Muutimme vaimoni kanssa asumaan erilleen vuoden alussa, mietiskelemään hieman asioita. Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, joista neljä vuotta naimisissa ja meillä on 2 lasta. Minä olen 29 vuotta ja vaimoni 27, joten aloitimme seurustelun varsin nuorina.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tyypillistä käyttäytymistä ihmiseltä, joka potee huonoa omaatuntoa tekosistaan eli kääntää tilanteen muka sinun syyksi. Älä kuitenkaan missään vaiheessa ota syytä niskoillesi.
Vaimosi on aivan selvästi pettänyt sinua jo pidemmän aikaa, mutta ei ole osannut tehdä lopullista päätöstä ja hän on pitänyt sinua ikään kuin varalla. Olethan kuitenkin lapsienne isä. Naurettavaa ja lapsellista onkin, että nyt hän käyttää lapsia aseenaan sinua kohtaan.
Jollakin tavoin hän on ilmeisen loukkaantunut, ettet ollutkaan hänestä niin riippuvainen, kuin hän ehkä luuli. Ehkä hänen itsetuntonsa sai kolauksen, kun sinä olet saanut elämäsi tolalleen ja et ole enää kiinnostunut ja mustasukkainen hänen tekemisistään.
Voi myös olla mahdollista, ettei tämä uusi suhde olekaan enää niin ihana ja toiveiden täyttymys, kun siitä on tullut arkista totta, eikä kiellettyä hedelmää. Hän voi siis tuntea katkeruutta menetettyään sinut.
Mutta nuo asiathan ei sinua kiinnosta, vaan se, että miten saisit sopuisasti hoidettua suhteesi lapsiisi, ilman että ex:n kanssa tarvitsisi kiistellä asioista. Tuohon hommaan on aika vaikee antaa vinkkejä, koska olenpa tuttavapiirissäni nähnyt, että toinen voi olla jopa vuosi kausia itse piru ja käyttää lapsia välikätenä sekä aseenaan.
Mutta, mutta...
Teillä on yhteishuoltajuus ja älä anna oikeuksistasi periksi. Käänny vaikka viranomaisten puoleen, jos on tarvis. Pyri käyttäytymään viileän kohteliaasti asioidessasi ex:si kanssa ja näytä lapsillesi, että todella välität heistä. Vähän vanhempana he kyllä oppivat huomaamaan mikä on totta ja mikä ei, jos ex:si yrittää syöttää esim. sinusta jotain pajunköyttä heille.
Huolehdi itsestäsi ja lapsistasi, mutta ehkä ystävyyttä ainakaan näin piaan tai et koskaan ex:si puolelta tule kokemaan. Eiköhän se ole niin, että vaikka pettäjiä ei saisi puolustella, niin heilläkin on tunteet ja avioero on myös hänelle voinut olla vaikea asia, vaikka itse onkin syyllinen asiaan.
Toivon sulle jaksamista, ihanaa kesää ja ime voimaa auringosta sekä lämmöstä!
Se ei ole kellekään osapuolelle hyväksi ja se murentaa suhteen lopullisesti. Vaimosi kohtaa kyllä arjen myös uudessa suhteessa, se on varmaa. Erittäin todennäköistä on myös se, että heidänkin suhde loppuu. Jonain päivänä hän ehkä haluaa palata luoksesi - ja saattaisi tehdä saman tempun uudelleen. Itsekkyys on siis kohtuutonta jätetylle mutta kun kriisisi käyt läpi, huomaat ettet häntä edes halua takaisin; ei tuollainen vaimo voi olla hyvässä parisuhteessa.
Lapsia sinulla on oikeus tavata ja siitä oikeudesta kannattaa pitää kiinni. En kuitenkaan itse sinun sijassasi edes yrittäisi ystävystyä entiseen vaimoosi, koska silloin hän voisi tulkita että hyväksyisin hänen tekemänsä tempun. Muodollinen, liikemiesmäinen (=kylmä) asioidenhoito lienee paremminkin paikallaan.