Vakavaa seurustelua on takana 6 vuotta, ja päätimme juuri opintomme. Ennen opiskeluita mieheni kävi armeijan ja teki töitä elannon eteen, mutta nyt jokin on muuttunut. Hänen alallaan työtilanne on äärimmäisen huono, ja ymmärrän kyllä hyvin että usean vuoden opiskelun jälkeen hänellä ei ole halua palata "hanttihommiin". Kuitenkin nyt kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen minua on alkanut vaivata epäilys, sillä mies ei sormeansa viitsi nostaa työtä tosissaan hakeakseen. Työhakemusten tekoa hän aina eri tekosyin siirtää viikosta toiseen, ja lopulta ne muutamat olemme tehneet hänelle yhdessä, koska hän ei yksin "osaa" tai "pysty".
Opintojen jälkeen palasimme asumaan omien vanhempiemme luokse, ja sovimme muuttavamme taas yhteen kunnes hän löytäisi töitä. Paha kyllä paluu isän ja äidin tykö näyttää olevan paluu myös teinivuosiin, mikä osaltaan saa minut raivoihini. Mies nukkuu puolillepäivin, pelaa pleikkaria iltaan asti ja alkaa kiukutella heti jos yritän puhua töiden hakemisesta. Hän syyllistää minua taitavasti nalkuttaisesta ja siitä, että minun alallani taas töitä rittää. Minä olen kuitenkin jo väsynyt jatkuvaan kannustamiseen ja pirteilyyn, sillä jos vähänkin nurisen, hän saa siitä tekosyyn kiukutella ja vätkytellä loppupäivän.
Onko meidän tapamme hakea töitä vain niin erilaiset, olenko minä vain liian tiukkapipoinen? Itse herään joka aamu kahdeksalta selaamaan nettiin uudet työpaikat, suunnittelen ja pohdin siirtojani ja teen hakemuksia. Kun aikoinaan itse olin työtön n. kuukauden, menin lopulta nöyränä puhelimeen myymään lehtiä jotta vuokrat saataisiin maksettua. Mieskin ajoittain lupailee hakeutuvansa edes jonnekin töihin, että voisimme muuttaa taas omaan kotiin jota hän kuulemma itsekin haluaa. Raivostuttaa, kun puheet tuntuvat jäävän vain puheiksi, hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista aikomusta lähteä kotoaan palvelun ja lämpimän ruuan ääreltä aikuisten maailmaan.
Epäilyksiäni ruokkivat myös muut pikkujutut joita olen vuosien varrella pannut merkille. Kokonaiset neljä vuotta hän "suunnitteli" menevänsä töihin opiskeluiden ohella. Mitään ei ikinä tapahtunut, itse raadoin hiki pinnassa viikonloput. Lisäksi hänellä on täysin epärealistisia suunnitelmia, hän on kovasti ostamassa uutta autoa ja laskeskelee toisinaan mitä tienaisimme jos myisin osuuteni perintömökistäni. Mitä oikein on tapahtumassa??!!
Miten saisin hänen silmänsä aukeamaan, että nyt ollaan aikuisia ja että odotan häneltä ikäistään vastuunottoa ja käyttäytymistä?
Opintojen jälkeen palasimme asumaan omien vanhempiemme luokse, ja sovimme muuttavamme taas yhteen kunnes hän löytäisi töitä. Paha kyllä paluu isän ja äidin tykö näyttää olevan paluu myös teinivuosiin, mikä osaltaan saa minut raivoihini. Mies nukkuu puolillepäivin, pelaa pleikkaria iltaan asti ja alkaa kiukutella heti jos yritän puhua töiden hakemisesta. Hän syyllistää minua taitavasti nalkuttaisesta ja siitä, että minun alallani taas töitä rittää. Minä olen kuitenkin jo väsynyt jatkuvaan kannustamiseen ja pirteilyyn, sillä jos vähänkin nurisen, hän saa siitä tekosyyn kiukutella ja vätkytellä loppupäivän.
Onko meidän tapamme hakea töitä vain niin erilaiset, olenko minä vain liian tiukkapipoinen? Itse herään joka aamu kahdeksalta selaamaan nettiin uudet työpaikat, suunnittelen ja pohdin siirtojani ja teen hakemuksia. Kun aikoinaan itse olin työtön n. kuukauden, menin lopulta nöyränä puhelimeen myymään lehtiä jotta vuokrat saataisiin maksettua. Mieskin ajoittain lupailee hakeutuvansa edes jonnekin töihin, että voisimme muuttaa taas omaan kotiin jota hän kuulemma itsekin haluaa. Raivostuttaa, kun puheet tuntuvat jäävän vain puheiksi, hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista aikomusta lähteä kotoaan palvelun ja lämpimän ruuan ääreltä aikuisten maailmaan.
Epäilyksiäni ruokkivat myös muut pikkujutut joita olen vuosien varrella pannut merkille. Kokonaiset neljä vuotta hän "suunnitteli" menevänsä töihin opiskeluiden ohella. Mitään ei ikinä tapahtunut, itse raadoin hiki pinnassa viikonloput. Lisäksi hänellä on täysin epärealistisia suunnitelmia, hän on kovasti ostamassa uutta autoa ja laskeskelee toisinaan mitä tienaisimme jos myisin osuuteni perintömökistäni. Mitä oikein on tapahtumassa??!!
Miten saisin hänen silmänsä aukeamaan, että nyt ollaan aikuisia ja että odotan häneltä ikäistään vastuunottoa ja käyttäytymistä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Näyttää tosiaan siltä että kaveri on henkiseti taantunut takaisin teinivuosiin. Vakava ongelma. Jos jauhat hänelle asiaa, sen voi kokea helposti naputtamiseksi. Ehkä saisit jonkun muun, mieluimmin miespuolisen puhumaan hänelle?
on siis kaikki vielä melko hyvin. Minulla mies on työtön..TAAS. Asuttu ollaan jo 3 vuotta omassa kämpässä yhdessä. Ihanaako? Kaukana siitä.
Itse teen fyysisesti raskasta työtä ja olen melko poikki kun tulen kotiin. Mitään ei herra voi itse tehdä..siivota..imuroida..jotain ihan pientä edes. Äidille kyllä juostaan heti pilkkomaan puita tai jotain mitä milloinkin. Kavereiden kanssa saatetaan luuhata koko päivä, mutta minun pitäisi kiltisti istua vain kotona.
Mistään ei ota vastuuta, kaikki lankeaa minun päätettäväksi vaikka tässä ollaan yhdessä. Ja sitten perästä kuuluu jos jokin päätökseni ei miellytä.
Ja tuo..epärealistiset suunnitelmat löytyy myös täältä... milloin mitäkin.
Kaiken huippu tässä taas olikin että olen sairastellut jonkin verran ja pitäisi levätä..kin. Mitenkäs teet ei ne talous työtkään itsestään hoidu.
Itse ainakin tiedän mitä menneessä muuttaisin...josko jo kohta tulevaakin.
Mutta toivottavasti sinulla onnistuu paremmin:)
Ovatko kaikki miehet todellakin tällaisia? Nimittäin kanssani asuu myös yksi sellainen!
Hän on ollut kesän työtön, kun ei ole saanut aikaiseksi hakea KUNNOLLA töitä. (Opiskelu jatkuu syksyllä.) Tämäntyyppiset päiväaskareet stressaavat häntä, ja hän rentouttaa itseään pelaamalla koneellaan (melkein) koko päivän. Tiskit kasaantuu, pölyt kerääntyy, eikä kaapissa ei ole ruokaa. Hän pelaa koneellaan ja minä paiskin väsymykseen asti fyysisessä työssä -mitä rakastan ja mikä vastaa tutkintoani.
Kun tulen töistä kotiin hän kertoo miettineensä soittavan minulle, jos toisin ruokaa samalla kun tulen töistä!! Hän ei ole persettään liikauttanut koko päivän aikana koneen ääreltä ja kun minä tulen illalla väsyneenä kotiin hän odottaa että kannan vielä ruokaa hänelle mukanani, jotta hänen ei tarvitsisi nousta, pukea, käydä herranjumala suihkussa ja mennä pahaan ulkoilmaan virkistämään itseään ja hakemaan omat ruokansa!!! Onko tämä oikein?! Ei ole ei! Jos jotakin, niin minun pitäisi saada tulla kotiin ruoan ollessa valmiina pöydällä.
Äitin luokse hänkin muutaisi salamannopeasti passattavaksi, jos vähänkin tulisi vaikeuksia vuokranmaksun ym. kanssa. Ainut poika ja todellinen lellikki. Kuitenkin kolmissakymmenissä!!
Perkele, kun tämä asia onkin ärsyttänyt minua -mutta en tajunnut, että näin paljon ;). No, tuli ainakin vuodatettua turhautumistani.
Herää kysymys, että ettekö puhu näistä ongelmista kumppanienne kanssa. Eikö ole aika selvää, että jos ei olla töissä niin haetaan kunnolla töitä (silloin siihen uppoutuu yllättävän paljon aikaa) ja sitten voidaan pitää koti siistinä ja vaikka ruokakin valmiiksi tehtynä kun työssäoleva kumppani tulee kotiin...olisi aika vähäinen vaatimus. Itse te nuo tilanteenne aiheutatte, jos ette osaa suutanne avata myös pyytää näitä siivouksia ja ruuanlaittoja. Ymmärrän että joskus voi olla kiven alla löytää töitä, mutta työttömänä on se kortensa kuitenkin kannettava kekoon kun toinen tuo rahat.
Hyvä ehdotus, luulenpa itsekin että taidan jo menettäneen uskottavuuteni. En yhtään ihmettele jos naamani jo ärsyttää häntä, mutta jos vehkeilen jonkun toisen asialle...ehkä tässä asiassa päästään eteenpäin..
Jos miehen pää on umpiluuta eikä sinne sana tunnu uppoavan millään niin ei siinä voi enää mitään, on koitettu keskustella mutta vastauksena on vain huutoa ja lapsellisia vastauksia. Turha kertoa ettei ole yritetty
Itse työttömänä viime vuonna pistin kroppaa kuntoon, harrastin pörssiä ja tein koti hommia. Nyt olen töissä tosin määräaikaisena sen jälkeen aidon pistää kuntoa vieläkin paremmaksi ja etsiä aktiivisemmin töitä.
Silti naiset pitävät mua laiskana kun kuulevat etten tee töitä joskus ja/tai opiskele.
Itse arvostan työttömänä oloa silloin paljon aikaa pistää itseeni aikaa ja sen jälkeen tehdä töitä kun se tuo mukavaa vaihtelua vielä jos työ on semmoista mitä ei ole ennen tehnyt :) Tosin voisin tehdä jotain hommaa loppu ikäni jos siittä saisi kohtuullisesti palkkaa, mutta eipä noita hanttihommia jaksa missä ei jää kätee kuin känsät ja menny terveys.
Nykyajan yhteiskunta ei oikein ole miehelle sopiva. Niitä perinteisiä miesten töitä kotona on niin vähän. Monella miehellä menee vuosia, ennen kuin löytää oman paikkansa tai tehtävänsä jostain, että voi tuntea olevansa jossakin roolissa tässä yhteiskunnassa.
Itselläni meni lukion jälkeen noin kymmenen vuotta opiskellessa, työttömänä ja joskus harvoin pätkätöissä. Ei meinannut tulla mitään. Melkein vedin itseni kiikkuun jo...
Nyt olen insinööri vakituisessa työsuhteessa Suomen parhaassa firmassa. Nytkö menee hyvin? No jaa... samaa paskaa eri paketissa. Mutta saahan siitä rahaa, että voi ostaa vaikka mitä tavaroita, joita ei oikeasti tarvitse.
Kuulostaa niin pelottavan tutulta. Työnhausta ei saa puhua tai tulee huutoa takasin, rahapulasta ei saa valittaa. Pleikkari ja tietokone ovat miehen parhaat ystävät. Töitä on tarjolla mutta ei kelpaa kun ovat hanttihommia... itse olen ollut koko opiskeluajan illat töissä ja valmistumisen jälkeen tein 3 vuotta hanttihommia ja nyttemmin olen oikeassa työssä. Miehelläsi, kuten omallanikin on paha paha asenneongelma ja se ei tule koskaan siitä muuttumaan. Minä päätin että tämä leikki loppuu, en jaksa enää.
Miehelläsi on liian hyvät oltavat kotona. Miksi hän sieltä viitsi lähteä mihinkään. Ensinäkään et vaan ole se nainen jonka kanssa hän haluaisin muuttaa yhteen. Jos tahtoa olisi niin kyllä mies ryhdistäytyisi ja asuisitte jo yhdessä. Mutta älä missään nimessä tee hänelle karhunpalvelusta ja vaadi yhteiskotiin muuttoa sinun rahojesi turvin (jotta luulet hänen sitten ryhdistäytyvän). Siellä hän jatkaa kotona opittua toimettomuuttaan ja meno jatkuu samanlaisena kuten muut täällä jo kirjoittivat.
Toiseksi miehesi ei todellakaan halua muuttaa yhteen toisen äidin kanssa. Varmasti hän saa kuulla naputusta myös äidiltään, joten hän ei todellakaan jaksa kuunnella sitä myös sinun suustasi. Siksi hän ärtyy, kun yritän kontroloida hänen elämäänsä (kuten äiti kotona teki/tekee). Miehesi on aikuinen ihminen, jonka pitää itse ottaa vastuu omasta elämästään. Anna hänelle mahdollisuus näyttää se. Ole hänen tyttöystävä, älä hänen äitinsä.
Kolmenneksi miehesi on varmasti hukassa omassa elämässään. Opiskeli kovasti täynnä unelmia hyvästä työpaikasta, palkasta, autosta jne.. Ja hups töitä ei löydykään, unelmat murenevat. Anna hänelle aikaa miettiä mitä hän tekee seuraavaksi. Se ei ole sinun päätettävissä, joten lopeta holhoaminen hakemusten tekemisien suhteen ja opastaminen "oikeaan suuntaan". Voihan olla että hän haluaisi vaihtaa jopa alaa, mutta se tuntuu liian suurelta askeleelta. Taas pitäisi aloittaa alusta, pelko perseessä ettei töitä löydy sittenkään. Voi myös olla ettei hän kykene hakemaan töitä, koska pelkää saavansa pakit ja jäävänsä työttömäksi ikuisesti. Siksi on helpompaa heittää aivot narikkaa ja olla tekemättä mitään.
Yks yhteen siis älä yritä kontroloida miestäsi vain sinun omien halujesi takia. Kun sinä haluat nyt heti muuttaa yhteen ja perustaa perheen ja sitä sun tätä. Miehesi ei ole nyt valmis ja piste. Sinun päätettävissä on vain se, että jaksatko odottaa vai haluatko kaiken heti, mutta jonkun muun kanssa.
mitä odottaa. Itse 6 vuotta yhteistä taivalta ja vaikka vain 3 vuotta omassa kodissa asuttu niin sitä samaa se on ollut koko ajan. Mieleni tekisi kysyä kauankohan sitä vielä pitäisi odottaa että aikuiseksi kasvaa ja vihdoinkin saa kunnon miehen kumppaniksi, tueksi elämään.
On tuettu, puhuttu, annettu olla..ja nyt olen itse niin väsynyt ja välinpitämätön.. että jos kasvaakin joskus aikuiseksi saattaa olla sitten jo myöhäistä.
Kiitos viestistäsi, siinä oli paljon asiaa. Tosin en usko sitä, etteikö hän haluaisi muuttaa kanssani taas yhteen, nyt kun asiaa mietin niin minusta tuntuu pikemminkin siltä, että hän vain pitää minua itsestään selvyytenä. Mihinkä minä tästä katoaisin kun kimpassa on oltu niin pitkään? On totta, etten jaksaisi enää odottaa omaan kotiin pääsyä kovin pitkään, sillä matkalaukkuelämä vuodesohvalta toiselle koettelee jo selkääkin.
Toiseksi, en todellakaan halua leikkiä äitiä miehelleni,vaikka onhan se toki yksi erinomainen keino tappaa kaikki intohimo ja latistaa suhde, ja johon me kaikki naputtavat ja holhoavat naiset pyrimmekin.... Haluan rinnalleni oikean aikuisen miehen ja olla hänelle oikea nainen! siksi tämä tilanne onkin alkanut rassaamaan, koska asetelma on alkanut muuttua ihan omituiseksi,en koskaan osannut odottaa tällaista tilannetta. Olenkin alkanut miettiä,että uskaltaisinko lähteä muualle omien töiden perässä ja antaa miehen tehdä omat valintansa tulevaisuuden suhteen.
Vaikka olen itsekin kyllästynyt asioiden jankkaamiseen ja koetan välttää painostamista,niin pelkään toisaalta että jos en ikinä sanoisi mitään, hän ottaisi täyden vapauden olla tekemättä asioiden eteen enää yhtään mitään. Sekö olisi sitä tyttöystävänä olemista? Tottakai puoliso pitää hyväksyä sellaisena kuin on, puutteineenkin, mutta kun tässä on yhdessä sovitusti tarkoitus rakentaa yhteistä elämää niin en kykene vain seuraamaan hiljaa vierestä ja odottamaan, milloin hän ottaa itseään niskasta kiinni. Tiedän, että jos nyt nostaisin kytkintä ja keskittyisin vain itseeni, hän syyttäisi minua tukemisen puutteesta tai siitä, etten välitä hänestä. Epäreilua!
Mitä tulee työnhakuun, jos hän menisi edes jonnekin töihin, niin se ei estä sitä etteikö hän kuitenkin voisi koko ajan olla silmät ja korvat auki jos oman alan töitä alkaisi ilmaantua. Eikä se CV:ssäkään näytä hyvältä jos työhistoriassa näkyy pitkiä jaksoja pelkkää ilmaa, mikä hankaloittaa työnsaantia entisestäänkin. Kolmanneksi, olen huomannut että työttömänä arkinen rytmikin alkaa kärsiä ja ajatukset alkavat pyöriä samaa rataa koko ajan, joten jonkinlainen aktiivisuus tekisi hyvää ihan mielelle ja yleiskunnollekin.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että jos hänellä on meneillään vaihe, että hän etsii itseään tms, niin ihan vapaasti. Osaisipa hän vain kertoa sen minullekin niin ettei minun tarvitsisi elätellä mitään turhia kuvitelmia tulevaisuuden suhteen.
Se itsestäänselvyyden tunne tulee, siitä että hän syyllistää sinua siitä, ettet auta häntä. Sanoit: ” niin pelkään toisaalta että jos en ikinä sanoisi mitään, hän ottaisi täyden vapauden olla tekemättä asioiden eteen enää yhtään mitään.” Huomaatko omassa lauseessasi kuinka otat kaiken vastuun hänen elämästään itsellesi! Eikö olekin rankkaa kantaa näin suuri vastuu toisesta ihmisestä? Haloo??????? Älä IKINÄ ota tästä vastuuta itsellesi. Se ei ole sinun tehtäväsi. Älä ota tarjolla olevaa vastuuta vastaan. Työnnä se takaisin ja heti!
”jos nyt nostaisin kytkintä ja keskittyisin vain itseeni, hän syyttäisi minua tukemisen puutteesta tai siitä, etten välitä hänestä.” Niin, hyvä äitihän ei koskaan hylkää lapsiaan. Paha äiti. Aikuinen nainen kyllä tekee niin eli hylkää keskenkasvuisen pojan ja hankkii itselleen miehen jota voi arvostaa. Uskon että olet jo kaikkesi tehnyt minkä voit. Miksi helvetissä sun pitäisi ottaa kaikki vastuu hänen elämästään ja potea vielä huonoa omaatuntoa siitä? Miksi? Kaikkesi olet jo tehnyt. Ei kukaan voi sua syyttää yhtään mistään. Herätys nainen! Juuri tähän hän vetoaa ja pitää sua pihdeissään. Älä astu ansaan.
Hän kiukuttelee kun sulla menee paremmin ja hänellä huonosti ja se on muka sun vika että hänellä menee huonosti. Hän tavallaan odottaa että sä järjestät hänen elämänsä, hankit asunnot ja kodin ja perheen jne. Silti kapinoi, kun autat. Ehkä tähän vaikuttaa osaltaan se, että hän asuu kotona. Teinikapinointi nostaa päätään. Lisäksi hän sisimmässään tietää että hänen on itse toimittava, eikä halua sinun auttavan. Mies haluaa aina olla naiselle "sankari", mies jota nainen ihailee/arvostaa. Eli sinun auttamisesi sekä pärjääminen häntä paremmin elämässä musertaa hänen miehisyyttään joka päivä. Hän ei koe olevansa arvoisesi mies enää. Tätä tunnetta on vaikea murtaa. Hänen on annettava itse nostaa itsensä takaisin mieheksi. Se mikä sen saa aikaa voi olla jopa uusi nainen, etkä sinä. Hän voisi siten aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.
Et voi muutenkaan hänen puolestaan etsiä töitä, mennä haastatteluun jne. CV:n teossa voit toki auttaa. Et voi myöskään painostaa häntä hakemaan töitä (minkäänlaista), jos hän ei vaan nyt kykene sitä tekemään. Lukossa mikä lukossa. Hirveää tietysti katsoa vierestä kun rakas ihminen masentuu ja pilaa elämäänsä, mutta et voi asialle mitään. Hänen tarvitsee elämässään käydä tämä vaihe omalla tavallaan, vaikkei se sinun silmissäsi mieluista katsottavaa olekaan, kasvaakseen vahvemmaksi ihmiseksi. Eikä sinun ole hyvä siihen puuttua. Teet hänelle vain liian suuren karhunpalveluksen jos rupeat hänen elämäänsä järjestämään. Sitä saatkin sitten tehdä lopun elämääsi (koska olet ottanut kaiken vastuun hänen elämästään itsellesi, eikä hänen tarvitse enää laittaa tikkua ristiin). Mieti, haluatko elää näin? Älä astu miinaan.
Se miksei hän kerro tästä sinulle, johtuu luultavasti siitä, ettei itsekään tiedä missä mennään. Paha on pukea sanoiksi sitä mitä et itsekään tiedä. Kun tunnet itsesi ja tiedät mitä tahdot mieheltä, niin on helpompi tehdä päätöksiä. Vastaako miehesi toiveitasi? Jos hänelle nyt elämä potkii päähän niin miten hän sitten myöhemmin perheellisenä pystyy ottamaan vastaan vastoinkäymisiä. Mieti myös sitä. Heittääkö hän silloinkin aivot narikkaan ja odottaa että sä otat ohjat käsiin? Voi olla näin, vaikkei lasten kanssa sitä voisi todellakaan tehdä. Vastuu jäisi taas yksin sinulle. Toisaalta tätä on jatkunut vasta 3 kk, joten en vielä heittäisi pyyhettä kehään. Itse tiedät onko toiveita paremmasta. Sen kuitenkin tiedän, että tilanne jatkuu samana niin kauan kuin annat sen jatkua. Sun pitää selkeästi torjua tyrkyllä oleva vastuu ja pysyä maisemissa tai sitten teet tiukan väistöliikkeen ja häivyt.
Ja mitä sinun omiin töihisi tulee, niin älä missään nimessä jätä tilaisuuksia käyttämättä yhdenkään miehen takia. Kyllä ne tulevat perässä, jos on tullakseen. Ehkä miehesi jopa ryhdistäytyy, kun teille tulee välimatkaa (en tarkoita eroa) ja hän saa hetken hengähtää.