Sitä on ennen eletty pitkissäkin suhteissa ja nyt oltu vuoden verran sinkkuna. Olen oppinut, että pärjään loistavasti itsekseni, nautin tietynlaisesta vapaudestani mennä ja olla kuinka itse haluan, olen vastuussa kaikesta vain itselleni...
Sitten löysin miehen. Hänessä on juuri kaikki se mitä arvostan joskin tietysti pientä hienosäätöä vailla, mutta lähinnä se kiehtoo, että hän on uskollinen, kunnollinen, huumorintajuinen ja vastuuntuntoinen. Suhteemme kehkeytyi astetta pidemmälle ja kohta vietimme aikaa melkein koko ajan saman katon alla kunnes...
Huomasin, että minua ärsyttää toisen toimettomuus ja sohvalla makaaminen ja mietin heti että voin olla tyytyväisempi yksin, ei tarvitse katsoa kenenkään löhöilyä ja ärsyyntyä. Keskustellessamme yleensä lopputuloksena olemme eri mieltä ja siitä syntyy väittelyä ja lisää keskustelua kunnes minä hermostun ja ajattelen jälleen : Olisinpa yksin niin ei tarvitsisi energiaansa tähänkään tuhlata, minulla on kuitenkin ystäviä joiden tiedän olevan samoilla aaltopituuksilla kanssani. Ulkonäöllisesti hän ei ole Mr.Finland mutta silläkään ei pitäisi mitään väliä olla! Seksielämäämme en ole täysin tyytyväinen! Mutta hän on silti niiiiin hyvä ihminen enkä häntä tahtoisi satuttaa vaan pitää elämässäni...
Onko siis muilla tätä ongelmaa, että ei osaa olla yksin mutta suhdekaan ei pidemmän päälle kiehdo? Onko sitä oppinut niin pirun itsenäiseksi ettei enää kestä toisen heikkouksia? Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä vai onko toiset luotu vaan yksineläjiksi? Toisaalta se toisen läheisyys niin kiehtoo, mutta ei pidemmän päälle ja kuitenkaan en mitään kertakäyttösuhteita halua!
Kertokaa kuinka teillä?
Sitten löysin miehen. Hänessä on juuri kaikki se mitä arvostan joskin tietysti pientä hienosäätöä vailla, mutta lähinnä se kiehtoo, että hän on uskollinen, kunnollinen, huumorintajuinen ja vastuuntuntoinen. Suhteemme kehkeytyi astetta pidemmälle ja kohta vietimme aikaa melkein koko ajan saman katon alla kunnes...
Huomasin, että minua ärsyttää toisen toimettomuus ja sohvalla makaaminen ja mietin heti että voin olla tyytyväisempi yksin, ei tarvitse katsoa kenenkään löhöilyä ja ärsyyntyä. Keskustellessamme yleensä lopputuloksena olemme eri mieltä ja siitä syntyy väittelyä ja lisää keskustelua kunnes minä hermostun ja ajattelen jälleen : Olisinpa yksin niin ei tarvitsisi energiaansa tähänkään tuhlata, minulla on kuitenkin ystäviä joiden tiedän olevan samoilla aaltopituuksilla kanssani. Ulkonäöllisesti hän ei ole Mr.Finland mutta silläkään ei pitäisi mitään väliä olla! Seksielämäämme en ole täysin tyytyväinen! Mutta hän on silti niiiiin hyvä ihminen enkä häntä tahtoisi satuttaa vaan pitää elämässäni...
Onko siis muilla tätä ongelmaa, että ei osaa olla yksin mutta suhdekaan ei pidemmän päälle kiehdo? Onko sitä oppinut niin pirun itsenäiseksi ettei enää kestä toisen heikkouksia? Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä vai onko toiset luotu vaan yksineläjiksi? Toisaalta se toisen läheisyys niin kiehtoo, mutta ei pidemmän päälle ja kuitenkaan en mitään kertakäyttösuhteita halua!
Kertokaa kuinka teillä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
kanssa joka makkoilisi vetelänä sohvalla ja antaisi minulle huonosti k***ää.tai en saisi yhdynnässä o***ua sen ketaleen laiskuuden tähden.
No ehkä sun kannattaa ihan miettiä haluatko elää sen toisen ihmisen kanssa vai yksin. Ei tossa oikeastaan voi toisten ihmisten mielipiteisiin luottaa. Jos sulla on ikävä sitä toista kun oot yksin, ehkä kannattaa panostaa siihen suhteeseen. Jos se ihminen on niiiiiiiin hyvä niin voitteko keskustella asioista jotka painavat tai tuntuvat vaikeilta? Se ei aina oo helppoa mutta jos pystyy puhumaan asioista järkevästi, se auttaa selvittämään ongelmia ja ymmärtämään toista - kokemusta on.
No eihän sitä voikaan kukaan puolestani päättää, mutta haluaisin tietää onko muut sinkkuina häärineet tunteneet samoin kun ovat koittaneet suhdetta rakentaa yksinolon jälkeen? Aina olen kuitenkin haaveillut parisuhteesta ja siihen pyrin etten yksin koko loppuelämääni elelisi mutta ei se auta hätiköidäkään tämän asian kanssa ja parempi on aina peli viheltää poikki ennenkuin on liian myöhäistä. Ikävä on toista kun on yksin, mutta sitten kun sen toisen saa veireen niin se ikävä häviää luonnollisesti ja ei tarvita kuin joku tietty ele/tapa niin alkaa jo ärsyttää! Voimme keskustella tai siis minä keskustelen ja hän ottaa välillä kantaa, yleensä tyytyy vaan kuuntelemaan ja sekin ärsyttää jos mieltäni painaa joku asia ja se olevinaan tärkein ihminen ei osaa ottaa edes minkäänlaista kantaa asiaan, lohduttaa, keksiä ratkaisuvaihtoehtoja tai kommentoida jotenkin edes...Ehkäpä se on parempi luovuttaa ja elellä ihan itsekseen niin on vähemmän näitäkään asioita mietittävänä.
Kovasti sitä tässä uudestaan sinkkuuntuneena toivoisi tapaavansa jonkun, jonka kanssa jakaa arki niin että tuntuu hyvältä kaikin puolin ja mikä tärkeintä molemmin puolista rakkautta. Mutta kuten sanottu, vain sinä itse tiedät mikä tuntuu hyvältä, mutta se on varmaa että jokaisen pitää tehdä kompromisseja ja hyväksyä asioita. Kaikissa on hyvät ja huonot puolet. Täydellistä ihmistä ei ole. Mitä enemmän olen seurannut niin sanotusti ikisinkku kavereitani, ymmärrän minkä takia he eivät ole parisuhteessa. Heidän elämäänsä ei mahdu toista ihmistä ja he eivät ole valmiita tinkimään asioista. Kun toisesta oikeasti välittää, niin ymmärtää erikoiset tavat ja antaa hänen olla oma itsensä. Tosin-Mitä kauemmin on yksin, sitä paremmin siihen tottuu....Luulen, että nyt kuukausien jälkeen en itsekään ole enää valmis luopumaan tietyistä asioista, vaikka seurustelemaan uudestaan ryhtyisin :).Mutta itse en ainakaan toivo jääväni sinkuksi loppuelämäksi, mutta yritän nauttia siitä nyt. Sitten taas osaa arvostaa sitä toista enemmän. Jos sinusta ei tunnu hyvältä, niin sitten mies ei ehkä ole se "oikea" tapoineen, vaikka olisi "hyvä". Se hyvyys ei valitettavasti riitä, vaan pitää olla sitä jotakin...Mieti mitä haluat. Viisautta päätökseen ja tunnetta.
justiinsa sama tarina kuin minullakin, aivan presiis. Itse päätin kylläkin jatkaa koska en ole tyytyväinen yksin elämiseen. Eli päätin vakaasti vain yritää ja ymmärtää miestä. Hän kyllä tekee aika paljon minunkin eteen asioita, mutta ärsytystä myös aiheuttaa ja siintä yleensä seuraa molemminpuolista mökötystä.
Tsemppiä kuitenkin
Parisuhde vaatii aina kompromisseja. Mitä pidempään olet ollut yksin, sitä itsenäisemmäksi tulet. Sitä mahdottomampaa on löytää ihmistä, joka olisi juuri sellainen kuin tahdot/samanlainen kuin sinä. Joka tekisi kaikki asiat samalla tavalla, olisi kaikesta samaa mieltä. Eikö se olisi vähän tylsääkin? Parisuhteessa joutuu vaan ottamaan huomioon toisekin ihmisen ajatukset, tunteet ja toimintatavat. Toki se koskee myös toista osapuolta! Ehkä on ihmisiä jotka ärsyttävät enemmän ja niitä jotka ärsyttävät vähemmän. Fakta vaan on se, että varmasti niitä ärsyttäviä asioita löytyy jokasiesta kun tutustuu riittävän hyvin toiseen ihmiseen.
Niin, no onpa helpottavaa huomata, että joillakin muillakin on samanlaisia ajatuksia. Ehkä sitä on vaan niin itsekkääksi päässyt tulemaan ja kovia kokenut edellisessä suhteessa ettei mikään tahdo olla hyvä! Uskokaa tai älkää mutta itseänikin ärsyttää tämä ajattelutapa, en vaan voi sille mitään! Tuntuu sille, että on saanut tarpeeksi väitellä, riidellä, ärsyyntyä ja enää ei sitä samaa tahdo. Voi tietysti olettaa niinkin, että kun tätä yksinäisyyttä tarpeeksi kauan jatkuu niin kyllä sitä pikkuhiljaa varmaan alkaa periksi antamaan tietyissä asioissa ja muuttuu suvaitsevaisemmaksi toista ihmistä kohtaan, ymmärtää hänet vikoineen ja ärsyttävine tapoineen...vielä ei taida sitten olla sen aika!