Mies aloitti viiden lomaviikon jälkeen taas kahdeksasta viiteen työnsä. Olipa rento päivä minulle! Kävin aamupäivällä lasten kanssa ulkona, söimme lounaan ja päivällisen ajallaan. Istuin jopa sohvalla ilman huonoa omaatuntoa lukemassa pari naistenlehteä. Siivosin paikat kuntoon puolessa tunnissa ennen miehen kotiin tuloa.
Loman aikana tuli heti sanomista, jos istuin alas: "Eikös täällä olisi siivottavaakin? Ei kai tytöllä ole kakka vaipassa? (NO EI OLE!) Miksi noi vaatteet lojuu tuossa? Syödäänkö me tänään jotain?" jne.
Aina pitäisi olla liikkeessä ja painaa kotiotöitä hikihatussa vain siksi, että on hoitovapaalla. Ei mies huuda tai räyhää, mutta ahdistaa, kun joku kyttää viisi viikkoa käynkö aamupissalla itse (itsekkäästi) ensin, vai vaihdanko lapsen vaipan.
Loman aikana tuli heti sanomista, jos istuin alas: "Eikös täällä olisi siivottavaakin? Ei kai tytöllä ole kakka vaipassa? (NO EI OLE!) Miksi noi vaatteet lojuu tuossa? Syödäänkö me tänään jotain?" jne.
Aina pitäisi olla liikkeessä ja painaa kotiotöitä hikihatussa vain siksi, että on hoitovapaalla. Ei mies huuda tai räyhää, mutta ahdistaa, kun joku kyttää viisi viikkoa käynkö aamupissalla itse (itsekkäästi) ensin, vai vaihdanko lapsen vaipan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kmala kitisijä. Siivois itte jos ottaa "sotkut" päähän! Ymmärrän otsikkosi paremmin kun luin jutun, ensin ihmettelin mitäs hurraamista siinä on?!
Siinä on taas yksi sellainen mies joka on kotonaan oppinut, että äiti (myöhemmin vaimo) hoitaa kaiken. Tuosta saa sen käsityksen, että mies lapsena ollessaan on kotonaan ollut passauksen kohteena, kaikki on tuotu hänen eteensä valmiina, on siivottu, tiskattu ja kannettu ruoat eteen. Mitään ei ole tarvinnut tehdä itse.
Jos teet kaiken hänen puolestaan, niin sitä saat tehdä lopun elämääsi, mies ei missään vaiheessa "herää" tajuamaan, että hänellekin kuuluu yhteisen kodin työt, siitä huolimatta että hän onkin palkkatyöstä lomalla. Vaipanvaihto kuuluu molemmille vanhemmille yhtä lailla.
Oma mieheni on samanlainen, hänkään ei tee mitään kotitöitä, harvoin tekee ruokaakin vaikka meillä on 4 lastakin. Jos miehellä on nälkä, hän kaivaa jääkaapista syötävää itselleen. Olemme molemmat työttömiä.
Pyykkejä hän ei vaivaudu pesemään, paitsi joskus omiaan kun on lähdössä jonnekkin useammaksi päiväksi, silloinkin saattaa huomauttaa minulle, eikö olisi pyykättävää jolloin siinä menisivät myös hänen vaatteensa samassa. Siivouksen hoidan aina yleensä yksin. Jos joku on tulossa kylään, hän kuitenkin saattaa innostua kuuraamaan esim lattioita, ja komentaa lapsiakin siivoukseen. Muulloin makailee enimmäkseen telkkarin ääressä ja nukkuukin siinä.
Olin viime viikonloppuna päivän poissa kotoa. Mieheni oli lapsiemme kanssa kotona. Kuulin että mies oli kehoittanut lapsia tekemään ruokaa ja kun tulin kotiin, tiskipöytä notkui astioita. Kiva kotiintulo tosiaan. Totesin vaan että minulla ei kyllä ollut astiakone mukanani!
Mies käy kahdeksan tuntia päivässä töissä ja tienaa rahan, jolla perhe elää. Nainen leikkii aamupäivän lasken kanssa, valmistaa ruokaa ja siivoaa iltapäivällä puoli tuntia. Ovatko nuo jotenkin verrannolliset toisiinsa? Nainen käyttää ajastaan ehkä 4 tuntia, mies kuluttaa 8 tuntia. Pitääkö tosiaankin miehen vielä tuon lisäksi tehdä kotityötkin?
Tiedän, että kotiäidin homma voi olla ihan yhtä rankkaa kuin työssäkäyvänkin. Tuo ap:n kirjoitus antoi kuitenkin kuvan, että aikaa on makoilla ja istuskella. Ei kovin rankalta kuulosta hänen kohdallaan.
Meillä on aika sotku. Pyykkiä kuivuu kolmessa telineessä, kun minusta on siis aivan järkyttävän kamalaa viikata vaatteita kaappeihin. Teen sen toki, mutta en parin päivän sisällä. Ruoanlaiton jälkeen jää kamala siivo keittiöön. Leluja on joka puolella. Mies käy työssä ja saa myös lisäansioita, jotta meillä menisi taloudellisesti hyvin ja minulla on ollut mahdollisuus olla kotona lasten kanssa jo viidettä vuotta. Mies uhkaa usein, että tulee illalla töistä vasta kun olen siivonnut. Itse hän joutuu siivoamaan keittiötä tai ripustamaan pyykkejä kymmenen jälkeen illalla, kun olen lapsia nukuttamassa. Tiedän olevani TODELLA HUONO KOTIäiti. Nytkin pitäisi mennä tyhjentämään ja täyttämään tiskikone. Miehen lomalla tosiaan kun en voinut istua hetkeksikään alas. Kävimme reissuissa, kaupungilla, mökillä, söimme ravintoloissa ja kun olimme kotona, piti siivota tai tuli huomautuksia. Nyt tosiaan on rentoa. Sain eilenkin sotkut kasaan tuntia ennen miehen kotiintuloa ja ai että kotiin tuli iloinen mies joka jaksoi naurattaa lapsia ja leikkiä. Tiedän itsekin, että olen liian laiska siivoamaan, mutta jospa ottaisin itseäni niskasta kiinni näin arjen alettua.
Mulla oli sama tilanne. Ennen olin reipas, hoidin kodin jne. Lapsen synnyttyä en enää oikein tiennyt, mikä minua vaivaa. En jaksanut mitään siivota. Hoidin vain vauvan mutta siihen meni kaikki voimat. Sitten mies hermostui joka asiasta. Menin lääkäriin ja minulla olikin kaikki veriarvot ihan liian alhaiset. Lisäksi olin masentunut. Kun nuo vaivat hoidettiin, meni toista vuotta, aloin toipua ja jaksaa tehdä kotonakin jotakin. Koko ajan mies oli huutanut, että olen laiska. Lääkäri sitten sanoi, että ei kukaan ihminen jaksa, jos veret on huonot. Lisäksi masennus on hyvin raastavaa. Erosimme. Asun lapsen kanssa. Meillä on aina siistiä, ei loju urheilulehtiä enää lattialla tai haisevia kalsareita sängyn päässä. Joka päivä on lämmintä ruokaa ja pikkuinen pääsee päivittäin ulkoilemaan puistoon. Elämäni kohentui, kun ei ollut enää kahta "lasta" (vauva ja mies) siinä itkemässä. Mies ei koskaan auttanut. Vaikka hän kävi töissä ja en saanut tukia yms, kun miehen tulot otettiin huomioon, hän ei omia rahojaan käyttänyt minuun tai lapseen. Minä lainasin 3 vuotta rahaa mummoltani ja serkultani, joilla minä ja lapsi tulimme toimeen. Nyt, kun olen saanut työpaikan ja vienyt lapsen päiväkotiin, pärjäämme ihan hyvin. Mies näkee kerran kuussa lastaan, jos haluaa. Aina häntä ei kiinnosta. Hän kuitenkin oli alunperin se, joka sitä vauvaa niin tahtoi. Kun siitä lapsesta pitää vastuuta kantaa, se on kokonaan jäänyt minulle. Elatusmaksuakaan hän ei maksaisi, jos ei valtio pakottaisi.
Että aina ei ole laiskuus kyseessä, vaikka se voi päälle päin siltä näyttää...
Tuo sinun tarinasi kuulostaa minun tulevaisuudeltani. Olen nyt raskaana (aika alussa), elän avioliitossa miehen kanssa, jonka kanssa olen ollut reilut viisi vuotta yhdessä.
Nyt minä kärsin kamalasta masennuksesta. Tarkkaa masennuksen syytä en osaa sanoa, mutta luulen sen liittyvän haalistuviin tunteisiini miestäni kohtaan.
Haluaisinkin kysyä, millainen teidän suhteenne oli ennen lapsen syntymää ja millainen syntymän jälkeen? Oliko ero vaikea? Miten olet pärjännyt yksin lapsen kanssa vai onko sinulla uusi rakas tukenasi?
Olisin enemmän kuin kiitollinen, jos viitsisit vastata minulle.