olen jo jonkin aikaa tapailla yhtä aivan ihanaa ihmistä, hän täyttää melkein kaikki ne kriteerit jotka olen joskun kumppanille keksinyt ja asettanut, tyhmältä kuin se kuulostaakin.
hänellä on pitkä suhde takana joista hän ei ole ihan kokonaan päässyt irti yhteisen omaisuuden takia, mutta kuitenkin niin että he eivän enää näe toisiaan paitsi silloin kun toinen pyytää apua.
suhteeemme alussa näimme melkein joka päivä ja viihdyimme toistemme seurassa hyvin paljon, nyt viime aikoina hänestä on tullut jotenkin sulkeutunut ja emme näe kuin ehkä pari kertaa viikossa ja silloinkin hän on hyvin vaitonainen ja etäinen. hänellä on paljon töitä ja voi olla että tämä johtuu siitä mutta jotenkin minusta tuntuu että hän yrittää joka kerta haastaa riitaa kanssani. edellisessä suhteessa he riitelivät paljon, minä en ele sellainen että pidän riitelemisestä ja jos on riita tulossa yritän aina lopettaa sen ennen kuin se edes alkaa.
minun tilanne on nyt sellainen että, minusta tuntuu koko ajan että olen menettämässä hänet, se että emme näe enää niin paljon kuin ennen vaikuttaa myös minuun niin kuin sanonta kuuluu:"pois silmistä pois sydämestä" eli kun en näe en ajattele ja jos en ajattele niin en myöskään tunne.
en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, ystävät sanoo että pitäisi jutella hänen kanssa ja selittää mutta hänen kanssa on vaikea jutella kun jotenkin tuntuu että hän ei halua kuulla siitä mitään..pelkään että esitän asian jotenkin huonosta tai väärin niin että hän ymmärtää sen niin että haluaisin lopettaa suhteemme ja sitä en todellakaan halua.
onko kenneläkään mitään kokemusta tällaisesta, kun koko ajan tuntuu että kaikki on lopussa mutta ei kuitenkaan ole lähelläkään loppua tai siitä ei vaan uskalla tehdä loppua?
hänellä on pitkä suhde takana joista hän ei ole ihan kokonaan päässyt irti yhteisen omaisuuden takia, mutta kuitenkin niin että he eivän enää näe toisiaan paitsi silloin kun toinen pyytää apua.
suhteeemme alussa näimme melkein joka päivä ja viihdyimme toistemme seurassa hyvin paljon, nyt viime aikoina hänestä on tullut jotenkin sulkeutunut ja emme näe kuin ehkä pari kertaa viikossa ja silloinkin hän on hyvin vaitonainen ja etäinen. hänellä on paljon töitä ja voi olla että tämä johtuu siitä mutta jotenkin minusta tuntuu että hän yrittää joka kerta haastaa riitaa kanssani. edellisessä suhteessa he riitelivät paljon, minä en ele sellainen että pidän riitelemisestä ja jos on riita tulossa yritän aina lopettaa sen ennen kuin se edes alkaa.
minun tilanne on nyt sellainen että, minusta tuntuu koko ajan että olen menettämässä hänet, se että emme näe enää niin paljon kuin ennen vaikuttaa myös minuun niin kuin sanonta kuuluu:"pois silmistä pois sydämestä" eli kun en näe en ajattele ja jos en ajattele niin en myöskään tunne.
en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, ystävät sanoo että pitäisi jutella hänen kanssa ja selittää mutta hänen kanssa on vaikea jutella kun jotenkin tuntuu että hän ei halua kuulla siitä mitään..pelkään että esitän asian jotenkin huonosta tai väärin niin että hän ymmärtää sen niin että haluaisin lopettaa suhteemme ja sitä en todellakaan halua.
onko kenneläkään mitään kokemusta tällaisesta, kun koko ajan tuntuu että kaikki on lopussa mutta ei kuitenkaan ole lähelläkään loppua tai siitä ei vaan uskalla tehdä loppua?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Puhuminen auttaa lukkojen aikaisemisessa - tietyin ehdoin. Eli ei sekään aina auta. Häntä vaivaava asia voi olla vielä niin epäselvä hänelle itselleenkin että ei sitä osaa pukea sanoiksi tai selviksi tunteiksi.
Joka tapauksessa - puhuminen auttaa, mutta jos muutosta ei tule parissa kuukaudessa, niin en minä ainakaa kannusta sinua enää jatkamaan tuollaista suhdetta.
Älä roiku hänessa vaan anna hänen mennä selvittämään päänsä johonkin muualle. Sinulla avulla se ei ole tällöin onnistunut.
hmm..vai odottamaan pari kuukautta..joo niin olen itsekin ajatellut että odotan vielä jonkin aikaa muutta jotenkin tuntuu että teen sen turhaan että hänestä tulee vielä etääntyneempi kuin nyt..
ja eikö se niin ole että mitä kauemmin suhteessa on sen vaikeampi se on loputtaa..
ohi ja selvästi jos vanhankin jutun prosessointi kesken, niin on miettinyt, että olisi parempi lopettaa juttu.Ei vain uskalla sanoa, vaan ottaa etäisyyttä.... Fiksu päätös kyllä mieheltä. eron jälkeen on parempi olla hetki yksin ja koota elämä uudestaan, vasta sitten on valmis uuteen suhteeseen.Riippuen tietysti millainen edellinen suhde on ollut. Näin minusta..Sori½!
kyllä valitettasti näyttää siltä, että olit pahimman ajan salveqvickinä kaverillesi..taitaa vain olla sen verran raukkis, ettei uskalla tehdä peliä selväksi, vaan pitää löysässä hirressä, ja antaa ikään kuin sinulle pallon tulkita asian. ikävä homma, mutta toki voin olla väärässäkin, mitä tietysti toivon.
koska olen itsekin kokenut saman asian, luulen, että vain aika auttaa. ja ainahan voi ajatella, ettei sellainen vellipöksy ole sinun arvoinen. tsemppiä, kyllä se siitä vielä suttaantuu !
edellisestä erosta on kohta jo vuosi mutta he kuitenkin näkevät toisinaan toisensa juuri tämä yhteisen omaisuuden takia jota eivät millään saa jaettua. minulle hän sanoo että ei pitäisi olla huolissaan mistään koska hän haluaa olla minun kanssa ja ei halu sitä edellistä takaisin vaikka se edellinen joskus haluaisikin. nyt hän on minun kanssa ja sillä selvä! niin hän minulle vakuuttaa...
aina kun hän sen sanoo tuntuu turvalliselta ja luotan siihen mitä hän sanoo sillä olemme sopineet että emme sano toisillemme mitään sellaista mitä emme eoikeasti tarkoita. kuitenkin silloi kun olen yksin ja silloin kun emme näe toisiamme pitkään aikaan vaikka joka päivä pidämme yhteyttä niin alan epäillä sanojen todellisuutta...
en tiedä olenko valmis jättämääm hänet vielä vai pitäisikö sittenkin odottaa vielä vähän aikaa kunnes hänen työtilanne helpottaa ja minull akun taas alkaa koulu niin on jotain muutakin ajateltavaa kuin hän..ehkä saan uuden näkökulman tähän meidän juttuun kun minunkin elämään tulee hänen lisäksi koulu ja vielä työt päälle kun tähän asti on ollut vain hän ja työ.
kertomasi asiat ovat varmaankin parisuhteen ikuisia dilemmoja. miten voi olla toisesta varma ? luottaako vai ei ?
mitäs jos ottaisit aikalisän. kyllä se poitsu takaisin tulee, jos on tullakseen. etäisyys voisi auttaa sinuakin huomaamaan, mitä haluat: odottaako vai huomata, että maailma on pullollaan hienoja ihmisiä..
on totta, että kirjoituksessani väistämättä oma kokemushistoriani, mikä siis sisältää kaltaisesi tapauksen. tarkoituksenani ei ole laittaa katkeruutta kiertämään, vaan mahdollisesti auttaa aukaisemaan siniset silmäsi, nimittäin omaisuuden jakaminen ei vuotta kestä. puheet ja teot kun ovat ristiriidassa, paha on jo irti. kuiteskin todellakin tsemppiä toivotan, kyllä se siitä !