Tuo aikaisempi topikki siitä kuinka suhde loppui sen vuoksi, että ei enää rakasta oli mielenkiintoinen, mutta se vaikutti jo niin loppuun käydyltä, että minun on pakko perustaa oma keskustelu, jotta saan käytyä lävitse sekamelskaa päässäni ja tunteeni järjestykseen.
Eikö olekin kummaa, että jotkut eivät tajua että tunteet ja mielipiteet muuttuvat? Ja sitä että ihminen ei itsekään ymmärrrä itseään saatikka kykene loogisesti selittämään sille miehen puoliskolle, mikä mättää ja mikä tarkka toiminto sen ongelman voisi mahdollisesti korjata.
Tuo edellä mainittu oli varmaan yksi tärkeä syy huonoon suhteeseen. Exäni on luultavasi lievästi autistinen vaikka mitään ei ole diagnosoitu, mutta hän on itsekin joskus myöntänyt jotain sen suuntaista. Silloin aluksi ajattelin, että kykenen kyllä elämään sellaisen kanssa. Minähän sentään olen tunteiltani vakaa ja rauhallinen ihminen, vaikka todellisuudessa sainkin kaikki tunteeni niin solmuun, että en voi aina tietää kuinka reagoin asiaan ennen kuin olen siinä tilanteessa.
Se tilanne oli sitten se, kun muutimme yhteen. Minä halusin kaupunkiin josta saisi paremmin töitä ja hän oli jo vuosia vihjaillut yhteen muutosta (hän vihasi saastaista opiskelijasoluaan). Niinpä taloudellisista syistä ja siitä, että halusin miellyttää häntä muutimme samaan kämppään. Olin kuitenkin varma, että en ole yhteen muuttamiseen täysin valmis, joten muutimme sopimuksesta kämppiksiksi. Yhteen päästyämme tosin poikakaveri alkoi murjottaa ja kiukutella siitä, että olemme vain kämpiksiä. Omalta kohdaltani täytyy myöntää, että en antanut hänelle tarpeeksi aikaa hellyyttää enkä lainkaan seksiä (erittäin lukossa asian suhteen, niin lukossa että häpeän sitä kuollakseni).
Niinpä sitten asuin yhdessä samassa taloudessa mustiin pukeutuvan varjon kanssa jolla oli tapana tulla huoneeseeni ja tuijottaa minua selän takana minuuttitolkulla sanomatta mitään. Jo minuutti sellaista ajoi minut hulluksi eikä hän koskaan uskonut, että se TODELLA häiristi minua, vaan lähti suuttui aina kun sanoin että haluan olla rauhassa. Yhteisissä sosiaalisissa tilanteissa osasin aika pitkälle antaa hyvän ulkouoren, mutta silti hän oli sielläkin rasite. Kun ihmisiä kutsuttiin pelaamaan yhteiseen kotiimme hän vain odotti, että minä hommasin virvokkeet, viihdytin vieraita, siirsin kalusteet ja siivosin jälkeen päin. Herra itse tuli mielellään kyllä pelaamaan. Sama koski myös taloutta. Mitään täällä ei tapahdu ellei käsketä ja monesti jokin asia on helpompaa tehdä itse nopeasti alta pois. Biojäteastia on mädännyt kuukauden kun on hänen vuoronsa tyhjentää se. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi siitä, että suutun tästä, koska jos häntä käy patistamassa niin hän tekee homman kunhan jaksaa. Mutta miksi minun täytyy pyörittää tämä huusholli yksin?!
Hän myöskin toivoi, että olisin potkinut häntä kouluasioissa, koska hänellä ei ole yhtään itsekuria. En halunnut äidiksi.
Mutta suhteen alusta. Tapasimme netissä vuonna 2001 ja samana vuotena päädyimme seurustelemaan. Seurustelimme puoli vuotta ja erosimme kun minua ahdisti. Tuolloin luulin tietäväni oikean syyn, mutta olin jo silloin niin solmussa että en ymmärtänyt itseäni. Jäimme sitten ystäviksi kun minulla ei läheisiä ystäviä muita ollut ja poikakaveri uhkasi epäsuorasti tappaa itsensä jos jätän hänet täysin. Ja tästä tilanteesta oli sitten 2004 helppo mennä yhteen kun tuli vaihtarireissulla ikävä. Silloin oli ikävä kaikkea, mutta ehkä tajusin olevani suuressa velassa poikakaverilleni, että ainoa tapa oli toteuttaa hänen toiveensa ja seurustella.
Sekin vakava ongelma meillä oli, että emme koskaan osanneet keskustella. Meillä oli aluksi paljon välimatkaa eikä minulla ollut varaa soitella. Hänellä luultavasti olisi ollut (rikkaat vanhemmat), mutta hän ei koskaan soittanut, mutta känni-iltojen jälkeen saattoi tulla tekstareita joissa vannoi rakkauttaan. Vaikka muutimme aina vain lähemmäksi toisiamme, niin emme koskaan oppineet keskustelemaan edes puhelimessa. Minussakin oli tätä kiltin tytön syndroomaa, että en osannut sanoa ei, halusin aina miellyttää ja että pelkäsin kuollakseni pikkuisenkin kielteisen loukkaavan häntä.
Lopulta meidän suhteemme päättyä (naurettavaa kyllä) irkkikeskustelussa. Minä kysyin kannattaako suhdetta jatkaa, mutta hän totesi suhteen päättyneen kaksi viikkoa sitten kun hän edellisen kerran oli tullut kyyläämään selkäni taakse ja minä olin ajanut hänet pois. Tällä kertaa oli suuttunut ja nakannut jotain huoneeseen (ehkä tähdännyt minua). Koska hän itse totesi suhteen päättyneen kaksi viikkoa sitten (vaivautumatta kertomaan minulle), niin minä päätin sillä hetkellä suhteen itse. Samalla hän muuttikin mielensä ja alkoikin työstää meidän suhdetta vaatimalla minua hankkiutumaan hoitoon kun olen tuollainen. Hoitoon hankkiutuminen oli hänelle täysin looginen ehdotus tuossa vaiheessa eikä hän sitä varmaan tarkoittanut pahalla, mutta minulle tuo oli kyllä kuolettava loukkaus.
Vasta suhteen päätyttyä olen yrittänyt käsitellä sitä mitä on tapahtunut tässä neljän vuoden aikana. En ole koskaan rakastanut häntä. En ole koskaan ollut mustasukkainen. Olen toivonut että hän löytäisi baarista minua paremman ja jättäisi minut, seurustelemaan kelpaamattoman. Kun hän on tullut minua katsomaan kaiken kiireen keskellä olen suhtaunut siihen kuten kuukautisiin. Ne tulee ja on pakko kestää osana suhdetta. Olen ollut kamala huiputtaja tässä suhteessa. Olen huijannut sekä poikakaveriani sekä itseäni sen suhteen että oikeasti välittäisin. Olen minä välittänytkin, ystävänä. Ja ihastuinkin, silloin aluksi.
Onneksi emme päätyneet tämän pitemmälle. Lapsia ei ole, vain yhteinen vuokrakämppä, jossa olemme kumpikin rahattomina opiskelijoina jumissa. Asunnossa jossa opettelen inhoamaan häntä jotta en lankeaisin kiltteyttäni enää kolmatta idioottimaista kertaa. Minä en olisi lapsia koskaan hallunnut. Hän olisi, jotta hänen hyvät geeninsä jatkaisivat olemassa oloaan (suora lainaus, ei vitsi)...
Nyt kaipaisin kommentteja, tukea ja omakohtaisia kokemuksia. Kuinka jatkaa eteenpäin? Exäni haluaa minut edelleen takaisin kun on rakastanut ja hän edelleen haluaisi minut takaisin. Hänen toiveikas hymynsä on pelottava. Ja hänen "voitetaan hänet takaisin" tekonsa karmaisevat, koska koen velkaatuvani hänelle. Minusta ei olisi koskaan "seikkalevaksi" naiseksi, joka vain nyhtää miehistä hyödyn ulos. Miten päästä tästä velka-ajattelusta ulos? Tunnen olevani hänelle jopa velkaa siitä, että hän ajoi aina luokseen omalla autollaan ja että minun olisi pitänyt osallistua niihin kuluihin vaikka hänen tulonsa olivatkin kolminkertaiset minun tuloihini nähden. Minä en ole antanut hänelle mitään vastapalvelukseksi... Olen vain pihtaava ämmä.
"Joko vihaan tai rakastan sinua. Sinun valintasi"
"Jos en saa sinua, niin olen sitten koko elämäni yksin surkeana."
Eikö olekin kummaa, että jotkut eivät tajua että tunteet ja mielipiteet muuttuvat? Ja sitä että ihminen ei itsekään ymmärrrä itseään saatikka kykene loogisesti selittämään sille miehen puoliskolle, mikä mättää ja mikä tarkka toiminto sen ongelman voisi mahdollisesti korjata.
Tuo edellä mainittu oli varmaan yksi tärkeä syy huonoon suhteeseen. Exäni on luultavasi lievästi autistinen vaikka mitään ei ole diagnosoitu, mutta hän on itsekin joskus myöntänyt jotain sen suuntaista. Silloin aluksi ajattelin, että kykenen kyllä elämään sellaisen kanssa. Minähän sentään olen tunteiltani vakaa ja rauhallinen ihminen, vaikka todellisuudessa sainkin kaikki tunteeni niin solmuun, että en voi aina tietää kuinka reagoin asiaan ennen kuin olen siinä tilanteessa.
Se tilanne oli sitten se, kun muutimme yhteen. Minä halusin kaupunkiin josta saisi paremmin töitä ja hän oli jo vuosia vihjaillut yhteen muutosta (hän vihasi saastaista opiskelijasoluaan). Niinpä taloudellisista syistä ja siitä, että halusin miellyttää häntä muutimme samaan kämppään. Olin kuitenkin varma, että en ole yhteen muuttamiseen täysin valmis, joten muutimme sopimuksesta kämppiksiksi. Yhteen päästyämme tosin poikakaveri alkoi murjottaa ja kiukutella siitä, että olemme vain kämpiksiä. Omalta kohdaltani täytyy myöntää, että en antanut hänelle tarpeeksi aikaa hellyyttää enkä lainkaan seksiä (erittäin lukossa asian suhteen, niin lukossa että häpeän sitä kuollakseni).
Niinpä sitten asuin yhdessä samassa taloudessa mustiin pukeutuvan varjon kanssa jolla oli tapana tulla huoneeseeni ja tuijottaa minua selän takana minuuttitolkulla sanomatta mitään. Jo minuutti sellaista ajoi minut hulluksi eikä hän koskaan uskonut, että se TODELLA häiristi minua, vaan lähti suuttui aina kun sanoin että haluan olla rauhassa. Yhteisissä sosiaalisissa tilanteissa osasin aika pitkälle antaa hyvän ulkouoren, mutta silti hän oli sielläkin rasite. Kun ihmisiä kutsuttiin pelaamaan yhteiseen kotiimme hän vain odotti, että minä hommasin virvokkeet, viihdytin vieraita, siirsin kalusteet ja siivosin jälkeen päin. Herra itse tuli mielellään kyllä pelaamaan. Sama koski myös taloutta. Mitään täällä ei tapahdu ellei käsketä ja monesti jokin asia on helpompaa tehdä itse nopeasti alta pois. Biojäteastia on mädännyt kuukauden kun on hänen vuoronsa tyhjentää se. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi siitä, että suutun tästä, koska jos häntä käy patistamassa niin hän tekee homman kunhan jaksaa. Mutta miksi minun täytyy pyörittää tämä huusholli yksin?!
Hän myöskin toivoi, että olisin potkinut häntä kouluasioissa, koska hänellä ei ole yhtään itsekuria. En halunnut äidiksi.
Mutta suhteen alusta. Tapasimme netissä vuonna 2001 ja samana vuotena päädyimme seurustelemaan. Seurustelimme puoli vuotta ja erosimme kun minua ahdisti. Tuolloin luulin tietäväni oikean syyn, mutta olin jo silloin niin solmussa että en ymmärtänyt itseäni. Jäimme sitten ystäviksi kun minulla ei läheisiä ystäviä muita ollut ja poikakaveri uhkasi epäsuorasti tappaa itsensä jos jätän hänet täysin. Ja tästä tilanteesta oli sitten 2004 helppo mennä yhteen kun tuli vaihtarireissulla ikävä. Silloin oli ikävä kaikkea, mutta ehkä tajusin olevani suuressa velassa poikakaverilleni, että ainoa tapa oli toteuttaa hänen toiveensa ja seurustella.
Sekin vakava ongelma meillä oli, että emme koskaan osanneet keskustella. Meillä oli aluksi paljon välimatkaa eikä minulla ollut varaa soitella. Hänellä luultavasti olisi ollut (rikkaat vanhemmat), mutta hän ei koskaan soittanut, mutta känni-iltojen jälkeen saattoi tulla tekstareita joissa vannoi rakkauttaan. Vaikka muutimme aina vain lähemmäksi toisiamme, niin emme koskaan oppineet keskustelemaan edes puhelimessa. Minussakin oli tätä kiltin tytön syndroomaa, että en osannut sanoa ei, halusin aina miellyttää ja että pelkäsin kuollakseni pikkuisenkin kielteisen loukkaavan häntä.
Lopulta meidän suhteemme päättyä (naurettavaa kyllä) irkkikeskustelussa. Minä kysyin kannattaako suhdetta jatkaa, mutta hän totesi suhteen päättyneen kaksi viikkoa sitten kun hän edellisen kerran oli tullut kyyläämään selkäni taakse ja minä olin ajanut hänet pois. Tällä kertaa oli suuttunut ja nakannut jotain huoneeseen (ehkä tähdännyt minua). Koska hän itse totesi suhteen päättyneen kaksi viikkoa sitten (vaivautumatta kertomaan minulle), niin minä päätin sillä hetkellä suhteen itse. Samalla hän muuttikin mielensä ja alkoikin työstää meidän suhdetta vaatimalla minua hankkiutumaan hoitoon kun olen tuollainen. Hoitoon hankkiutuminen oli hänelle täysin looginen ehdotus tuossa vaiheessa eikä hän sitä varmaan tarkoittanut pahalla, mutta minulle tuo oli kyllä kuolettava loukkaus.
Vasta suhteen päätyttyä olen yrittänyt käsitellä sitä mitä on tapahtunut tässä neljän vuoden aikana. En ole koskaan rakastanut häntä. En ole koskaan ollut mustasukkainen. Olen toivonut että hän löytäisi baarista minua paremman ja jättäisi minut, seurustelemaan kelpaamattoman. Kun hän on tullut minua katsomaan kaiken kiireen keskellä olen suhtaunut siihen kuten kuukautisiin. Ne tulee ja on pakko kestää osana suhdetta. Olen ollut kamala huiputtaja tässä suhteessa. Olen huijannut sekä poikakaveriani sekä itseäni sen suhteen että oikeasti välittäisin. Olen minä välittänytkin, ystävänä. Ja ihastuinkin, silloin aluksi.
Onneksi emme päätyneet tämän pitemmälle. Lapsia ei ole, vain yhteinen vuokrakämppä, jossa olemme kumpikin rahattomina opiskelijoina jumissa. Asunnossa jossa opettelen inhoamaan häntä jotta en lankeaisin kiltteyttäni enää kolmatta idioottimaista kertaa. Minä en olisi lapsia koskaan hallunnut. Hän olisi, jotta hänen hyvät geeninsä jatkaisivat olemassa oloaan (suora lainaus, ei vitsi)...
Nyt kaipaisin kommentteja, tukea ja omakohtaisia kokemuksia. Kuinka jatkaa eteenpäin? Exäni haluaa minut edelleen takaisin kun on rakastanut ja hän edelleen haluaisi minut takaisin. Hänen toiveikas hymynsä on pelottava. Ja hänen "voitetaan hänet takaisin" tekonsa karmaisevat, koska koen velkaatuvani hänelle. Minusta ei olisi koskaan "seikkalevaksi" naiseksi, joka vain nyhtää miehistä hyödyn ulos. Miten päästä tästä velka-ajattelusta ulos? Tunnen olevani hänelle jopa velkaa siitä, että hän ajoi aina luokseen omalla autollaan ja että minun olisi pitänyt osallistua niihin kuluihin vaikka hänen tulonsa olivatkin kolminkertaiset minun tuloihini nähden. Minä en ole antanut hänelle mitään vastapalvelukseksi... Olen vain pihtaava ämmä.
"Joko vihaan tai rakastan sinua. Sinun valintasi"
"Jos en saa sinua, niin olen sitten koko elämäni yksin surkeana."
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä en ole koskaan lukenut enkä kuullut mitään näin kipeää. Ja tarkoitan sinun käytöstäsi...seurustelet ja muutat yhteen oudoista syistä, pakotat rakastuneen miehen asumaan kanssasi "kämppiksenä", ja ihmettelet kun hän tulee "huoneeseesi" tuijottamaan kun istut koneella...Mies on ollut harvinasen kärsivällinen, sinun logiikkaasi miehen kiusaamiselle ja suhteen kummalliseksi tekemiselle en lainkaan. Ja olen nainen. Kyse ei ole siitä, onko mies "autistinen" vai "tavallinen" mies, kyllä kuka tahansa vaipuisi epätoivoon tuollaisen naisen ja leikkimisen kanssa. Ja MINÄ olen nainen. Järkyttynyt nainen.