en oikein tiedä mistä aloittaa... tuntuu että asiat ovat niin solmussa että...
no, jospa aloitan alusta... kävipä niin, että kolmevuotinen avoliittoni loppui tässä äskettäin.
Exän kanssa vatkattiin asiaa kesäkuusta asti, hän siis oli tämän eron alullepanija. Hänellä oli tunteet sekaisin. No, lopulta hän sitten teki päätöksen, johon minäkin olin itsekseni päätynyt: että meidän suhde on muuttunut jonkinlaiseksi kaverisuhteeksi, jossa harrastetaan seksiä.
Nyt olen päässyt muuttamaan omaan kämppään, mutta olo on kuin unissakävelijällä. Pidämme exän kanssa yhteyttä päivittäin, jopa nukumme öitä toistemme luona ja harrastamme seksiä. Halailemme ja suukottelemme, mutta vain koska molemmilla on kosketuksen ikävä. Rakkauden tunteet toista kohtaan ovat poissa, vaikkakin ilostun exäni näkemisestä.
En haluaisi exää takaisin, eikä hänkään minua, mutta miksi sitten on näin vaikeaa? Onko tässä kaikessa vaan kyse siitä, että olen tottunut siihen, että koko ajan toinen on läsnä? Olen myös siksi tuuliajolla, että kolmivuotisen suhteemme aikana nyk. exäni oli myös ennen kaikkea paras ystäväni. Ja tällä hetkellä myös tässä kaupungissa ainut ystäväni.
Jos kliseisiin turvaudutaan niin mitä tehdä kun ei ole hyvä yhdessä eikä erikseen? Seksi on hyvää, ja tunnen ansainneeni edes sen verran onnea, mutta siltikin välillä tuntuu pahalta... mutta kun itsekään en tiedä koputtaako omatunto koska pelkään tämän asian paljastuvan vanhemmilleni vai koska olen tottunut olemaan "kiltti tyttö".
onko kenelläkään vastaavia kokemuksia tai jotain kommenttia...?
kenellekään ystävälle en kehtaa kertoa tätä, koska he ovat jo ennestään järkyttyneitä meidän erostamme, joka oli heidän mielestään kuin salama kirkkaalta taivaalta...
ja kiitos jos joku jaksoi tämän sekavan selostuksen lukea loppuun asti :)
no, jospa aloitan alusta... kävipä niin, että kolmevuotinen avoliittoni loppui tässä äskettäin.
Exän kanssa vatkattiin asiaa kesäkuusta asti, hän siis oli tämän eron alullepanija. Hänellä oli tunteet sekaisin. No, lopulta hän sitten teki päätöksen, johon minäkin olin itsekseni päätynyt: että meidän suhde on muuttunut jonkinlaiseksi kaverisuhteeksi, jossa harrastetaan seksiä.
Nyt olen päässyt muuttamaan omaan kämppään, mutta olo on kuin unissakävelijällä. Pidämme exän kanssa yhteyttä päivittäin, jopa nukumme öitä toistemme luona ja harrastamme seksiä. Halailemme ja suukottelemme, mutta vain koska molemmilla on kosketuksen ikävä. Rakkauden tunteet toista kohtaan ovat poissa, vaikkakin ilostun exäni näkemisestä.
En haluaisi exää takaisin, eikä hänkään minua, mutta miksi sitten on näin vaikeaa? Onko tässä kaikessa vaan kyse siitä, että olen tottunut siihen, että koko ajan toinen on läsnä? Olen myös siksi tuuliajolla, että kolmivuotisen suhteemme aikana nyk. exäni oli myös ennen kaikkea paras ystäväni. Ja tällä hetkellä myös tässä kaupungissa ainut ystäväni.
Jos kliseisiin turvaudutaan niin mitä tehdä kun ei ole hyvä yhdessä eikä erikseen? Seksi on hyvää, ja tunnen ansainneeni edes sen verran onnea, mutta siltikin välillä tuntuu pahalta... mutta kun itsekään en tiedä koputtaako omatunto koska pelkään tämän asian paljastuvan vanhemmilleni vai koska olen tottunut olemaan "kiltti tyttö".
onko kenelläkään vastaavia kokemuksia tai jotain kommenttia...?
kenellekään ystävälle en kehtaa kertoa tätä, koska he ovat jo ennestään järkyttyneitä meidän erostamme, joka oli heidän mielestään kuin salama kirkkaalta taivaalta...
ja kiitos jos joku jaksoi tämän sekavan selostuksen lukea loppuun asti :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
On minulla tuollaisestakin erosta kokemuksia. Pitkän päälle tuo ei tee hyvää. Luultavasti olette yhdessä vain siksi, että toisen ihmisen läsnäolo antaa lohtua. On hirveää mennä nukkumaan täysin yksin, joten riittää, että vieressä on edes joku. Tuolla te kuitenkin vain pitkitätte tuskaanne.
Jos haluatte olla ystäviä eronne jälkeenkin, ehdotan nyt selvää irtiottoa. Älkää pitäkö minkäänlaista yhteyttä muutamaan kuukauteen. Älkää tavatko, älkääkä varsinkaan nukkuko yhdessä. Silloin koette eron täysin niin kuin se kuuluu kokea. Eroaminen sattuu, joillekin se sattuu ihan fyysisestikin. Aika kuitenkin auttaa, mutta pitämällä tiivistä yhteyttä te vain estätte paranemisen. Eli selvä ero nyt, ja ehkä ½-1 vuoden päästä voitte harkita ystävyyttä.
no jos teilal ei kerta ole ongelmia suhteessa niin ei se etta on tullut liian tutuksi ole mikaan syy erota. Sama tapahtuu 100% varmasti myos seuraavan kanssa.
Miettikaahan nyt kakarat yhdessa ne teidan jutun hyvat puolet ja huonot puolet ja keksikaa erolle edes oikea syy. Jos sellaista ei loydy niin ... jatkakaa !
Kärsitte molemmat niitä erotuskia ja ehkä yksinäisyydenpelkokin on päällä vielä lisäks.
Toiseen voi todella tottua, vaikka rakkaus on loppu, ei osaa päästää irti.
Oon samaa mieltä Jarskin kanssa siinä, että te pitkitätte tätä eroprosessia ja molemmat voi kärsiä kokoajan.
Mun mielestä eron jälkeen pitäis olla omissa oloissaan jonkun aikaa, mietiskellä ja itsenäistyä uudelleen. Voi löytää itsestään sellaisia voimia, ettei tiennyt niitä olevankaan. Jo se, että "pärjää" yksinäänkin nostaa itsetuntoa ja sitä kautta on tietysti helpompi aloittaa jossain vaiheessa uusi suhde tai se ystävyyssuhde ex:n kanssa, jos niin sitten enää haluaa/tarvitsee. Tän oon itse kokenut.
Toisaalta, jos tuntuu, että tää teidän nykyinen suhde on ok. niin miksei sitten niin. Kirjoituksestas päätellen se ei siltä nyt vaikuta, joten kyllä kai se täydellinen irtiotto olis miettimisen arvoinen vaihtoehto.
SE taas mitä sukulaiset ja ystävät ajattelee, ei ole miettimisen arvoista, ihan siitäkin syystä, että kysymys on ennenkaikkea sun valinnastas eikä heidän, teet sitten minkä päätöksen tahansa. Kai sä kuitenkin olet aikuinen ja teet omat valintas OMAN kokemukses ja näkemykses pohjalta.
Eikä tarvitsis kyllä mitään omantunnon tuskia kärsiä, ketä kohtaa sinä muka väärin oot tehnyt? Sehän on SUN elämääs. Ehkä sun oikeesti pitää itsenäistyä jos vieläkin mietit mitä muut ajattelee sun ratkaisuistasi.
Nyt olis siihen tilaisuus jos annat sen tulla.
Tässä elämäntilanteessa (14 v avioliitto ollut vuosia ihan raunioina, eikä seksiä useaan vuoteen) tuntuu ihan hassulta, että erositte. Jos olette hyvät kaverit, oikeasti, ja seksi sujuu luonnostaan ilmeisen hyvin, on vaikea (tietysti olen täysin ulkopuolinen enkä tunne kaikkia motiivejanne) ymmärtää eronne pohjimmaista syytä. Sanoit, että rakkauden tunteet ovat kadonneet. Ovatko ne oikeasti kadonneet, vai vain jostain syystä tuuliajolla?
No, asiaahan ei voi tietää ennen kuin aika näyttää. Ehkä voimakkaampi irtiotto olisi parempi: jos kunnolla pidempään erossa ollessanne huomaatte, ettette voi pysyä toisistanne irti, se kertonee paljon ja voitte ehkä palata yhteen. Jos jatkatte nykyisellä mallilla, voi tuska olla koko ajan liikaa läsnä. Jos taas palaatte heti enempiä miettimättä takaisin yhteen, voitte huomata olevanne taas samassa tilanteessa jo pian.
Luulen, että olette varsin nuoria, pitääkö paikkansa? Sekin on nimittäin totta, että tietty levottomuus saattaa yllättää hyvänkin rakkaussuhteen silloin, kun on vielä melko nuori. Ikään kuin sitä tajuaisi, että maailmassa on vielä jotain muutakin minua odottamassa - niin raadollisen itsekkäältä kuin tämä kuulostaakin. Itselleni kävi niin hieman yli 20-vuotiaana avoliitossani. Ero tuolloin oli tuskallinen, mutta tästä päivästä katsottuna tiedän, että niin sen piti mennä.
Mutta kaikilla meillä on omat tarinamme ja motiivimme jne. Mitään tällaisia juttuja ei voi yleistää. Toivon, että teidän kohdallanne asiat loksahtavat jollain tavalla paikalleen.
viesteistä ja pohdinnoista :) kyllä, olemme vielä molemmat melko nuoria, himpun verran alle 25-vuotiaita.
Alunperin ajattelin juuri, että tuo lähestyvä 25- vuoden ikä sai nyk. exäni haluamaan eroa. Nyt minäkin oikeastaan viihdyn yksin, mutta kun toisen läsnäoloon on tottunut, on vaikea yrittää irtiottoa.. vaikka oikeasti tiedän, että itseni kannalta olisi parempi jos ottaisimme vähän etäisyyttä. Exääni tilanne ei tunnu satuttavan millään lailla.
ja kyllä tämä meidän ero minuakin välillä hämmentää ja ihmetyttää, joskaan en halua palata yhteen.
Itse voisin ottaa etäisyyttä exään mutta hänen ystävyytensä merkitsee minulle liikaa... mutta, jonkinlainen ratkaisu tähän tilanteeseen on saatava, ainakin se, että muutamme seksiä sisältävän suhteemme vain ystävyydeksi.
Jo se on iso askel tässä vaiheessa.. ja koska olen vain ihminen, pelkkään ystävyyteenkin pääseminen voi viedä aikaa... en kuitenkaan vielä ole valmis luopumaan ihmisestä, joka on ainut jolle olen kertonut kaiken itsestäni. Mutta etäisyyttä aion ottaa vähitellen.
en hoksannut tuosta kirjoituksestasi...
Miespuolinen ei varmaan kirjoittaisi tottuneensa aina olemaan "kiltti tyttö".
eli olen kyllä nainen :D
Minulla ja avomiehelläni täysin samanlainen tilanne.eropäätöksestä kaksi kuukautta, mutta silti vietämme yhdessä öitä, halimme ja suukottelemme. Välillä tuntuu että inhoan itseäni tämän vuoksi ja että tästä koituu vain lisäharmia.Kaipaamme molemmat hellyyttä ja kosketusta ja sillä olemme asiaa selittäneet toisillemme.Tiedän kuitenkin että en halua exää takaisin eikä hän minua, on vain niin vaikeaa päästää irti.(9-vuotta yhdessä)
Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu, tuntuu todella että asiat ovat solmussa.
Itse olen ajatellut että tämän täytyy loppua, mutta se ei ole niin helppoa, ja mielessä myös käynyt ketä muita exäni "halailee"??
En halu olla korvike, jos ymmärrät mitä tarkoitan.. Kiitos sinulle jos jaksoit lukea tämän tarinan ja tesemppiä.
Tavallaan helpottaa tietää, etten ole ainut näin "heikko" ihminen... minun ja avomieheni erosta ei ole vielä kai kuukauttakaan, mutta joka aamu päätän (vaikka oisin nukkunut yksin), että tämän on loputtava. Mutta toisin aina käy... mutta nyt olen päättänyt, että elän vielä tämän viikon tähän malliin ja sitten ensi viikolla yritän tulla toimeen omineni...
Tiedän kyllä, että tähän pätisi kai parhaiten sama kuin laihdutuskuuriin, eli aloita heti eikä ensi viikolla.. mutta.. vaikeata tämä on...
mine taas en tunne mustasukkaisuutta exästäni, vaan tavallaan toivoiin, että hän löytäisi jonkun, jotta tämä tilanne ratkeaisi ikään kuin pakottamatta... mutta molemmat olemme kuitenkin kateellisia toistemme uusista tuttavuuksista...
Noh, päätös on tehty, yritän pysytellä platonisessa ystävyydessä. En minäkään halua olla mikään korvike miehelle joka ei rakasta minua ja jota en itsekään rakasta..
Tsemppiä myös sinulle :)