Mies ilmoitti yhtäkkiä, että haluaa erota, rakastan häntä kuitenkin valtavasti. Tokihan meillä on ollut vaikeuksia, kuten hänen sairastuminen masennukseen jo ennen kuin suhteemme alkoikaan. Se saattoi tavallaan vääristää koko suhdetta alun alkaen. Halusin vain meille hyvää elämää, mutta yhdessäolo tuntui ajoittain hyvin raskaalta, koska en tiennyt parantuuko mies masennuksesta. Mutta jaksoin uskoa parempaan.
Mies parantuikin, mutta sitten itselleni tuli todella vaikea vaihe, masennuin itsekin. En jaksanut tehdä mitään, mutta lopulta sain itseni pakotettua pois siitä negatiivisuuden kehästä johon itseni olin sulkenut.
Omat vanhempani erosivat vastikään, heidän elämä oli yhtä alkoholin ja väkivallan täyttämää helvettiä vuosikymmenien ajan. Tämä tilanne heijastui myös meidän suhteeseen, rasitteena. Ehkä kuormitin liikaa omalla pahalla olollani miestä. Taloudelliset ongelmat rasittivat elämäämme lisäksi. Riitelimme jonkin verran, mutta aina meillä oli paljon rakkautta. Sehän tässä eniten järkyttikin, kun vielä 9 päivää sitten meillä oli ihanaa, halailtiin ja rakasteltiin.
Eroilmoitus tuli minulle täytenä shokkina, olen vain itkenyt ja itkenyt, yrittänyt saada kaiken paremmaksi. Sanonut miehelle, että voimme vielä yrittää parantaa elämäämme, että tämä on kasvun paikka, miksi luovuttaa kun on takana niin paljon hyvääkin.
Meillä on takana 10 yhteistä värikästä vuotta. Hän ei halua jatkaa, olen hänen mielestään suhteen pahanolon aiheuttaja, ettei suhdettamme saa enää kuntoon. Hän alkoi syyttämään minua kaikesta, itsetuntoni meni aivan pohjalukemiin. Olen ollut nalkuttava ihminen, mikään ei ole koskaan minulle kelvannut hänen mukaansa, hän on tuntenut helposti syyllisyyttä kaikesta, vaikka puhuisin tavallisia asioita, että "olisipa kiva jos meillä olisi uudet verhot". Sitten tilanne on kärjistynyt, että hän on tuntenut, että syytän häntä siitä ettei ole. Lopulta on tullut jonkinlaisia riitoja.
En ole kyllä koskaan vaatinut mitään rikkauksia eikä minua kiinnosta materia. Olemme molemmat opiskelijoita, joten jatkuvaa "kituuttamista" elämä on ollut, mutta olen aina ajatellut ettei se haittaa. Rakkaus on tärkeintä.
Uskottomuutta meidän suhteessa ei ole ollut, ainakaan minun puoleltani, mutta tuskin miehenikään.
Kysyin mieheltäni miksi hän haluaa erota ja syynä on ollut pahaolo. En siltikään voi ymmärtää etteikö se tunne voisi väistyä. Tunteethan vaihtelevat ja hän on ollut väsynyt kaikenlaisesta stressistä. Varmasti myös masennuksestani, jota haluan hoitaa ja alan päästä siitä yli.
Minulla on niin voimakas tunne, että hän hylkää minut kuin vanhan rätin, vaikka vasta suunnittelimme jopa vauvaa. Tämä on täydellinen shokki, pohja elämältäni valahti pois. Rakkauden tunne on kova. Kaikki olisi helpompaa jos en rakastaisi näin paljon, jos tunteita ei ole.
Hän vain sanoi, että yhtäkkiä hän tajusi, että ei halua olla kanssani, vaikka vasta kesällä puhuimme naimisiin menosta. Hän näkee minut kuulemma niin erilaisin silmin.
Olen väsynyt ja itkenyt. Halusin vain rakastaa, mutta en tiedä miten tästä jaksaa eteenpäin.
Mies parantuikin, mutta sitten itselleni tuli todella vaikea vaihe, masennuin itsekin. En jaksanut tehdä mitään, mutta lopulta sain itseni pakotettua pois siitä negatiivisuuden kehästä johon itseni olin sulkenut.
Omat vanhempani erosivat vastikään, heidän elämä oli yhtä alkoholin ja väkivallan täyttämää helvettiä vuosikymmenien ajan. Tämä tilanne heijastui myös meidän suhteeseen, rasitteena. Ehkä kuormitin liikaa omalla pahalla olollani miestä. Taloudelliset ongelmat rasittivat elämäämme lisäksi. Riitelimme jonkin verran, mutta aina meillä oli paljon rakkautta. Sehän tässä eniten järkyttikin, kun vielä 9 päivää sitten meillä oli ihanaa, halailtiin ja rakasteltiin.
Eroilmoitus tuli minulle täytenä shokkina, olen vain itkenyt ja itkenyt, yrittänyt saada kaiken paremmaksi. Sanonut miehelle, että voimme vielä yrittää parantaa elämäämme, että tämä on kasvun paikka, miksi luovuttaa kun on takana niin paljon hyvääkin.
Meillä on takana 10 yhteistä värikästä vuotta. Hän ei halua jatkaa, olen hänen mielestään suhteen pahanolon aiheuttaja, ettei suhdettamme saa enää kuntoon. Hän alkoi syyttämään minua kaikesta, itsetuntoni meni aivan pohjalukemiin. Olen ollut nalkuttava ihminen, mikään ei ole koskaan minulle kelvannut hänen mukaansa, hän on tuntenut helposti syyllisyyttä kaikesta, vaikka puhuisin tavallisia asioita, että "olisipa kiva jos meillä olisi uudet verhot". Sitten tilanne on kärjistynyt, että hän on tuntenut, että syytän häntä siitä ettei ole. Lopulta on tullut jonkinlaisia riitoja.
En ole kyllä koskaan vaatinut mitään rikkauksia eikä minua kiinnosta materia. Olemme molemmat opiskelijoita, joten jatkuvaa "kituuttamista" elämä on ollut, mutta olen aina ajatellut ettei se haittaa. Rakkaus on tärkeintä.
Uskottomuutta meidän suhteessa ei ole ollut, ainakaan minun puoleltani, mutta tuskin miehenikään.
Kysyin mieheltäni miksi hän haluaa erota ja syynä on ollut pahaolo. En siltikään voi ymmärtää etteikö se tunne voisi väistyä. Tunteethan vaihtelevat ja hän on ollut väsynyt kaikenlaisesta stressistä. Varmasti myös masennuksestani, jota haluan hoitaa ja alan päästä siitä yli.
Minulla on niin voimakas tunne, että hän hylkää minut kuin vanhan rätin, vaikka vasta suunnittelimme jopa vauvaa. Tämä on täydellinen shokki, pohja elämältäni valahti pois. Rakkauden tunne on kova. Kaikki olisi helpompaa jos en rakastaisi näin paljon, jos tunteita ei ole.
Hän vain sanoi, että yhtäkkiä hän tajusi, että ei halua olla kanssani, vaikka vasta kesällä puhuimme naimisiin menosta. Hän näkee minut kuulemma niin erilaisin silmin.
Olen väsynyt ja itkenyt. Halusin vain rakastaa, mutta en tiedä miten tästä jaksaa eteenpäin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tasan tarkkaan.Vaimoni ilmoitti tuossa heinäkuun puolessa välissä löytäneensä toisen miehen.Olemme olleet yhdessä 22v ja meillä on kolme ihanaa lasta.Onhan meillä ollut vaikeuksia jo tovin ja viime talven vaimoni oli opiskelemassa toisessa kaupungissa.Siellä hän huomasi miten on mukava olla yksin.Ja sitä rataa...keväällä aloin puhua menosta avioliittoneuvojalle,mutta hän ei halunnut.No kun kuulin sitten monen kysymisen jälkeen että onko hänellä toinen,niin vihdoin hän myönsi.En voi sanoin kuvata sitä tunnetta,mutta kuvaavaa on että olin sen jälkeen neljä ja puoli viikkoa psykiatrisessa sairaalassa suljetulla osastolla.Tiedän tunteesi mitä käyt läpi.
Sitä vain miettii mitä minä olisin voinut tehdä paremmin ettei näin olisi käynyt. Koko ajan mietin, että miksi hän ei enää halua elää kanssani. Itsetunto on kyllä aivan nollassa, kun on sellainen olo, että on kaikkeen "paskaan" suhteessa syyllinen.
En ole mikään täydellinen ihminen, mutta uskollinen olen aina ollut ja yrittänyt parhaani. Minun parhaani ei sitten ole varmaan paljon mitään. Annoinko suhteen särkyä, kun en hoidattanut masennustani ajoissa. Toisaalta autoin miestäni kaikin tavoin, että hän selviäisi masennuksestaan, joka hänellä oli jo kauan sitten. Yritin kait liikaa ja olin liian vaativa, hankala ihminen.
En ymmärrä siltikään tätä asiaa. Tuntuu, että olen tehnyt kaiken väärin ja olen rakastanut liikaa. Hänen mielestään olen tukahduttanut häntä, hän sanoo, että hän haluaa määrätä kaikista asioista itse ja liikkua missä lystää ja mennä minne haluaa, parisuhteelle ei ole aikaa. Se vaatii kuulemma liikaa.
Se vain hiertää, kun hän tarvitsi tukea ja apua, autoin häntä. Tosin "liika" auttaminen tulikin raskaaksi ja kait se sitten aiheutti kitkaa. Ei hän halua olla minulle mitään velkaa, auttaa minua kun olen vuorostani sairas. Eipä kait semmoista pidä edes odottaa.
Yksin jääminen tuntuu vain kaiken sen elämän jälkeen kuin kuolemalta. Rakkautta oli aina paljon ja me puhuimme paljon tunteista. Hellyyttä oli paljon päivittäin. Tuntuu, että en koskaan löydä samanlaista ihmistä jonka kanssa on niin paljon yhteistä opiskeluita ja kiinnostuksen kohteita myöten.
On ollut niin onnellista, kun on voinut jutella asioista jotka kiinnostavat molempia.
Mutta nyt mä olen aivan sekaisin ja hajalla.
minä.Olen ollut aivan samassa jamassa,hän ei kylläkään ollut kykeneväinen minua tukemaan.Minä olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi hänen eteensä,minkä hän kyllä myöntää.Hellyyttä olen kaivannut jo monia vuosia suhteeseemme,mutta sitä en saanut.Olen sellainen halaaja ja haluaisin että joku käpertyisi kainalooni ja kehräisi siinä(en tarkoita kissaa).Sanovat että aika tekee tehtävänsä,mutta kovin hitaasti se matelee ja olo on kuin haminankaupunki sanoi kaverini ja se kuvaa oikein hyvin.
Voi kultaseni, voimia sinulle.
Masentunut kun voi pahoin, ja saa päähänsä että joku toinen on syypää siihen, niin ei sille vissiin paljon voi tehdä. Se on niin rankkaa menoa.
Yritä pärjätä!
Seitsemäntoista vuotta, kolme pientä lasta ja ilmoitus että en halua enää jatkaa kanssasi. Ollaanko ystäviä?
Päässä tuntuu kuin se halkeaisi, elämää pitäisi silti jatkaa, puolisolla jo toinen mun tilalla.
Mikä meni pieleen? Mitä tein väärin? En voi kuin syytellä itseäni ja kysellä kyselemästä päästyäni.
Tuntuu kuin kaikki olisi lopussa.
- Minunkin mies väitti eron syyksi sitä, että hänellä on paha olo. Ja jotenkin arveli, että paha olo johtuu nimenomaan suhteestamme.
-asia tuli täytenä yllätyksenä minulle
- miehellä oli juuri silloin kaikenlaista; irtisanomisuhka, omien vanhempiensa ongelmat
- minä itse olin sairas ja erittäin väsynyt juuri tuolloin.(onneksi nyt on paremmin, kiitos lääketieteen)
- alkoi syytellä minua ihme asioista, itse asiassa sellaisesta mitä hän itsekin teki/jätti tekemättä
- minusta meillä oli juuri ennen eroa mennyt joissakin asioissa paremmin kuin aikoihin. Lapset olivat kasvaneet isommiksi ja minäkin jaksoin olla innokkaampi sänkykamarin puolella
Tilanne on nyt se, että ero tuli ja pysyy. Itseasiassa mies on jo uuden, vakavan suhteen löytänyt ja lapsikin tulossa.
Ja minullakin on olo, kuin olisin vanha rätti, joka piti vaihtaa uuteen. Hän onnistui puheillaan mitätöimään kaikki yhteiset vuotemme niin totaalisesti, että ihan hirvittää. Itseäni olen lohduttanut sillä, että kyseessä on tod.näk. puolustusreaktio. En vaan kerta kaikkiaan voi uskoa että yhteiset vuodet eivät merkinneet hänelle yhtään mitään.
Ja vaikka tämä kuulostaakin kamalalta fraasilta, niin se on totta: Aika parantaa haavoja. Vaikka totisesti alkuun ei siltä tuntunut.
tiedän tilanteesi..minulle kävi näin..avopuoliskoni jätti minut kesällä kun olin kesälomalla pohjoisessa..hommasi uuden päästäkseen itse pois pahastaolosta tai et ei tartte eroa kestää,ehkä teki näin..eipä vain miettinnyt sitä miltä pojastani 3.5v ja minusta tuntuu....nyt kuitenkin olen saannut uuden asunnon johon muutamma pojankanssa kahen..tykkäsin ja rakastin mut nyt kun huomaan et täähän on ollut vain teatteria häneltä niin johan rassaa mieltäni..ei voi uskoa et näin häijyjä naisiakin on mut pakko se on hyväksyä..koeta kestää tai pistä viestiä sähköpostiini jos kohtalontoveruus ja kirjoittelu sua ja mua yhtään lohduttais..ty.mies 34v..
Kovin samanlaisia tuntemuksia minullakin tässä on. Mieheni jätti minut pahan olonsa takia. Hän sairastui masennukseen ja näin ollen näki ainoana vaihtoehtona eron. Takana monen vuoden suhde, jossa rakkautta oli ja on edelleen. Suhde oli hyvä ja toimi paremmin kuin hyvin. Viime vuonna tapahtui läheisen kuolema joka vei hänet pikku hiljaa alas päin. Nyt sitten rytinällä mentiin huonompaan suuntaan ja lopuksi multa vedettiin matto alta. Edellisenä päivänä vielä keskusteltiin mitä tulisi tehdä jotta saataisiin hänen olonsa paranemaan. Seuraavana aamuna hän ilmoitti lähtevänsä. Nyt on ollut reilu pari viikkoa toisessa osoitteessa. Olen järkyttynyt ja hämilläni enkä osaa juurikaan toimia. Pää on ihan sekaisin kun toinen kuitenkin sanoo rakastavansa ja haluavansa minut, mutta kun ei vaan pysty/voi tällä hetkellä. Koita siinä nyt ymmärtää järjellä tätä asiaa kun tunteet tulee koko ajan läpi. Jäin tyhjän päälle möllöttämään. Se vain kaatui toisen ihmisen pahaan oloon, jota hän ei halua selvittää ainakaan minun kanssa. Hän haluaa olla yksin ja selvittää asioita yksinään. Toivon, että hän joskus palaa kun tajuaa mistä meni luopumaan. Voimia siis sinulle ja pärjäile. Kyllä kaikki selviää aikanaan. Se vaatii vaan sitä iän ikuista aikaa... Tylsää.
Ja aivan samoja syitä kuin edelliset sain minäkin kuulla
-Kämppä aina sekainen
-lapset kulkevat likaisina
-olen ollut pitkään työtön joten olen ollut saamaton
-flekmaattinen p'''a
Mies itse kärsi myös pitkään masennukseesta ja oli hommannut ystävättären. Se selvisi minulle ja vajaa vuosi yritettiin jatkaa mutta lopulta tuli riita joka meni ihan käsirysyksi. Sen seurauksena mies päätti muuttaa pois ja miettiä eikä mennyt kuin pari viikkoa niin uusi nainen löytyi.
Aiemmin puhui että on hyvä pohja yrittää mutta nyt ei ole muuta kuin p''a
Huh viime päivät ovat olleet rankkoja, mutta olen koko ajan kirjoittanut ylös paperille tuntemuksiani suhteestamme ja miksi kävi näin kuin kävi.
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin itseäni ja miksi suhteemme sisälsi pahoinvointia. Turha on etsiä syyllisiä, se ei johda mihinkään. En myöskään usko siihen, että joku voi olla "liian kiltti" parisuhteessa. On helppo sanoa, että näin kävi kun toinen on ollut liian kiltti ja minä kaiken pahan lähde.
Mitä kiltteys on? Mikään parisuhde ei voi toimia jos välillä ei puhdisteta ilmaa eli osata riidellä. Rakentavasti riitelemään oppiminen olisi todella tärkeä taito, muuten pahaolo kumuloituu suhteessa ja jossain vaiheessa se räjähtää.
Kaksi ihmistä ei voi asua keskenään riitelemättä silloin tällöin, se on mielestäni vapauttava tieto. "Liian kiltti" ihminen voikin olla semmoinen ettei hän halua koskaan puhdistaa ilmaa, vaan aloitteen teko eli riitely jää toisen kontolle. Selittämätön pahaolo riivasi suhdettamme, mutta tajusin nyt mistä se aiheutui.
Emme osanneet kommunikoida ja riidellä rakentavasti. Minä syyttelin monesti "miksi sinä aina olet tuollainen.." tyyliin. Joka on hyvin ikävää ja tuhoisaa, leimaavaa. Omasta lapsuudenkodistani omaksuin tuon tyylin, jossa vastuu omista tunteista sälytetään toisen harteille, omat vanhempani riitelivät vain alituiseen, koskaan siihen ei löytynyt ratkaisua.
Puolisoni taas oli omaksunut omasta lapsuuden kodistaan mallin, että riidellä ei saa, tunteet pitää kätkeä ja jopa alistua. Suhteessamme pahaolo meni aina liian pitkälle, ja räjähti käsiin, kun minä sitten aloin huutamaan.
Olen kaikki nämä vuodet uskonut, että olen paha ihminen ja kamala, tämä suhde sai minut uskomaan niin, kun emme ymmärtäneet ja löytäneet ratkaisua. Mutta kaikki me ihmiset olemme keskeneräisiä ja elämä on kasvua. Parempaa kommunikointia voi oppia, oma keskeneräisyys pitää vain tiedostaa, eikä peitellä.
"Miksi sinä et koskaan...." oli puheissani monesti tavallinen, olin siis nalkuttava akka. En osannut kypsempää kommunikointia, se oli virheeni. Puolisoni taas ei halunnut kommunikoida, vaan vältellä kaikkea, vaikka tuntui monesti, että ilmaa pitäisi puhdistaa.
Sain riitelystä ja aloitteenteosta pahan ihmisen leiman. Luulin, että olen täysin kamala. "Liian kiltti" ihminen taas voi tuntea itsensä paljon paremmaksi. "Älä ammu viestintuojaa", niinhän sellainen vanha sanonta on, se pitää sisällään totuuden.
Se joka tekee usein aloitteen esim. ilman puhdistamiseen parisuhteessa, saa syyllisen leiman ja alkaa tuntemaan itsensä pahaksi. "Riitelijä" menettää itseluottamuksensa ja voi pahoin, kaikki voivat pahoin. Tilanne ei korjaudu helpolla, ennekuin myöntää totuuden ja oman vajavaisuuden ja kasvun paikat.
Jokaisessa ihmisessä on puutteita. "Liian kiltti" on helppo yleistys ja tavallaan syyllistää toisen kaikesta ikävästä suhteessa. Täytyy vain panostaa parisuhteeseen ja hankkia apua heti kun alkaa tuntumaan pahalta. Asiat voivat selvitä.
Me olemme eronneet, mutta nyt ymmärrän paremmin. En halua toistaa samoja virheitä. Olisin halunnut vielä yrittää, mutta ehkä liian paljon on tapahtunut, en tiedä. Puolisoni ei halua kasvaa yhdessä kanssani, hänellä on ilmeisesti niin paljon vihaa minua kohtaan, että olen se paha ja hän liian kiltti.
Olen ollut uskollinen ainakin, sellaiseen loukkaukseen en ole ryhtynyt. Siitä olen ylpeä.
Me molemmat harrastimme syyttävää tyyliä,kyllä puolisonikin monesti syytti minua monista asioista en ollut ainoa siinä. Mutta minä tein sitä enemmän kokonaisuudessaan.
Elämä näytti epätoivoiselta, kun ei tiennyt miten asiat voisivat muuttua paremmaksi. Välillä oli ihanaa, kunnes taas palasimme samaan pahoinvointiin. Emme kehittyneet ja kasvaneet ihmisinä ja puolisoina.
Kuormitimme liikaa toisiamme menneisyyden asioilla, käytimme toisiamme terapeutteina. Miehenihän oli jo masentunut kun aloitimme seurustelun. Koko suhde lähti väärille urille alusta alkaen.
Minäkin luulin olevani aika fiksu tunneälyltäni:)
Olipa aikamoinen järkytys huomata itsessään monenlaisia puutteita etten olekaan kovin fiksu,. Etten osaakaan kypsää kommunikointia vaan syytellyt. Olen aina vaatinut itseltäni paljon.
Miehenikään ei kypsää kommunikointia osannut.Olimme pahassa blokkitilanteessa, joka ei olisi voinut muuten purkautua, kun emme tiedostaneet mistä pahaolo johtuu.
Miestäni en syytä mistään enkä itseänikään vaan totean, että kasvaminen ihmisenä tekee niin helvetin kipeää. On vaikeaa myöntää, että olen ollut hirveä ämmä välillä. Mutta helpottavaa tietää, että jokainen on välillä hirveä. Kukaan ei ole täydellinen, mutta aina voi kehittyä.
Kukaan ihminen ei selviä tästä elämästä ilman kolhuja ja menetyksiä. Olemme loppujen lopuksi kaikki niin samanlaisia. Parisuhdeongelmat ovat hämmästyttävän samanlaisia kaikilla ihmisillä, emme ole todellakaan yksin ongelmien kanssa. Jokainen voi kasvaa tai taantua elämän aikana.
Iän myötä voi tulla monenlaisia kriisejä ja uusia elämänvaiheita. Jokainen ihminen kantaa omaa menneisyyttään mukana joka tulee myös parisuhteeseen. Se voi olla todella raskas taakka jos ei halua kasvaa.
Se on selvä, että liian kauan pahaaoloa ei pidä pimittää. Vaan miettiä miksi minusta tuntuu tältä. On helppo syyttää toista kaikesta, mutta kuten sanoin olemme kaikki keskeneräisiä. Pitää uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja myöntää omat virheensä, ei kannata mutkuilla.
Tämä on ollut todellinen helpotus mínulle, ymmärtää asioita. Ero tekee todella kipeää ja olen nyt alkanut katsomaan itseäni uusin silmin ja parisuhdettamme.