntuu että kaikki kaatuu niskaan, kannattaa ajatella että edessäpäin on siis vaan kaikkea hyvää, siihen voi luottaa. Eikä kukaan meistä ole täällä turhan takia, jokaista tarvitaan. Jokaisella on oma tärkeä paikka elämässä. Koska jokainen ihminen vaikuttaa jokaiseen lähellä olevaan ihmiseen,ilman ketä tahansa meistä maailma olisi aina huonompi paikka olla. Apu on lähellä mutta siihen on osattava tarttua ja ennen kaikkea on annattava auttaa itseään! =)
Siis mieti asioita ja pyydä miestäsikin puhumaaan jollekin tuntemuksistaan, mieluummin jollekin ulkopuoliselle, koska yleensä tuonkaltaisia asioita on helpompi käydä läpi jonkun tuntemattoman kanssa. Selvittäkää ongelmat. Ja sen jälkeen menkää naimisiin ja hankkikaa lapsia ja eläkää onnellinen elämä onnea tippaakaan säästelemättä!=) kaikkea hyvää tulevaisuuteenne! Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne! Älkää tuhotko toisianne vaan korjatkaa! =)
tosi kauniisti kirjoitettu... olen menossa puhumaan ja on ehkä hyvä ottaa kultani mukaan puhumaan ainakin turvaksi, jos ei hän itse halua puhua mitään... :)
JA todella haluan viettää mieheni kanssa koko elämäni ja tietenkin onnellisesti ilman suuria ongelmia...