Suhteeni poikaystävääni on kestänyt kohta kolme vuotta, ja ne vuodet ovat välillä olleet täynnä vastoinkäymisiä. Otsikko "kaksoiselämää" viittaa siihen, mitä seurusteleminen meidän tapauksessamme on. Nyt en tarkoita mitään ns. salarakkaus-juttuja vaan sitä, että olemme salanneet suhdettamme koko ajan.
Vanhempani saivat tietää asiasta puolivahingossa kuukauden jälkeen, ja heidän kantansa oli selvä. En missään nimessä saisi seurustella itseäni kuusi vuotta vanhemman pojan kanssa (huom. olin täysi-ikäinen). Siitä alkoi ainainen suunnittelu. Tapasimme salaa kaikkien mahdollisten tekosyiden varjolla, kunnes muutin kotoani pois. Emme asu yhdessä, ja tapaamme kaiken lisäksi melko harvoin opiskelun ja töiden vuoksi. Poikaystäväni kävi meillä pari kertaa virallisesti, mutta vanhempani - ja erityisesti äitini haukkuivat hänet lyttyyn pienillä arvosteluilla.
"Entä jos sukulaiset saisivat tietää!" oli äitini pelko. Ei huolta, he eivät tiedä vieläkään. Ystäväni kyllä tuntevat meidät parina, mutta suvulle esittäytyminen olisi kuin pahinta painajaista. Kuinka voisimme mennä kihloihin, jos sellainen tulisi ajankohtaiseksi? Olisipa hauskaa ilmoittaa suvulle, että "menen tässä naimisiin - ai niin, tässä on muuten tämä sulhaseni.."
En ole puhunut seurustelemisestani perheeni kanssa nyt kahteen vuoteen - ja tarkoitan siis en sanaakaan! Käyn tapaamassa perhettäni muutaman viikon välein ja lomilla pitempiäkin aikoja. Me tulemme ihan hyvin toimeen. Ainoa kirjoittamaton sääntö on: seurustelemisestani ei puhuta. Silloin emme riitele ja voin olla rennosti.
Toivoisin kuitenkin, että voisin kertoa esimerkiksi mukavasta juhannuksenvietosta perheelleni ilman sitä, että jätän mainitsemasta myös poikaystäväni olleen mukana.
Tämä on minun kaksoiselämäni, johon ei liity kuin yksi mies. Tiedän, että pidätte minua "hulluna", koska en sano suoria sanoja vanhemmilleni. Mutta
niiden sanominen vaatisi voimaa enemmän kuin minulla on kaiken salailun ja arvostelun jälkeen. En halua tehdä valintaa perheen ja poikaystävän välillä. Kuinka kauan pystyn tätä jatkamaan?
Onko olemassa yhtään kohtalontoveria??
Vanhempani saivat tietää asiasta puolivahingossa kuukauden jälkeen, ja heidän kantansa oli selvä. En missään nimessä saisi seurustella itseäni kuusi vuotta vanhemman pojan kanssa (huom. olin täysi-ikäinen). Siitä alkoi ainainen suunnittelu. Tapasimme salaa kaikkien mahdollisten tekosyiden varjolla, kunnes muutin kotoani pois. Emme asu yhdessä, ja tapaamme kaiken lisäksi melko harvoin opiskelun ja töiden vuoksi. Poikaystäväni kävi meillä pari kertaa virallisesti, mutta vanhempani - ja erityisesti äitini haukkuivat hänet lyttyyn pienillä arvosteluilla.
"Entä jos sukulaiset saisivat tietää!" oli äitini pelko. Ei huolta, he eivät tiedä vieläkään. Ystäväni kyllä tuntevat meidät parina, mutta suvulle esittäytyminen olisi kuin pahinta painajaista. Kuinka voisimme mennä kihloihin, jos sellainen tulisi ajankohtaiseksi? Olisipa hauskaa ilmoittaa suvulle, että "menen tässä naimisiin - ai niin, tässä on muuten tämä sulhaseni.."
En ole puhunut seurustelemisestani perheeni kanssa nyt kahteen vuoteen - ja tarkoitan siis en sanaakaan! Käyn tapaamassa perhettäni muutaman viikon välein ja lomilla pitempiäkin aikoja. Me tulemme ihan hyvin toimeen. Ainoa kirjoittamaton sääntö on: seurustelemisestani ei puhuta. Silloin emme riitele ja voin olla rennosti.
Toivoisin kuitenkin, että voisin kertoa esimerkiksi mukavasta juhannuksenvietosta perheelleni ilman sitä, että jätän mainitsemasta myös poikaystäväni olleen mukana.
Tämä on minun kaksoiselämäni, johon ei liity kuin yksi mies. Tiedän, että pidätte minua "hulluna", koska en sano suoria sanoja vanhemmilleni. Mutta
niiden sanominen vaatisi voimaa enemmän kuin minulla on kaiken salailun ja arvostelun jälkeen. En halua tehdä valintaa perheen ja poikaystävän välillä. Kuinka kauan pystyn tätä jatkamaan?
Onko olemassa yhtään kohtalontoveria??
Vastaukset 11
Vanhimmat
Et kertonut minkä ikäinen olet?
No, oma kantani on se, ettet välitä vanhemmistasi. Kun he seuraavan kerran kysyvät sinulta jotain poikaystävistä, ym. niin voisit kertoa että olet jo 3 vuotta seurustellut tämän kyseisen ihmisen kanssa.
Tai jos he eivät kysy, niin juhannus, joulu, ym. suunnitelmista puhuttaessa mainitse tekeväsi jotain tämän elämäsi miehen kanssa.
Ikäero ei todellakaan ole mikään juttu. Vanhempasi taitavat olla idiootteja. 6 vuotta ei ole mitään.
Sinun pitää itse ymmärtää että olet vastuullinen ainoastaan puolisollesi, et vanhemmillesi. Mitä heistä enää välität?
oli sun juttus! Sekä sinussa että vanhemmissasi on sanoisinko suoraan pahasti vikaa vikaa vikaa...
Onnittelut sinulle, olet löytänyt elämäsi miehen.
En voi ymmärtää vanhempasi kanta, ei kuuden vuoden ikäero ole kovin suuri, tai edes epänormaali. Itse seurustelen 3 vuotta vanhemman miehen kanssa, ja äiti lähes ihmetteli ikäeron pienuutta, hänellä ja isällä kun on juuri tuo 6v eroa. Mainittakoon vielä, että äiti oli nippanappa 16v kun tapasivat. Yhdessä ovat edelleen.
Ymmärrän, että joskus voi olla vaikeaa sanoa suorat sanat vanhemmilleen. Olet silti jo täysi-ikäinen, sulla on oma elämä, mies ja tulevaisuuden toiveet, mielestäni vanhempasi pitäisi kyetä hyväksymään tämän tosiasian. Ilmeisesti he ovat tavanneet miestäsi, mutta ovatko he todella tutustuneet häneen? Mitä jos kutsuisit vanhemasi sinun luo kylään vaikka kahville, ja samalla kutsuisit myös miehesi? Näin sinä saisit "kotikenttäedun".
En pidä sinua hulluna, mutta olet ajautunut hulluun tilanteeseen. Ei kukaan jaksa ikuisesti elää puhumatta miehestään tai pitää perhettä ja miestä erossa kokoajan. Nosta kissa rohkeasti pöydälle vaan, jos riitoja tulee, antaa tulla. Sinun on esitettävä kantasi tarpeeksi voimakkaasti, kerro äidillesi, ettet enää ole pikkutyttö vaan aikuinen, ja olet tehnyt valintasi. Kerro, että olet surullinen jos hän ei pysty hyväksymään valintaasi, mutta että rakastat häntä silti. Kerro, ettet halua katkaista välejä perheesi, vaan haluat yhdistää perheesi ja elämäsi miehen.
sinua ja perhettäsi.jos minun perheeni ei hyväksyisi valintaani niin se olisi that´s it.siis siinä mielessä että välit olisi poikki.kyllä vanhempien pitää ymmärtää että sinä seurustelet poikaystäväsi kanssa eivät he.paitsi jos tämä puolisosi on ns.eri kulttuuria tai paha rikollinen,narkkis jne,,, silloin ymmärrän heidän kantansa,monesti vanhempien mielipide on se että kun vävy olisi mahdollisimman hyvä.miten on???
Mun ensirakkaus ja eka kunnon poikaystävä oli mua 6 vuotta vanhempi. Mä olin kans 18-kun alettiin seukkaan. Arastelin kertoa äidille, mutta kun kerroin, hän sanoi: eihän se ole paljon(ikäeroa).
Kuule älä anna vanhempies valita sulle miestä! Sitte ootte välit poikki sen pari vuotta jos ei kerran kelpaa. Mutta ainakin elät omaa elämääs!
Sinun on tehtävä itsellesi selväksi, että olet vastuullinen aikuinen ja elät parisuhteessa rakastamasi miehen kanssa. Tärkein asia. Nyt olet edelleen vanhempiesi lapsi, jota lapsena kohdellaan. Jos olet olevinasi aikuinen, et tarvitse enää vanhemmiltasi sitä, mitä lapsena tarvitsit (hyväksyntää, turvaa, rakkautta tms.). Eli sinulla on oikeus rakkauteen ja seksuaalisuuteen ilman vanhempiesi lupaa.
Luonnonlaki on se että lapset aikuistuvat, tekevät omat valintansa ja virheensä. Vanhemmat rakastavat lapsiaan kai ikuisesti, mutta roolit muuttuvat. Jos vanhempasi eivät sitä hyväksy, on heissä jotain vialla. Suuntaavat energiansa sinuun, kun heidän pitäisi keskittyä omaan parisuhteeseensa.
Itsenäistyminen on välillä kivuliasta, mutta kukaan ei sinua itsesi tukahduttamisesta kiitä. Eikä kumppanikaan jaksa pikkutytön touhuja kovin montaa vuotta katsella, ellei sitten odota suoraa vallanvaihtoa itselleen.
Voimia sinulle. Kokemuksesta sanon, että itsenäiseksi julistautuminen kannatti, ja välit kaikkiin osapuoliin tervehtyivät. Elämä on elämistä varten.
Luin juttusi kerran ja sitten vielä uudestaan, vaan en löytänyt yhtäkään luonnehdintaa poikaystävästäsi. Olet todella oppinut olemaan häntä mainitsematta. Heräsi kysymys, että onko tuo kuuden vuoden, muka kauhea, ikäero ainoa asia hänessä, jota vanhempasi eivät hyväksy? Jos niin on, niin mielestäni he käyttäytyvät samalla tavalla kuin uhmaikäiset lapset. Kokeilevat rajojaan, että miten paljon tuo sietää. Joten nyt olisi korkea aika nostaa kissa pöydälle ja ottaa asia reippaasti keskusteluun, eli tulla pois sieltä mukavuusalueelta, Sarasvuon ilmaisua käyttääkseni. Ilmoita, siis kirjaimellisesti ilmoita, vanhemmillesi, että tässä on mies, jota rakastan. Hyväksykää se. Jos ette pysty hyväksymään, niin sitten ei kellään ole enää vähään aikaan mukavaa. Piste. (vanhempasi leppyvät takuuvarmasti aika pian, kunhan tajuavat, että sinua, aikuista, ei enää pompoteta).
Eihän se ikäero ollut ainoa syy luultavasti, kuten joku kirjoituksessaan epäili. Kun jälkeenpäin luin tekstiäni, se ei ollut kovin johdonmukainen. On vaikeaa kuvailla vuosia jatkunutta tilannetta kokonaisvaltaisesti. Sen verran voin lisätä poikaystävästäni, että hän ei ole mikään pummi, narkki, ei edes eri kulttuurista. Alkoholia ei käytä juuri mitään eikä polta (jos näitäkään voisi paheiksi sanoa). Hän on kyllä vähemmän kouluttautunut kuin minä, mitä itse en katso puutteeksi.
Iän jätin tarkoituksella pois, sillä tiedän, että se olisi ehkä vaikuttanut suhtautumiseen. Eli minulla ikää on 21 vuotta.
Sain paljon ajateltavaa suhteestani vanhempiini ja itsenäisyydestä. Mitä todella on itsenäisyys? Oma asunto, oma toimeentulo? Omat päätökset ja valinnat? Huomasin, että todellakin punnitsen liikaa tekemisiäni vanhempieni arvoasteikolla. Tästä ei pidä ajatella, etten tekisi asioita oman mieleni mukaan. Kuten eräs kirjoittikin, jatkan tätä elämäntapaani (jos sitä voi siksi sanoa), koska se on helppoa ja kivuttomampaa.
Minua kehoitettiin luopumaan perheen väleistä, mutta entä jos minulla ja poikaystävälleni tulee ero? Olen yksin! Perhe sentään säilyisi. Mitäs mieltä siitä olette?
Mitäs SITTEN teet?
Ja jos perheesi on noin nuiva ettei hyväksy tätäkään vaikka olette seurustelleet jo hyvän aikaa, niin mitä ihmeen tukea voit heiltä odottaa yhtään missään tilanteessa?
Ehkä meillä ihmisillä, toisilla ainakin, on se hiljainen toive saada hyvähsyntä vanhemmilta omille valinnoilleen. Itse ainakin aikoinaan toimin niin. Nykyisin en välitä mitä äitini valinnoistani ajattelee, mutta kieltämättä harmittaa jos koen hänen nyrpeytensä.
No, joka tapauksessa tilanteesi on hassu. Sinun iässäsi ei todellakaan kuulu vanhemmille kenen kanssa seurustelet. Kuten joku kirjoituksessaan mainitsi, ala puhua tästä poikaystävästäsi, niin kuin nyt arkipuheissasi puhuisit. Jos tulee napinaa, seiso sanojesi ja tunteudesi takana. Sano suoraan, että sinua loukkaa, että vanhempasi eivät hyväksy poikaystävääsi, jota rakastat ja joka rakastaa ja kohtelee sinua hyvin. Älä salaa enää asiaa, se syö sinun energiaasi aivan turhaan. Nauti suhteestasi julkisesti ja näytä se, olet aikuinen ihminen.
Kuuen vuojen ikäero ei oo iso.Ja sinä oot ollu jo täysikänen.
Voi jeesus sun vanhemmat on XXXXXXX