Lyhyesti: Minulla on ollut pitkä ja kuuma ja raakkaudentäyteinen suhde, jossa aluksi me molemmat olimme pitkään tahoillamme naimisissa. Pitkään salailusta kärsittyäni, lopulta erosin puolisostani, ja aivan selvästi olen vuosia tavoitellut avoimempaa, rohkeampaa elämää. Näyttää siltä, että rakastettuni todennäköisesti haluaa pysyä kaapissa ja piilossa (ei kerro puolisolleen, ei halua erota, pelkää paljastumista), ja kaikkien keskustelujen jälkeen alkaa tuntua siltä, että rakkaudesta huolimatta suhde kuolee, ei voi pakottaa toista esiin piilostaan, toisaalta minua ei voi enää pakottaa kaappiin.
Tuntuu että tarvitsisin jonkinlaista vertaistukiryhmää tai jotain muuta inhimillistä apua salaisesta rakkaussuhteesta toipumiseen. Tiedättekö hyviä foorumeita tai onko jollain itsellään rakantavia neuvoja tai muita elämänohjeita..
Tuntuu että tarvitsisin jonkinlaista vertaistukiryhmää tai jotain muuta inhimillistä apua salaisesta rakkaussuhteesta toipumiseen. Tiedättekö hyviä foorumeita tai onko jollain itsellään rakantavia neuvoja tai muita elämänohjeita..
Vastaukset 55
Vanhimmat
Kuulostipa tutulta:)
Elin itse pitkään, pari vuotta, samassa tilanteessa ja tein saman ratkaisun oman eron suhteen kuin sinä. Toinen osapuoli vaan souti ja huopasi eikä osannut päättää. Hermoja raastavaa se oli kaikille osapuolille, koska toisen puoliso sai jossakin vaiheessa tietää..Loppujen lopuksi lopetimme suhteen ja päätin selvitä vihaamalla ko. henkilöä, mutta siinäpä kävikin niin, ettei hän enää osannut sopeutua siihen entiseen elämäänsä ja ikävä minuun ajoi avioeroon...
Kävin tuossa aiemmin keskustelemassa tilanteestani psykologin kanssa ja se kyllä auttoi siinä tilanteessa....
muuten sama kuvio, paitsi että juttua on jatkunut yli 6 v, eikä selvyyttä ole asiaan tullut. Juuri nyt käymme ilmeisesti taas läpi suhteemme lopettamisvääntöä...
Kiitos vastauksesta. Vaikka tietää että kohtalotovereita on ollut maailman sivu ja on koko ajan, silti tntuu aika yksinäiseltä ja toivottomalta, joten kaikki tuki on tervetullutta.
Mistä sellaisia psykologipalveluja kannattaa etsiä?
Muuten, jos joku tietää hyvää kirjallisuutta tästä aiheesta, vihjatkaa.
Tällä hetkellä haluan itkeä hänen sylissään, tunnen kiukkua ja vihaa hänen kätkeytymisiään kohtaan, haluan samalla erilleen ja hyvin lähelle. Kenelle muulle kertoisin kiukkuni ja pettymykseni kuin hänelle?
Ainoa ajatus, joka ehkä jotenkin laimeasti ja etäisesti lohduttaa, on se että hänellä on ilmeisesti todella pahoja vaikeuksia todelliseen läheisyyteen uskaltautumisessa, kenenkään kanssa, ja voipa olla, että todella vaikean ja etäisen kumppanin saisin hänestä, vaikka vielä odottaisin, ja odottaisin, ja odottaisin..
Luin itse juuri äsken Riitta Jalosen romaanin Todistaja Brigitin talossa, siinä ei ole vastaavia kohtaloita, mutta pari muunlaista tapausta, joissa ihmiset eivät anna rakkaudelle tilaisuutta kasvaa ja luoda uutta ja toteutua kunnolla, vaan eristävät sen jonkinlaiseen kapseliin, jossa hallitsematonta uutta ei pääse kasvamaan. Minusta meidän tapauksemme on samankaltainen. Mies on tällainen rakkauden lasin alle koteloitsija, häntä pelottaa antaa jollekkin niin suurelle tilaa ja antautua hallitsemattomalle elämälle. Minä taas olen elämälle antautuja, ja ehkä siksi on parasta hyväksyä luopuminen hänestä.
Juuri vastasin ensimmäiselle vastaajalle, joten tähän vain lyhyesti: Onni onnettomuudessa, että kuulee samassa tilanteessa olevien ääniä, vaikka vain netissä. Meidänkin suhde on kestänyt yli seitsemän vuotta kaikkineen, joten onhan tässä jo odoteltu..
Jos jollain kohtalotovereista on tässä julkaistavaksi sopiva sähköpostiosoite, voidaan kirjoitella henk.koht myös..
Menin ihan työterveyskeskuksen psykologille. Itse olen lukenut kaikenlaista kirjallisuutta liittyen jaksamiseen ja positiiviseen ajatteluun.
Meillä tilanteen tosiaankin ratkaisi se, että hän halusi lopettaa ja yrittää lasten takia ,( vaikka aiemminkin oli ollut lopettamisvääntöä, mutta aina se oli jommankumman taholta peruttu kun tunteet ei kuollu)niin päätin etten ole hänen kanssaan MISSÄÄN tekemisissä. Laitteli kyllä viestejä, mutta olin tosi kylmä ja vihasin tosi paljon. Eli luovutin koska ei se tilanne olisi voinut enää jatkua, minä olin jo henkisesti aivan loppu...Ihmettelen kyllä, kuinka kukaan jaksaa noin pitkään, 7 v., kun tuossa parissa vuodessakin tuntui että järki pakenee...
Kiitos taas vastauksesta, olen itsekin miettinyt tuota "kaikki poikki vaan" -ratkaisua. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki se viha ja kiukku ja pettymys mikä nousee pintaan, on sellaista, joka muodostuu minulle tuhoavaksi jos olen sen kanssa yksin. Haluan kertoa sen kaiken hänelle ja monta kertaa ja itkeä päälle hänen lähellään, ja katsoa sitten jatkanko jotenkin puhdistuneena hänen kanssaan eri suuntiin vai samaan suuntaan sittenkin.
Tuosta ajasta sen verran, että aika on kai suhteellinen käsite, sisäinen kehityksemme voi pysähtyä kai vuosiksi paikoilleen. Meillä meni kuusi vuotta siinä, että olimme molemmat naimisissa. Vasta vuoden olen aktiivisesti etsinyt tietäni rohkeaan ja avoimeen elämään. Kumpikaan sielu ei ollut kypsä katsomaan totuutta silmiin aikaisemmin, tai ainakaan nostamaan kissaa pöydälle ja toimimaan. Sikäli ymmärrän häntä hyvin: Jos minulle se piste tuli kuuden vuoden jälkeen, miksi vaatisin, että hän on samaan aikaan samassa pisteessä. Se juuri tekeekin päätöksen vaikeaksi: Mitä jos se piste kuitenkin tulee hänelle piankin, ja sitten en olekaan hänen lähellään, vaikka hän oli suuri rakkauteni.. Joku voi nähdä tässä itsepetosta, ja sitä se ehkä onkin, mutta tämä on juuri se kysymys, mikä saa soutamaan ja huopaamaan..
Suurimmalla osalla ihmistä on tarve kohdata ihminen, jonka kanssa voisi rakentaa kokonaisen ja aidon ihmissuhteen. Parisuhde on kahden tasavertaisen aikuisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan tulos.
Tässä viestiketjussa on normaalia kipuilua suhteen päättymisestä. On myös pettymystä siihen, että rinnakkaissuhde ei kasvanutkaan oikeaksi parisuhteeksi; molemmat osapuolet eivät eronneetkaan.
Jäin miettimään sitä, että toteutuuko rinnakkaissuhteessa kahden tasavertaisen aikuisen vuorovaikutus ja yhteistoiminta niin kokonaisvaltaisesti, että sille kykenee edes ajatuksen tasolla rakentamaan pysyvää suhdetta? Onko rinnakkaissuhteessa kaksi ihmistä aidosti, kokonaan ja rehellisesti läsnä? Tätähän me odotamme, kun suhdetta alamme rakentamaan toiseen ihmiseen. Että se toinen tulee elämääni haluten olla kanssani - kokonaan ja aidoin tarkoiusperin ja tuntein. Että luottamus kasvaa keskinäisen yhdessäolon seurauksena vankaksi pohjaksi suhteelle? Toteutuuko rinnakkaissuhteessa nämä perusperiaatteet hyvälle suhteelle? Toteutuuko ne silloinkaan, jos erojen myötä rinnakkaissuhde muuttuu parisuhteeksi?
Aloittajan viestissä ainakin selkeästi tuli esiin se, että rinnakkaissuhde usein täydentää jotain osa-aluetta YKSILÖN elämässä. Se ei ole lisä PARISUHTEESEEN, vaikka näin moni ensin asiaa itselleen ja ympäristölleen perustelee. Tarpeet ja valinnat ovat vain yksilön asia, sillä apstrakti PARISUHDE ei tee mitään, se on se, minkä kaksi yksilöä luo. Aloittaja totesi, että on vuosia tavoitellut avoimempaa ja rohkeampaa elämää. Siksikö rinnakkaissuhde ja lopulta ero? Mikä oli vastaavasti toisen osapuolen tarve rinnakkaissuhteelle? Ehkä tarve ei ollut saada kokonaan toisenlaista elämää, vaan jotain lisää omaan elämään..
Mitä ihmiset nykyään odottavat parisuhteelta? Tai kumppanilta? Petymmekö siihen, että parisuhde ei tuokkaan tiettyjä asioita elämään, tai että kumppani ei teekkään niin onnelliseksi kuin olimme ajatelleet? Ajammeko takaa niin absurdia onnea, että elämme lopulta suhteessakin yksinäisin sydämin; että unelmat ja tarpeet subjektiivisuudessaan tappaakin parisuhteen..
Loukata en halua, ymmärrän kivun ihmissuhteen loppuessa. Itse en ole koskaan ollut toisena tai pitänyt rinnakkaissuhdetta.
No, minulla tämä rinnakkaissuhde on lopultakin kehittynyt oikeaksi suhteeksi. Kahden vuoden kipuilujen, vääntöjen ja tuskan jälkeen.Mies tajusi minusta erossa ollessaan paljon asioita itsestään, parisuhteestaan aina omaan lapsuuteensa saakka...Ja päätyi eroon vaimostaan. Mutta tämä kaikki tapahtui hänen omassa ajassaan, omilla ehdoillaan ja olen sitä mieltä että meidän kohdalla tuo "erossa"oleminen selkeytti ajatuksiamme. Sitä en tosiaankaan tiedä onnistuuko tämä, mutta kummallakin on erittäin luja tahto ja halu onnistua ja ainakaan ihan helposti ei lähde samaan leikkiin uudestaan...
Et loukannut kriittisillä ajatuksillasi, vaan kaikki mitä kirjoitit on hyvinkin ajattelemisen arvoista ja viisasta pohdintaa. Minulle tekee hyvää tällainen asioiden tarkastelu eri puolilta.
Minäkin olen sitä mieltä, että rinnakkaissuhteessa ei toteudeu oikea aito, kokonainen ihmissuhde, jossa saa olla läsnä ja rakastaa toista kokonaisesti, sellaisena kuin on, ja kokea aitoa välittämistä ja läheisyyttä. Rinnakkaissuhde tarjoaa unelmanomaisen mahdollisuuden, että se kaikki voisi olla, jos... ja että se kaikki toteutuukin meillä, mutta salaisessa ideoiden maailmassa, jossa mitään ei tarvitse altistaa maailman katseille ja todellisuuden tuulille.
Sitten tämä tärkeä pointti: Mainintasi, että rinnakkaissuhde näyttää täydentävän jotain yksilön elämässä. Minä koen asian niin, että rinnakkaissuhde on ollut minulle oman sielun kehityksessä tärkeä asia,ei täydentäjä, vaan pikemminkin sisäisten kanavien avaaja ja voimakas katalaysaattori sellaisille luoville voimille sisälläni, jotka olivat ties mistä syystä (arkuutta, liikaa kiltteyttä, huonoa itsetuntemusta)lukkiutuneet, ja jatkanpa elämääni rakastettuni kanssa tai ilman, nämä auenneet kanavat auttavat minua olemaan tästä eteenpäin aidommin se nainen joka rehellisesti ottaen olen. Olen paljon miettinyt sitäkin, että olisinko voinut löytää tämän kypsemmän, syvemmään itseni avioliittoni suojissakin. Vaikea olla varma asiasta, mutta siltä minusta tuntuu, että vaikka ex-aviomieheni on hieno ihminen ja kaipaan hänen ystävyyttään melkein joka päivä, niin sekin on rehellistä myöntää, että seksuaalisena naisena kaipasin toisenlaista voimaa, toisenlaista temperamenttia (enemmän itseni kaltaista, temperamentiltaan ex-mieheni on kanssani eri planeetalta)saadakseni sen liekin esiin joka sydämeni alla etsi ulospääsyään. Siis todella vaikea olla varma asiasta, mutta arvelen että juuri näin hallitsematon ja pelottavakin voima on Eros, ettei mikään avioliittoleiri olisi voinut pidätellä sen voimaa.
Lopuksi kysymykseesi siitä, toteutuuko aidon ihmissuhteen perusperiaatteet silloinkaan, kun erojen myötä rinnakkaissuhteet muuttuvat oikeaksi parisuhteeksi. Kas siinäpä se kysymys onkin. Ei varmasti mitenkään automaattisesti eikä ehkä usinmitenkään, mutta sentään sellaistakin maailmassa tapahtuu, että todella sielunkumppani tätä kautta löytyy, tai ainakin yhteinen taistelu muovaa parista todella toisensa tuntevan, kaikkensa uuden liiton onnistumiseksi tekevän, aidon parin, niin että sepä kysymyksestä niin vaikean tekee: että voisimmeko me kuitenkin olla ne oikeat toisillemme...
Juuri luin toisen vastaajan kommentin, jolle oli noin käynytkin, joten kenpä tietäis sen..
Kiva kuulla, että tilanteenne on noinkin pitkällä, ja toivotan paljon onnea. Sepä se että ei voi koskaan olla varma siitä, ovatko eteen tulevat ongelmat ylivoimaisia vai kantaako rakkaus. Olipa tahtoa kuinka paljon tahansa.. Onnea teille, ja rohkeutta.
Niin tuttua tarinaa että kipeää tekee. Itse pohdin aivan samoja asioita, edes takaisin huopaaminen on hermoja raastavaa. Jokaisen takaisin menemisen jälkeen tuntuu että voimat vähenevät koko ajan. Itse kun olisi valmis panemaan paljon peliin että voisi elää kokonaista elämää. Miksei voida olla avoimesti sitä mitä ollaan. Ja tottahan se pistää miettimään minkä arvoinen sitä itse sitten sille toiselle on.
Yritin olla kritisoimatta mitään; tarkoitus ei ollut edes olla kriittinen. Sillä silloinhan olisin kyseenalaistanut sinun ajattelun oikeellisuuden. Ja mielipide asioissa ei käsittääkseni oli oikeaa totuutta..
Mutta minäkin mietin - useimmin ehkä ihmettelen ääneen - yksiöiden huonovointisuutta ihmissuhteissaan. Näyttää siltä, että ikuisuuskysymyksiä sisältää niin avio-/avoliitot kuin rinnakkaissuhteetkin. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että lähes kaikki olivat väärän ihmisen kanssa yhdessä ja sen oikean kanssa elettiin suhdetta, jota ei oikeassa elämässä halunnut kenellekään myöntää olevankaan. Rinnakkaissuhteesta tulee helposti - kuten itsekin siihen suuntaan viittasit - pseudomaailma; niin täydellisenä, että siinä on mahdollista jopa muuttaa omaa persoonaansa - tosin vain joksikin aikaa. Tarkoitan edellisellä sitä, että jokainen parisuhdetta elänyt kyllä tietää itsestään ne negatiiviset piirteet, jotka eivät suhteessa elämistä helpottaneet. Ja samoin tiedämme ne asiat, joilla kumppani olisi mahdollista tehdä onnelliseksi, ja siten koko suhde. Näitä peilaamme kuitenkin siihen rinnakkaissuhteeseen: annamme itsestämme (kuten muuten varmaan tavallisissakin seurusteluissa alussa..) mahdollisimman positiivisen kuvan, huomioimme toista, puhumme arjesta kannustavaan ja optimistiseen sävyyn. Uskomme, että olemme kykeneviä voittamaan tietyt ongelmat tulevaisuudessa juuri tämän ihmisen kanssa..
Mutta tasavertainen ihminen ei elä jos-elämää. Tarkoitan tässä sitä, että jokaisessa meissä on tietyt keinot ja voimavarat eri asioihin, riippumatta siitä, kenen kanssa elämää elämme. Persoonamme on itsetuntemuksen kanssa tietynlainen kumppanista riippunmatta. Hämmästyttävän usein näissäkin keskusteluissa tulee sellainen ajatus, että ihminen ajattelee (ehkä toivoo?) tulevansa paremmaksi ITSE jonkun toisen kanssa eläen. Silloin ihminen ei todellakaan voi olla tasavertainen; muiden kautta ei omaa elämää voi elää. Rinnakkaissuhde antaa , mutta mille? Millaiseksi sinä kuvittelet itsesi siinä suhteessa? Olisitko samanlainen kuin edellisessä liitossa? Vai olisitko oppinut ne asiata parisuhteesta, jotka ovat onnellisuuden ja kumppanuuden edellytykset?
Jollain tavoin ajattelen, että antoisampi ja opettavaisempi on aina päättynyt suhde kuin uusi alkava. Edellinen suhde opetti sinulle ne asiat, joita kannattaa välttää seuraavassa suhteessa. Samoin se lisäsi taatusti itsetuntemustasi; tiedät, millainen kumppani olet riidassa, rakkaudessa ja seksissä. Rinnakkaissuhde ei mahdollista henkistä kasvua; tarve on ennen suhteen aloittamista. Niin sinullakin oli, vaikka sen vasta rinnakkaissuhde tavallaan sai sinut näkemään. Hämmentää hieman ajatuksesi , vaikka toteat kuitenkin . Tässä kyllä mielestäni tulee selkeästi esiin se, että tietyt asiat olivat jo sisälläsi olemassa ja odottamassa esiin tulemista. Rinnakkaissuhde voi olla kasvattava kokemus, mutta toivottavasti kukaan ei sitä kehittyäkseen ajattele.. En tiedä, sainko ajatuksestasi kiinni.. Ja kommentoin siis sitä mietettä, joka minulle viestistäsi tuli.
Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Miksi sitten usein suljetaan heti pois se mahdollisuus, että olemassa olevan kumppaninkin kanssa kykenisin tähän samaan kuin mitä ajattelen rinnakkaissuhteestani: voin oppia tuntemaan sekä itseni, että kumppanini. Yhteinen taistelu voisi olla samoin olemassa olevan liiton korjaaminen ja muovaaminen; samoin se sielunkumppanikin tulisi esiin.. Jo olemassa olevan suhteen onnistumisen eteen voi tehdä kaikkensa..
Niinpä, Niina. Tuskallisista tunteistamme huolimatta sinunkin viestisi lohduttaa ja antaa voimia. Toivon sinullekin voimia ja antoisaa matkaa "siksi mitä olet", rohkeaan omana itsenä olemiseen, omista tarpeista tinkimättä, omaa arvoa alentamatta, elämää täysillä eläen. Itse ajattelen, että se täyteläisenä itsenä eläminen taitaa tastä lähtien kohdallani tarkoittaa jonkinlaista rakkauselämän karanteeniin laittamista, ehkä vuosiksi, ehkä vielä pidemmäksi aikaa, sen verran syvältä on rakkaus kaynyt lävitseni että rauhoitan koko alueen, eläen mahdollisesti pitkäänkin ilman miestä, ilman seksiä. Aavistelen jo että löydän itsestäni sitä kautta kokonaisemman, kypsemmän naisen, luovan yksinäisyyden ja yllättäen sitä kautta avoimemman, välittömämmän suhteen kaikkiin muihin ihmisiin. Kuten varmaan tiedät, pitkä salailu tekee valtavan yksinäiseksi, kun kaikilta piilottaa suuren, tärkeimmän osan itseään.
Minulla aaltoliike meni näin: Rakastumisen alkuvaiheessa tuntui että rakkaus on poistanut verhon minun ja maailman välistä, näen koko elämän mysteerin selvemmin ja kirkkaammin, ja nyt kun aikaa on kulunut, rakkaus jäljellä mutta ilman elintilaa, ilman mahdollisuutta elää sitä todeksi, olenkin ahdistettuna hirveän ahtaaseen koloon, ja näkymätön muuri onkin taas minun ja kaiken muun välillä.
Täytyy sanoa että nämä keskustelut tänään täällä netissä ovat jo vähän avanneet reikiä muuriin.
Kivaa lukea mietittyjä, punnittuja ajatuksiasi. Kaikki on asiaa, mitä kirjoitat.
Siinä vain oma kokemukseni eroaa ajatuksistasi, että uuden, mahdollisen kumppanin kanssa, jonka kanssa tiivis suhde on kestänyt seitsemän vuotta, en suinkaan ole löytänyt uutta "parempaa" itseäni, enkä nähnyt itseäni parempana kumppanina, vaan olemme käyneet läpi aika hankaliakin vaiheita, jolloin olen löytänyt itsestäni sellaisia alhaisiakin puolia ja primitiivisiä tunteita joita en tiennyt olevan olemassakaan, mutta jollain ihmeellisellä tavalla tavalla hänen sylissään niistäkin puolista on tullut osa hyväksyttyä minua. Sama juttu hänellä. Siis hyvässä ja pahassa, juuri meissä kohtaavat sellaiset sielut, temperamentit ja persoonat, jotka liikuttavat toisissaan hyvin syviä tasoja, ja toisaalta osaavat ne tyynnyttääkin. Näin ajattelen ainakin nyt. Ja vaikka ex-aviomieheni on monin tavoin ihana ihminen, tällä hetkellä en mitenkään usko, että tällainen yhteys olisi voinut syntyä hänen kanssaan. Olen miettinyt tätä asiaa itsekin paljon. Myös olen miettinyt, että nyt tällä kasvaneella itsetuntemuksella (jonka olen hankkinut osittain suhteessa toiseen mieheen) voisin omasta puolestani olla taas parempi puoliso ex-miehelleni tai kenelle tahansa, rohkeammin oma itseäni ja toista kunnioittava, mutta kyllä siitä se syvä taso puuttuisi, ei sille pääse kenen tahansa kanssa, ei edes monien, ehkä ei monenkaan, ehkä vain sen yhden. Näin ajattelen nyt. Saattaahan se olla vain kiintymyksen tuomaa harhaa, joka menee ohi.
se, että rinnakkaissuhde on jatkunut noinkin pitkään, mutta vain toinen osapuolista kykeni iroottautumaan olemassa olevasta liitosta ja mahdollistamaan siten uuden suhteen vapaana ihmisenä.
Itse en millään jaksa uskoa, että kukaan elää suhteessa, jossa ei ole onnellinen. Lapsilla perusteleminen on hataraa, sillä onneton vanhempi on pidemmän päälle haitallisempi kasvattajana kuin eronneet, mutta sitä kautta onnellisemmiksi tulleet vanhemmat. Miksi kukaan haluaisi kasvattaa lapsiaan suhteessa, jossa puuttuu keskinäinen kunnioitus, luottamus ja rakkaus? Haluaako joku todellakin omille lapsilleen sellaisen parisuhteen mallin? Eiköhän jokainen vanhempi toivo, että heidän lapsi olisi aikuisena rakastettu ja arvostettu kumppani? Ja että sellaiseksi on mahdollista tulla vain silloin, kun itse kykenee osoittamaan samat tunteet toista kohtaan.
Onko sinullekaan koskaan selvinnyt se, miksi rinnakkaissuhteesi toinen osapuoli ei eronnutkaan? Lapsethan ei voi olla enää edes kovin pieniä. Onkohan mahdollista, että siinä suhteessa on kuitenkin syvää kiintymystä ja kumppanuutta puolisoiden välillä; että he ovat oivaltaneet sen, että liitto kuin liitto kohtaa mutkia matkallaan. Suhteessa olevat ihmiset kasvvat ja kehittyvät - niinhän sinullekin kävi - ja suhteen kasvu voi alkaa vasta siitä, kun osapuolien kasvussa ja kehityksessä on tasaisempi vaihe. Usein ihminen ensin tulkitsee monet pulmat elämässsään itsensä ulkopuolella oleviksi, mutta tosiasiassa suurin osa vaikeuksista on lähtöisin ihmisen itsensä sisältä. Joku voi tarttua pulloon, kun ilmenee ongelmia, toinen hautautuu työhön ja tukahduttaa tunteet. Rinnakkaissuhde voi niin ikään olla aikalisä omien kasvupaikkojen tunnistamiselle. Jälkimmäisen puolesta puhuu se, että erittäin harvoin rinnakkaissuhde muuttuu pysyväksi ja vielä harvemmin se kestää. Olen miettinyt joskus, onko kestämättömyyden syynä se, että eräänlainen "epävarmuus" tulevaisuudesta on suhteen pohjana. Molemmilla osapuolilla on tiedossa se, että ongelmatilanteissa saattaa tulla kuvioihin rinnakkaissuhde.
Ihminen on siitä jännä olento, että usimmiten hän mieluummin helpottaa oireita kuin selvittäisi mistä oireilu johtuu. Helpoin - ja aiheesta poikkeava - esimerkki lienee käsikauppa särkylääkkiden suuri kulutus Suomessa. On niin helppoa ottaa kipua lievittävää lääkettä sen sijaan, että selvittäisi kivun todellisen syyn. Toimimme aika monessa asiassa samalla tavalla. Ja tämä käyttäytymismalli on hyvin pitkälti myös rinnakkaissuhteissa pohjalla: rinnakkaissuhde voi olla lisä eläään, se voi olla kriisiä helpottava, mutta kaikki tietää, että todellista ongelmaa se ei poista ja esiin tullessaan pahentaa kaikkien osapuolten elämää.
Ystäväni vertasi kerran rinnakkaissuhdetta autoon. Hänellä oli auto, jossa ei ollut ilmastointia. Hän sanoi, että parisuhde, jossa ei esim. seksi suju, on ikään kuin oikeutettua ottaa rinnakkaissuhde paikkaamaan sitä osa-aluetta, jos muu elämä on siedettävää. Mutta kukaan ei osta ilmastoitua autoa ilmastoimattoman viereen yhden osa-alueen takia; auto vaihdetaan "parempaan". Ystäväni oli siis sitä mieltä, että vaihdamme asioita - myös ihmissuhteita - parempaan, jos niin todella koemme.
Ystäväni esimerkki oli ensin minusta koomisen kaukaa haettu, mutta kun hän sitten jonkin ajan kuluttua tunnusti itsellään olevan toisen, niin ymmärsin asian paremmin. Hän ei ollut tyytymätön koko suhteeseensa, joihinkin osa-alueisiin vain. Hän ei eronnut, eikä heillä ole lapsia. Rinnakkaissuhdekin jäi, kun hän uskalsi katsoa silmiin sitä liittonsa ongelmaa - itseään.
Minä olen ihmissuhteissa arka. Mikään ei kohdallani ole koskaan tapahtunut hetkessä. Hullaantumisia ja ihastumisia on ollut (ainakin päiväkirjan muistin mukaan) yläasteelta lähtien. Niin on kariutuneita parisuhteitakin. Ongelmat - oli ne missä elämän osa-alueella tahansa - käsittelemme eri tavoin. Minä en ole koskaan kumppaneita pettänyt, vaikka voisi tylysti todeta, että syitä ja omia tarpeita olisi kyllä ollut. Nyt, kun elämääni on tulossa ihminen (tunnettu yli puolitsta vuotta), jonka kanssa voisi parisuhdetta aloittaa, olen alkanut seurailla SUHTEET foorumin kirjoituksia. Täällä on välillä todella mielenkiintoisia pohdintoja. Minua ainakin "vellihousua" on moni kirjoitus lohduttanut. Ja välillä olen taas yrittänyt kipuilevia ihmisiä lohdutella ja tukea anonyymisti. Kukaan kun ei lienee välttynyt ihmissuhteiden mustelmilta..
Kiva lukea pitkiä pohdintoja.
Se ihmetyttää minuakin varmasti vielä pitkään, mutta paljon sitä olen miettinyt ja mietin, vaikka olen jo alkanut hyväksyä, että luovuttava on. On asiasta tietysti keskusteltukin, mutta kaikkea ei saa tietää keskustelussakaan, koska osa syistä on syvällä sielun pimennoissa. Lisäksi syitä on monta, ja kaikki asiat haarautuvat moneen suuntaan.
Hän on epävarma siitä, onnistuisimmeko varmasti yhdessä. Jos hän ryhtyisi kaiken myllertämiseen, hänen pitäisi olla varma että onnistumme kunnes kuolema meidät erottaa. Tyyppinä hän on sellaista vastuunkantajatyyppiä, että hän haluasi ryhtyä vain prosessiin, jonka hallitsee.. Ja epävarmuustekijöitähän riittää. Hänen lapsensa ovat tällä hetkellä aikuisia, minulla puolestaan on murrosikäinen. Yksi iso syy hänen epävarmuuteensa on se realistinen pelko, että jos poikani ei hyväksykään häntä, ja arjesta tulee jatkuvaa taistelua,joka tuhoaa suhteemme, vaikka hän kuinka rakastaa minua. Siksi meillä on ollut ajatuksia, että odotetaan, kunnes poikani on aikuinen. Nyt huomaan kuitenkin, että en voi "odottaa" ja samalla pitää suhdetta yllä jatkuvan salailun ja piilottelun ilmapiirissä.Se yksinkertaisesti repii minut sisältä kappaleiksi.
Toinen hyvin realistinen syy on se, että hän on vaimonsa kanssa työtoveri ammatissa jota he molemmat rakastavat. Ammatillisina kumppaneina he ovat toisistaan täysin riippuvaisia, sillä alueella yhteistyö ilmeisesti sujuu hyvinkin avoimesti ja rehellisesti. Jos he eroaisivat, voi olla että että molempien työ tavallaan tuhoutuisi ja pitäisi aloittaa sekin aivan tyhjästä ja jopa niin, että ehkä samalta paikkakunnalta ei enää molemmille löytyisi työtä ja "asiakkaita". Heidän melkeinpä täytyy pystyä puhaltamaan yhteen hiileen. Minä taas en poikani vuoksi halua vaihtaa paikkakuntaa. Haluan että poika saa pitää koulunsa, kaverinsa ja isänsä lähellään, ja toisaalta en halua jättää poikaani missään tapauksessa, niin paljon en uhraa minäkään.
Heillä on myös joskus 15 vuotta sitten ollut erittäin vaikea vaikea elämänvaihe, josta he ovat yhdessä selviytyneet, sellainen hitsaa ihmiset yhteen, niin, että lähteminen ei ole helppoa.
Hän on sillä tavalla minua vanhempi (vaikka olemme molemmat keski-ikäisiä, ja minusta sillä ei ole merkitystä) että hän pelkää myös sitä että pian yhteen mentyämme hän olisikin vanhus ja minä vielä viriiliä miestä kaipaava nainen ja taas kaikki menisi pieleen. Minä en tällaista vaaraa näe. Hellyyttä ja läheisyyttä voi kokea varmasti monin tavoin, ei se ole iästä ja kropan toiminnasta kiinni. (Hän sanoo että helppo sanoa nyt, niinkuin onkin)
No, realistisesti hän pohtii myös sitä, että kun olemme voineet lähteä ennenkin rakastumaan uuteen kumppaniin, kuinka voi olla varma ettei se toistu.
Syvällä psyyken uumenissa on myös ehkä joku sellainen syy, että hän on ehkä jonkinlainen piiloutujatyyppi, tai saanut sellaisen trauman sisälleen joskus ammoin, tai vain tottunut tähän hirveään piilotilanteeseen, niin että se tuntuu turvallisimmalta vaihtoehdolta. Hän ei uskaltaudu kokonaan esiin kenenkään seurassa, ja minusta tuntuu, että avointa läheisyyttä kaipaan enemmän minä kuin hän, ja vaikuttaa siltä että hän onkin kaikkein eniten kotonaan ja tuntee olevansa turvassa jossain suurella pimeällä alueella vaimonsa ja minun välillä, jossa lopulta ei tarvitse näyttäytyä kenellekään. Toisaalta salaisessa suhteessa eläessämme me kaikki joudumme sellaiseen tilaan, elämme yksinäisessä pimeydessä tavallaan. Hän on siihen tottunut, hän ei osaa halua tai uskalla oikein muuta kuvitellakaan, kun minä taas huomasin jo aikaa sitten että näin en halua elää. Olen valtavasti ajatellut sitä, että teen hänelle palveluksen kun jatkan hänen houkuttelemistaan: Tule esiin minun kanssani, tai mene vaikka toiseen suuntaan, mutta tule esiin! Nyt tajuan ja olen tajunnut jo pitkään että ei pidä ottaa mitään missioita toisen elämän suhteen, ei edes rakastetun. Missio voi olla vain omassa elämässä.
Siinä joitain syitä.. Varmaan ei tullut mainittua vielä kaikkia niitäkään joita tiedän, ja osa on varmaan vielä itseltäkin piilossa. Mutta minulla on valtava totuuden jano. Haluan tietää mistä kaikesta on kysymys, ja siksikin on vaikea luopua hänestä: Tapaushan on vielä tutkimatta...:) Arvelen, että hänkin syvällä alitajunnassaan tuntee, että minä houkuttelen häntä syvemmälle, taäyteläisemmälle, luovemmalle rohkeammalle sielun alueelle, jossa hän on syvällisemmin kosketuksessa itseensä, ja kumpikaan meistä ei tiedä, voisiko se toteutua parhaiten juuri yhdessä, vai riittääkö että olen antanut sytykkeen ja se voi toteutua hänessä loistavasti ilman minuakin..
Ihan hauska tuo vertaus ilmastoidusta autosta. Tutulta kuulostaa tuo ystäväsi kertomus siitä, että ei liitossa kaikki ollut huonosti, joku vain, johon rinnakkaissuhde tuntui tuovan helpotuksen, ja voi sitä alkuvaihetta! Sanotaan, ehkä ensimmäistä vuotta: Olin niin täynnä onnellista rakkautta uuden löytöni johdosta, että olin kotona ja joka paikassa säteilevä ja loistava! Olin ihana kumppani kotonakin, ja rakastin aviomiestäkin enemmän kuin aikaisemmin. Enää ei tarvinnut olla tyytymätön niistä asioista, jotka tuottivat liitossa tyytymättömyyttä, vaan saatoin täysillä keskittyä elämän aurinkoiseen puoleen ja rakastaa puolisoakin hänen hyviin puoliinsa keskittyen, sivuuttaen aurinkoisesti hymyillen kaiken mikä tuotti tyytymättömyyttä. Ihana salaisuuteni kompensoi 200 prosenttisesti kaiken. Salainen rakkaus tuntui todella tuovan minun ja myös kaikkien muiden elämään pelkkää hyvää! No, eihän se hyvä kestä. Syyllisyys ja salailu nakertavat se kaiken hyvän ja hyvin pian olen ansassa oleva hyvin hylätty pieni tyttö, oman itsenikin hylkäämä. No, siitä alkaa se vaikea matka itsetuntemukseen ja valoon sitten..
No, nyt tuntuu, että jos jotenkin olisin onnistunut aloittamaan sen vaikean matkan ilman tätä uutta rakkautta (oikeastaan tämä on minusta turhaa jossittelua, niin ei tapahtunut ja emme voi tietää olisiko voinut tapahtua ja mitä sitten...mutta olen kirjeistäsi huomannut, että sinua pohdituttaa valtavasti se, että eikö se ole mahdollista ja suositeltavaa, niin että yritän miettiä asiaa, ja olen sitä toki yksinkin miettinyt) Siis jos jotenkin olisin pystynyt kohtaamaan kaikki avioliiton epäonnistumiset ja sen etten tunne itseänikään ryhtymättä sivusuhteeseen, ilman tätä uuden raakkauden syvältä valaisevaa liekkiä, silti olisin joutunut eroamaan. Olen edelleen sitä mieltä että nuorempana perheenperustamishuumassa valittu kumppani ei välttämättä ole se oikea, vaikka olisi kuinka ihana ihminen. Todella ihmiset ovat kuitenkin myös samanlaisuudestaan huolimatta todella erilaisia, eikä kaikista ehkä tule sitä kuolemaan asti uskollista paria vaikka voissa paistettaisiin. Vaikka samoista ihmisistä joskus myöhemmin saattaa tullakin, ehkä jonku muun kanssa. Minusta se ajatus, että pitäisi aina vaan yrittää onnistua sen kumppanin kanssa, joka nuorena tuli valituksi, se haiskahtaa minusta jopa totalitarismilta.
Toivotan valtavasti onnea sinulle tuoreessa suhteessasi. Ole rohkeasti oma itsesi, näytä tunteesi, tunnusta pettymyksesi. Silloin kun häpeät itseäsi tai puolisoasi, älä piiloudu vaan katso sitäkin tunnetta suoraan silmiin. Kaikki on hyväksyttyä, sinä olet hyväksytty, kaikki ihmiset ovat syvältä hyväksyttyjä. Kun emme usko sitä, katoamme omiin piiloihimme ja hukkaamme itsemme.
Joutuuko rakastunut ihminen todella pelkäämään? Eikö rakkaus ollutkaan se ainoa oikea syy aloittaa suhde?
Sinun salarakkaasi joutuu käyttämään todella paljon selityksiä siitä, miksi rakkauden mukaan lähteminen pelottaa. Minä olen ymmärtänyt niin, että rakkaus on yksi niitä harvoja asioita, joita ei analyyttisesti voi tarkastella.
Salarakkaasi jutustelu kuulostaisi minusta tältä:
"Rakastan sinua, mutta en teidä onko se tarpeeksi, jotta me onnistuisimme yhdessä. Suurempana kuin rakkauteni sinuun näen pelkoni poikasi suhtautumisesta minuun. Rakastan sinua ja pyydän sinua odottamaan, jotta kaikki mahdolliset esteet, hankaluudet ja odotettavissa olevat vaikeudet on voitettu ja selvitetty, ennen kuin ne on edes kohdattu. Pelkään kuitenkin, että silloin olen liian vanha uuteen suhteeseen ja rakkauteni sinuun ei riitä kompensoimaan geriatrisia muutoksia." Tarina on niin täynnä funktionaalisia selityksiä, että ainakin minä alkaisin perääntyä tuollaisesta "suhteesta".
Sitten yhteinen työ.. Nyt liikutaan minun työalueellani. Olen paljonkin erilaisten työyhteisöjen kanssa tekemisssä, lähinnä silloin, kun niissä on ongelmia. Olen ollut paikoissa, joissa on pareja samoissa tehtävissä, tai sitten eronneita ihmisiä saman työnantajan palveluksessa. Kahden ihmisen välit eivät koskaan voi olla niin lokeroidut, että sosiaalisessa elämässä ja parisuhteessa ei olla tyytyväisiä, mutta työelämässä täydellinen pari. Sinulle kerrotussa tarinassa ja tilanteessa ei kaikki ole nyt ihan kohdallaan! Voitko sinä käsi sydämellä naisena uskoa ihan kaiken..? Toivon, että ottaisit ison annoksen tervettä naisen logiikkaa käyttöön. Jää jotenkin kylmä olo tilanteestasi; tai siitä, mihin olet ollut valmis suostumaan. Mies on luetellut paljon asioita, jotka kokee suuremmiksi ja tärkeämmiksi kuin rakkautensa sinuun; tai sinun kanssa suhteen aloittamiseen. Ei oikea ja aito rakkaus ole noin laskelmoiva.. En ainakaan suostu uskomaan tällä iällä (hiukan yli 30).
Aloin miettimään omalla kohdalla niitä syitä, joihin vedoten olen luistellut olleista suhteistani aikoinaan pois ja vältellyt sitoutumista tähän asti. Mikään todellinen syy suhteen päättämiseen tai aloittamatta jättämiseen ei voi olla minun itseni ulkopuolella. Nyt kun olen aloittelemassa suhdetta, teen sen sen tähden, että: olen kiintynyt tähän ihmiseen. Hänen lähellä on turvallista ja minun on helppo mennä hänen lähelleen. En voisi aloittaa koko suhdetta, jos joutuisin miettimään kaikki entä jos periaatteella; silloin ulkoiset asiat olisivat tärkeämpiä kuin tämä ihminen minulle.. Ja tämä sinun tilanteessa minusta tulee liian räikeästi esiin..
Meillä naisilla on valitettavan usein tarve saada pohtia ja analysoida asioita liikaa. Ja meille ei mikä tahansa selitys riitäkkään, jos itse olemme ajatelleet asian toisin. Tunnustan tämän piirteen itsessänikin ja varmaan jos yksi ex-kumppaneista kuulisi tämän, nyökyttelisi vain ja hymyilisi.. Se suhde kun aikanaan päättyi siihen, että minä en hlunnut nähdä muuta kuin oman tulkintani tilanteestamme. Siispä heitän sinulle rankan kysymyksen: onko mahdollista, että mies ei olisikaan aikeissa erota? Että hänen olemassa oleva liitto ja kumppani eivät olisikaan niin "huonoja"? Mies on tuskin kertonut totuutta omasta uskollisuudestaan vaimolleen, mistä voit tietää, onko hän sinullekaan sen rehellisempi?
En todellakaan tarkoittanut sitä, että pitää loputtomiin pakko yrittää ja onnistua kerran valitun kumppanin kanssa. Tarkoitan sitä illuusuiota, jota alamme ruokkia, että jonkun toisen kanssa kaikki on toisin.. Mutta ei voi olla, jos minä omana persoonanani siirryn seuraavaan suhteeseen.. Todellakin olen sen kannalla, että yksi liitto/suhde kerrallaan. Ja kun vielä viisaammat sanovat, että mikään ei ole niin kasvattava kokemus kuin ero, niin meneehän siinä aikaa ennen kuin opii tuntemaan uuden kasvaneen minän. Erokriisissä tai kriisiytyneessä suhteessa elävä saattaa kaivata rinnalleen toisenlaista ihmistä kuin ihminen, joka ei käy rankkoja prosesseja läpi tai on täysin sinut itsensä kanssa.
Joku sanoi kerran minulle työtehtävissä, että on äärettömän helppoa kriisivaiheissa heittää, että etsin itseäni.. Kukaan vain etsijä ei ole vielä ilmoittanut, mitä on löytänyt! Emmekö uskalla, vai onko realistisempaa todeta, että emme ehkä koskaan tiedä täydellisesti, mitä olemme.. Mutta elämä voittaa aina epävarmuuden, muutoinhan ihmiskunnan kehitys olisi jäänyt puusta putoamiseen..
Oletkos nyt joku ihan uusi kirjoittaja tässä ketjussa.. Kun välillä jo keskusteluun osallistuneetkin muuttavat nimimerkkiä välillä,niin muuten hedelmällisessä keskustelussa menee ihan sekaisin.
Aloin nimittäin pikkuisen ehkäpä hermostua, ja aivan väärälle ihmiselle, kun hetken luulin että olet se sama joka viimeksikin kirjoitti, ja oma kirjoitukseni (jota sinä kommentoit, oli ikään kuin vastausta hänenlle), ja nyt yht'äkkiä olitkin tyhmentynyt (sorry, olet analyysiin taipuvainen, mutta et tarkka)
Ensinnäkin: Salarakkaani ei todellakaan sanonut että hän olisi aikeissa erota, vaan on koko ajan myöntänyt, että on epävarma elämänsä suunnasta ja pelkää. Olen myös tuonut tämän kirjoituksissani esiin, joten kysymyksesi "olisiko mahdollista että mies ei ole aikeissakaan erota", ei ole "rankka" vaan tyhmä. Hän on ihan selvästi tuonut esiin että hän ei tiedä missä aikeissa on. Sanottakoon, että hän on jopa korostanut sitä että hän ei ole aikeissa erota.
Tilanteeni kauhistelu ei auta ketään. Se että sinua "kylmää" se mihin olen suostunut (kuvitelmissasi) auttaa tuskin minua tai ketään. Lämmittele seesteisempien tarinoiden äärellä.
Ja mainio havaintosi, "minä ainakin alkaisin perääntyä.." Enkös tuonkin ollut itse todennut jo ensimmäisessä viestissäni. Voihan sitä haavoittuneellekin sanoa, että minä ainakin haluaisin olla terve.
Jos olet jonkinlainen ammattiauttaja, kuten ymmärsin (työnohjaaja tai jotain, kuten annoit ymmärtää), niin jatka harjoituksia, kaikkihan me olemme tumpeloita joskus tai jopa aina.
Sorry että olen nyt vähän ilkeä, mutta vaikka ehkä olen suostunut kaikenlaiseen mikä kauhistuttaa, osaan sentään pitää puolenikin.
Sama myös meillä, jotka sinun toisena olemista katsomme halveksien. Mekin, jotka emme suhteile varattujen kanssa, osaamme pitää puolemme. Sinä hyökkäsit nyt jonkun vastaajan kimppuun ja annoit siten luvan, että sinua voi kohdella samoin.
Hedelmällinen oli todellakin keskustelu - tosin sinulle vastanneen. Huomasitko, että jätit suoria kysymyksiä kommentoimatta. Tuskin, koska sinä keittiö-psykoloit itseäsi ja salarakastasi todella naurettavasti. Leikit freudilaista analyytikkoa joka on muuttanut toisen päähän.. Et edes ymmärtänyt kyseenalaistaa omaa tulkintaasi toisen tilanteesta, ajatuksista, elämästä.. Edellistä nyt sitten kylläkin kyseenalaistata; jopa täysin tuntemattoman ihmisen työn.. Ei nyt ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, miksi salarakkaasi ei halua kanssasi oikeaa suhdetta. Sinä tukahdutat analyyseillasi kaikki hengiltä ja jos joku vasta-argumentoi, niin sitten pimahtaa..
No nyt pitää vähän vetää takaisin... Sorry jos olen nyt minä suututtanut kaikki teidät jotka halveksitte minua ja muita salaisiin raakkaussuhteisiin ryhtyneitä, ja tästä tuleekin helposti agressiivista ja yhä tyhmempää, ja onkin kaksi toisiaan kivittävää leiriä, ja kaikki alkoi siitä yksi loukkaantui tai jotain. Vedän koko kiukustumiseni takaisin. Ei aloiteta typerää kivittämistä. Sitä on maailmassa riittämiin. Kuten sanoin tuossa vähän hermostuneessa vastineessani,kaikkihan me olemme tumpeloita, jopa pöljiä. Myönnän olevani itsekkin. Toivottavasti ei nyt mene pahemmaksi tämä sanailu.
Minulla on nyt vähän kiire, mutta tuntuu siltä, että haluan pyytää vilpittömästi anteeksi eilistä "pimahtamistani" ja ilkeää vastaustani.
Kirjeesi oli ihan asiallinen, siinä oli vaan jonkin verran kysymyksiä joihin oli jo vastaus aikaisemmissa kirjoituksissani ja hermostuin myös siksi että tunnuit arvostelevan minua siitä, että olin kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt vastata edellisen kysymysten esittäjän kysymyksiin ja olin nähnyt siinä paljon vaivaakin ja mietintää, ja sitten tulikin uusi kirjoittaja joka moittii sekä minua että rakastettuani liiasta selittelystä. Jos yrittää vastata kysymyksiin, täytyy selittää jotain. Olin väsynyt ja aikalailla ylikuormitettu emotionaalisesti kun tämä ongelmani on nyt niin akuutin tuntuinen. Silti se ei oikeuttanut olemaan sinulle ilkeä. Vilpitön anteeksipyyntöni. Kieltämättä varsinkin ammatillisen osaamisesi kyseenalaistaminen oli aika syvältä.. Anteeksi anteeksi.
Yhtä asiaa kirjoituksessasi haluan vielä kommentoida,niin sinulle kuin kaikille muillekin joita aihe kiinnostaa: Kun kysyit heti kirjoituksesi alussa, että onko se rakkautta jos pitää jotain pelätä?, niin kysymys oli kyllä loppujen lopuksi hyvä, mutta sanoisin, että se menee näin: Tosi rakkaus on tietenkin ihanaa ja turvallista eikä siinä ole mitään pelättävää, mutta: Jos näyttää siltä että tämä tosi rakkaus voidakseen toteutua täällä reaalimaailmassa, missä asumme ja teemme työtä, vaatiikin olosuhteisiin sellaisia muutoksia että melkein kaikesta vanhasta on luovuttava, vuosikymmeniä rakennetusta urasta, mahdollisesti vanhoista ystävistä jotka eivät uusia ratkaisujasi hyväksy, mahdollisesti jopa kohdattava omien aikuisten lasten ymmärtämättömyys, ja ilman mitään takuita siitä, että tuleva aivan varmasti onnistuu, ei se ole ihme jos kaikki se luopuminen pelottaa. Sellaista luopumista voi hyvällä syyllä pelätä yhtä paljon kuin kuolemaa, vaikka tietysti on helppo sanoa että pitäisi vaan uskaltaa elää...
Ne epäilyksesi, että tämän suurten mullistusten edessä lievästi sanottuna epäröivän miehen takana olisi jonkinlainen kaksinaamainen valehteleva monsteri, ne epäilykset ovat minullekin tuttuja. Välillä vihaan häntä kuin viimeistä päivää, ja ajattelen että saamarin ahne p..,haluaa pitää kaiken eikä luopua mistään... Mutta totuus on aina inhimillisempi: On se niinkin, että jos kaikesta minun kipuilemisesta huolimatta hän yhä kertoo olevansa epävarma ja haluavansa punnita asiaa, vainka itkisin kuinka, niin se on kuitenkin hänen puoleltaan sitäkin, että hän ottaa kuitenkin vastuun ainakin omasta elämästään. Olen pohjimmiltani kiitollinen ettei hän minun painostuksestani ryhdy mihinkään, vaan ainoastaan omasta tahdostaan.
Todella hyvää jatkoa sinulle toivon ja vielä kerran anteeksi eilinen pöljä tyylini, olin tosi tyhmä.
elät vaihetta, jossa kukaan ei saa moittia "miestäsi". Belive me, been there! En vieläkään hyväksy, että kukaan ystävistäni, joita onneksi on paljon! (ja tietävät tilanteeni) moittivat tätä toista osapuolta. Se on sallittu vain minulle. Omassa pahassa olossa voin mielessäni haukkua hänet alimpaan helvettin, mutta ystävilleni se ei muka kuulu, eiväthän he elä minun elämäni, vaikka varmasti järkevästi ajatellen näkevät tilanteen paremmin kuin minä. Arvostan kyllä heidän huolenpitoaan ja tiedän, että rikon vain itseän, mutta... teen itse omat virheeni ja toivottavasti jonain kauniina päivänä vielä opin... hmmm..."minullekin"... jolla juuri nyt on paha olla!
Luin viestisi pariin kertaan ja aloittajan kiukkuisen vastauksen myöskin.
Minä puolestani ihastuin ajatteluusi. Ja nyökyttein itsekin naisena analyysiasi meistä naisista. Kovin oli tosiaan tuttua..
Itse arvostan tuollaista pohdintaa, jossa kirjoittaja uskaltaa moittia omaakin tyyliään toimia tietyissä asioissa. Alan ihmisenä et sortunut teorioilla kikkailuun, vaan otit esiin arkirealismin tilanteita.
Täysin samaa mieltä olin siitä kanssasi, että jos parilla ei keskinäinen suhde toimi, niin yhtä vähän toimmii silloin professioon perustuva suhde. Siitä on itsellä kokemusta. Olin myöskin entisen mieheni kanssa samassa työpaikassa ennen eroa.
Aloittaja tosiaan sanoi, että mies ei ole eroamassa, mutta minusta on - kuten varmaan sinustakin - koko ketjun ajan tuntunut siltä, että aloittaja itse toivoo miehen eroa. Sitä ajatusta ja haavetta sinä kai kommentoit..?
Oli muuten vinon hymyn arvoinen tuo itsensä etsiminen lopussa.. Heh.. En minäkään kehtaa myöntää, millaisia piirteitä minuudestani on elämän varrella löytynyt ;)
Mutta minusta sinä et syytellyt, viestisi oli minusta pikemminkin "toruvan empaattinen" (olen äiti - sorry koominen sanapari..). Minulle tuli sellainen olo, että pikemminkin olisit yrittänyt toista saada arvostamaan omaa ainutlaatuisuuttaan siinä määrin, että uskaltaa käyttää järkeä näinkin kipeässä ja tunteisiin kolisevassa asiassa.
Alkuperäiselle heittäisin vielä yhden kysymyksen..
Oletetaan, että miehellä kävisi käry suhteesta ja hän kirjoittaisi oman tarinansa tänne. Kertoisi, että mies ei halua erota, mutta että tämä toinen nainen sitä kovin toivoo ja yhteistä elämää miettii. Millaisen vastauksen antaisit tälle petetylle vaimolle? Entä te muut, jotka olette aika lempeästikin kohdelleet aloittajaa? Saisisko vaimo sympatiaa ja tukea myös? Vai muistuttaisimmeko häntä siitä, että mitäs et hoitanut suhdettasi, ulkonäköäsi ja ollut aktiivinen sängyssä? Tätähän se on täällä yleensä petetyille VAIMOILLE ollut. Valitettavasti.
Itse ainakin petetyille toivotan rohkeutta ja voimia selviytyä tapahtuneesta.
Kirjeesi oli oikeastaan osoitettu toiselle kirjoittajalle, mutta lopussa oli kysymys minullekin, ja yritän vastata, koska kysymys sinänsä on hyvä ja herättää paljon ajatuksia, vaikka heti voisi tietysti vastata, että mahdotonta tietää mitä vastaisin sellaiseen kirjeeseen, jota en ole edes vielä saanut ja josta en tiedä, mitä siinä kirjoittaja kysyisi, haluaisi kertoa tai mitä hän väittäisi tai vaatisi. Tuntuu että saatan kuitenkin oivaltaa jotain jos nyt yritän vastata tähän oikein huolella.
Kertauksen vuoksi, kysymyksesi meni näin: "Oletetaan, että miehellä kävisi käry suhteesta ja hän kirjoittaisi oman tarinansa tänne. Kertoisi, että mies ei halua erota, mutta että tämä toinen nainen sitä kovin toivoo ja yhteistä elämää miettii. Millaisen vastauksen antaisit tälle petetylle vaimolle? Entä te muut, jotka olette aika lempeästikin kohdelleet aloittajaa? Saisisko vaimo sympatiaa ja tukea myös? Vai muistuttaisimmeko häntä siitä, että mitäs et hoitanut suhdettasi, ulkonäköäsi ja ollut aktiivinen sängyssä? Tätähän se on täällä yleensä petetyille VAIMOILLE ollut. Valitettavasti."
(Oletan, että kirjeen kirjoittajaksi tarkoitat siis petettyä vaimoa etkä miesystävääni, vaikka ensimmäisen virkkeen "hän" viittaa mieheen eikä vaimoon.)
Oikeastaan kysymyksesi pitää jakaa kahteen eri kysymykseen:
1.Mitä keskustelisin, miten haluaisin keskustella, juuri tämän kyseisen miesystäväni vaimon kanssa, jos meidän suhteemme paljastuisi hänelle, ja hän saisi tietää, että toivoisin kovasti, että hänen miehensä ja minä voisimme olla yhdessä aivan avoimesti ja vapaasti.
On aivan mahdotonta vastata kysymykseen, mitä vastaisin hänen vaimolleen jos hän tällä palstalla tilittäisi tuntojaan paljastumisen jälkeen. Pakko olettaa, että jos juuri me yksilöt puhuisimme elämästämme, ja jos hän haluaisi kuulla minulta jotain, niin emme keskustelisi tällä palstalla vaan face to face tai henklökohtaisella kirjeellä, omilla nimillämme, ja tilanne on niin yksilöllinen, että en tiedä mitä sanon tai vastaan, kun en tiedä mitä hän sanoo tai kysyy. Mutta sen verran olen asiaa jo pitkään miettinyt aina välillä, että tiedän, että minulla on ollut silloin tällöin isokin tarve kekustella hänen vaimonsa kanssa, naisina, ihmisinä, totuudenjanoisena, uteliaana jne, ja olen tätä kysymystä paljon miettinyt. Todellinen elämä on kuitenkin aina ainutlaatuista ja jokainen yksilö kuitenkin ihan erilainen ja jokainen tilanne kuitenkin niin ainutlaatuinen että en tiedä minkälainen tilanne siitä tulisi.
No, joku ehkä vastaa nyt tomerasti, että mikset sitten mene, kysy, ja keskustele. Mikset soita vaimolle ja kerro kaikkea ja kysy kaikkea. Mikset ota kissaa pöydälle. Kirjoitan siis jo vastauksenkin: Olen aika vakaasti sitä mieltä, että jos heidän avioliittonsa olisi nyt syytä päätyä jonkunlaiseen perusteelliseen selvitystilaan, ei ole minun tehtäväni olla puheenjohtaja ja koollekutsuja. Jos nyt rupeaisin tällä alueella "rohkeaksi", ei se ehkä olisikaan rohkeutta vaan julmuutta ja kauhea kosto miehelle, jota rakastan, kosto siitä että että hän ei oikein tiedä mitä kaikkein eniten haluaisi.. Sen sijaan teen nyt niin, että ilmaisen miesystävälleni selvästi, että vaikka rakastan häntä paljon, tämä suhde on tuskallinen minulle mm. siksi, että tässä suhteessa eläessäni en voi mennä keskustelemaan minua kiinnostavista asioista minua kiinnostavien henkilöiden kanssa, vaan joudun joka päivä varomaan, etten omilla tarpeillani vaan tuhoa heidän avioliittoaan.. (Tämän olen jo tehnytkin, ja meidän suhteemme on siis nyt selvitystilassa)Sitten minun ehkä pitää irrottautua tästä suhteesta, jos en kerran kestä tai jos muutoksia olosuhteissa ei miehen aloitteesta tule. Tästä irrottautumistarpeestahan koko viestiketjun aloitinkin.
Sen verran kuitenkin tiedän tuosta kuvitteellisesta keskustelusta, jota ei siis voi alusta loppuun kuvitella, että vaimo saisi minulta sympatiaa (tunnen koko ajan häntä kohtaan sympatiaa ja kunnioitusta pohjimmiltani vaikka olen saanut miesystäväni seurassa joskus aika alatyylisiä mustasukkaisuuskohtauksia, tyyliin "se kauhea akka jonka aikataulut dominoivat minunkin aikataulujani". Kaikille mahdollisille vastaajille haluan heti sanoa että tottakai tiedän että hän ei ole kauhea akka vaan jos joku on kauhea niin me salailijat olemme kauheita). Tunnen tämän vaimon pinnallisesti, etäältä (olen ollut tekemisissä heidän työnsä puitteissa) ja tiedän että hän on kaunis, älykäs ja viehättävä ihminen, jonka kanssa voisi olla kiva keskustella ja olla ystäväkin jos en olisi niin valtavan syyllinen. Tiedän ja arvaan myös sen että heidän liitossan on paljon hyvää josta kumpikaan heistä ei halua luopua, vaikka miesystäväni rakastaakin minua ihan oikeasti, tiedän sen. Asiat kun eivät ole niin mustavalkoisia joko/tai -asioita aina tai ei useinkaan. Jos hän saisi tietää, tavalla tai toisella, ja haluaisi puhua minulle, myöntäisin täyden syyllisyyteni ja yrittäisin pyytää anteeksi aiheuttamaani kärsimystä, ja sanoisin että toivon lopulta, että tapahtuu vain sellaisia ratkaisuja mitä kukin oikein sielunsa pohjasta toivoo ja sanoisin että toivon meile kaikille hyvää elämää. Sanoisin että ymmärrän että hän vihaa minua jos hän vihaisi minua ja sanoisin että ymmärrän että hän on raivoissaan jos hän olisi raivoissaan. Sanoisin että syyllisiä olemme me pettäjät, ei hän.
Tähän syyllisyysasiaan pitää nyt lisätä yksi sivupolku, yksi tämänhetkinen mielipiteeni syyllisyydestä. Nimittäin: Tämän syyllisyysteeman kanssa olen todella kamppaillut koska siis olin naimisissa, lopulta kerroin tästä ulkosuhteesta ja lopulta lähdin avioliitostani, vaikka mieheni oli vielä halukas yrittämään anteeksiantoa ja uutta alkua meille. Olin tietysti ja olen edelleen valtavan syyllinen hänelle aiheuttamastani kärsimyksestä, ja myönnän, että syyllinen avioliittoni hajoamiseen ja hänen tuskaansa olin ja olen minä. Silti haluaisin, että ei pidetä typeränä selittelynä asian toista puolta: Nimittäin: Arvelen, että merkit petollisuudestani olivat aika selvästi esillä vuosia. (Ei tietenkään tietoisesti, tottakai yritin salata kaiken kunnes lopulta kerroin) Silti mieheni ei ottanut asiaa puheeksi, oli vertauskuvallisesti aivan silmät kiinni, ja alkoi vain lopulta voida niin huonosti, että minun oli lopulta tartuttava härkää sarvista ja avattava keskustelu. Tämä pettämisasia ei suinkaan ollut ainoa häntä tai perhettä uhkaava vaara, johon ex-mieheni, muuten todella ihana, lämmin ja älykäs ihminen, suhtautui todella silmät kiinni ja passiivisesti. Esim. taloudellinen alamäki tuntui aina olevan vain minun murheeni. Arvelen että jokainen meistä haluaisi, että kumppani osaa ja HALUAA tarpeen vaatiessa puolustaa sekä itseään että -jos avioliitossa ollaan- myös perhettään sitä uhkaavilta vaaroilta. Tuntuu siltä, että jos pääsee käymään niin että luottamus tällaisen halun olemassaoloon menee, eikä sitä tunnu saavan esiin kauniisti pyytämällä, hiljaa toivomalla eikä provosoimallakaan, niin (valitettavasti usein aivan tidostamatta) alamme etsiä jotain uutta johon voisimme sitoutua.. Siis myönnän ja allekirjoitan että olen avioerooni täysin syyllinen, mutta minusta on oikein, että menneisyyden syyllisyysoikeudenkäynnit ovat vain historiaa, koska todelliset syyt liiton toimimattomuuteen ovat monimutkaisempia aina. Passiivinenkin toimija voi olla erittäin voimakias toimija, vaikkei sitä itse tiedä. Sinänsä ihanan mieheni sielun uumenista saattoi hyvinkin tulla koko ajan sellainen viesti, että hänkään ei ehkä tahdo olla tässä avioliitossa, ei ainakaan aktiivisesti, vaikka hän ei osannut sitä viestiä itsekään tulkita. Emme saa koskaan tietää, ja olen valmis kantamaan koko syyllisyyden. Siispä voi hyvinkin olla että rakastajanikin vaimossa on jotain "syytä" hänen miehensä petollisuuteen, ja jopa vähän arvailen mitä... mutta todellista tietoa on vielä mahdottomampaa onkia esiin kuin omasta avioliitostani. Syyt voivat olla sen suuntaisia, että lopullista kunnioitusta ei saa edes rakkaimmiltaan, jos on valmis sivuuttamaan vastaansanomatta sen että tulee hänen taholtaan ylikävellyksi, vaikka vain vahingossa, vaikka vain joskus. Minustakin on surullista että niin egoistisia me ihmiset olemme, mutta me olemme: kävelemme helposti toisen oikeuksien yli, ihan vahingossa, ja kun huomaamme, ettei hän puolustanut itseään, ei edes yrittänyt, kunnioituksemme vähenee ja noidankehä on valmis, ja kaikki tämä tapahtuu tiedostamattomissa, emme pysty puuttumaan omaan kovuuteemme kun emme sitä huomaa.
Tästä tulee nyt kauhean pitkä vastaus, mutta isot kysymykset vaativat enemmän kuin tökstöks -kieltä.
2. Vihdoin vastaus siihen kysymyksesi toiseen osaan: Mitä vastaisin petetyille vaimoille noin yleensä, vaikkapa tällä palstalla, että vastaisinko sellaisella sydämettömällä tyylillä jota tällä palstalla olet usein nähnyt. Aivan varmasti en. Hyökkäys ei ole paras puolustus, vaikka tuntuisi kuinka syylliseltä. Mutta inhimillistähän se on että tähän halpaan hyökkäysaseeseen ensimmäiseksi tartutaan kun ei muuta ehditä. Minäkin olin sille yhdelle kirjoittajalle tosi ilkeä ihan vain siksi että hermostuin ja oli vähän kiire olevinaan niin etten ehtinyt ajatella sillä toisellakin aivosolulla.
Olen käynyt tällä palstalla harvoin, mutta mietin itsekin tätä tyyliä, sitä miksi itsekin vaihdoin ilkeään tyyliin yllättävän helposti, paljon nopeammin kuin "reaalimaailmassa", jossa olemme lihaa ja verta emmekä kasvottomia nimimerkkejä. Juuri kasvoista on ehkä kysymys. Oikeassa elämässä meitä suojaa häveliäisyys: Jos menen laukomaan omalla naamallani kaikki ensimmäisenä mieleen tulevat primitiivisyydet toiselle päin naamaa, saan hävetä ja menetän kasvoni. Täällä internetissä kukaan ei tunne ehkä menettävänsä mitään, vaikka sanoisi mitä, olemmehan pimeässä, eikä kukaan saa koskaan tietää, kenen kauniit kasvot juuri menetettiin, kun joku sanoi noin julmasti. Minkäänlainen häpeä ei suojele meitä internetissä. Se on sääli. Muuten tämä on hieno väline.
Olet oikeassa.
Toisaalta niinhän me teemme ja minusta meidän kuuluukin tehdä niin. Puolustamme aina rakkaimpiamme ulkopuolisten arvostelulta ja pidätämme itsellämme oikeuden olla pahimpia arvostelijoita jos arvostelijoita tarvitaan. Vanhemmat puolustavat lapsiaan, puolisot toisiaan jne. vaikka sisäpuolella olisi minkälainen kritiikki meneillään. Se on rakkautta, jota ilman joutuisimme itse tuuliajolle kaikkien mielipiteiden aallokossa ja pihimmassa tapauksessa päästäisimme vahingossa rakkaimpamme teloittajien kynsiin.
Siksipä on ihan paikallaan kertoakin omia totuuksiaan vaikkapa ystävän puolisosta aika varovaisesti, kunnioituksella ja muistaen että ulkopuolinen ei ehkä tiedä kaikkea tai ei tulkitse aina oikein. En silti tarkoita, etteikö toisten asioihin koskaan saisi mitenkään puuttua.
Ja voi olla niinkin, että ulkopuoliset tuttavat näkevät pintatotuuden, mutta rakastava näkee syvälle. Rakkaus voi olla sokea mutta rakkaus voi olla myös mystisellä tavalla näkevä.
Riitta Jaloselta on juuri ilmestynyt romaani "Kuvittele itsellesi mies", jossa kuvataan vaimon ja rakastajattaren keskustelua, miten he keskustelevat ja peilaavat toistensa elämää. Tämä ei ole mainos, mutta tiedoksi kaikille joita aihepiiri kiinnostaa. En ole vielä lukenut, mutta varasin sen itselleni kirjastosta. Jonoa oli paljon...
kerrankin asiallinen ketju aiheesta. Tästä voi jo olla ylpeä!
Todella ihanaa, että sinäkin, kuka lienetkin, olet sitä mieltä! Minäkin olen ollut tästä ketjusta onnellinen, ja minusta on tuntunut että olen päässyt ulos ihmisten maailmaan, siitä umpiomaisesta tilanteesta jossa kuten nimimerkistä näkyy, tunsin olevani. Ollaan kaikki sitten yhdessä ylpeitä tästä ketjusta. Siunattu netti.
Koska olin eilen keskustelun aloittaessani todella tuskissani ja akuutisti avun tarpeessa, lähetin joillekin muillekin palstoille saman aloituksen toiveissa, että jostain kanavasta löytyy Ihmisiä (kuten sitten löytyikin), niin aiheesta kiinnostuneille mainostettakoon, että samaan otsikkoon on Parisuhde-palstalla nimimerkki "foorumilainen" kirjoittanut todella kauniin ja viisaan kirjeen. Sieltä voi käydä katsomassa jos on samantapaisia ongelmia.
tuo "minullekin". Luin näitä uusia viestejä, ja hetken jo pelkäsin että menee taas syyttelyksi ja sillähän ei rakenneta mitään. En voi muuta sanoa kuin että loistavia kirjoituksia ja todeta samaan hengenvetoon, että toivoisin itselleni samanlaisia kirjoittajanlahjoja!
Tämä aloittamani keskustelu uhkaa lähteä väärille raiteille, taisin itsekin olla siihen syypää, kun hermostuin yhden keskusteluun tulijan kirjeestä.
Uusisinkin uudistettuna sen kysymyksen, mikä oli alussa: tietääkö joku foorumia tai vertaistukiryhmää, jossa voisi ehkä hieman suojatummassa tilanteessa keskustella näistä asioista. En niin hirveästi saa apua näiltä halveksijoilta, vaikka saavat toki halveksia kaikessa rauhassa.
Kiva idea tämä nettikeskustelu, mutta aika arvaamaton. Palstanpitäjille lähettäisin ideoitavaksi , voisiko keskustelua jotenkin suojata. Auttaisiko pakollinen rekisteröityminen edes vähän, ainakin siihen se auttaisi, ettei mene ihan sekaisin, onko keskusteluun puuttuja joku ihan uusi tässä keskustelussa vai jo aikaisemmin jotain kirjoittanut.
Itselläni oli sama tilanne vuosien ajan, mutta se päättyi lopulta hyvin: miesystäväni erosi (minä itse olin koko suhteen ajan "vapaa") ja nyt olemme julkisesti yhdessä, onnellisiakin. Yhteisestä päätöksestä emme ole muuttaneet vielä kuitenkaan yhteen, koska hiljaa hyvä tulee.
Hiljaa todellakin: niin monta vuotta odotin ja toivoin, uskoin ja petyin, herätin toivon uudelleen enkä väistynyt. Rakastuin aina uudelleen, en vain voinut lopettaa. Käyttäydyin aina "hyvin" ja kunnioitin hänen avioliittoaan: en kai koskaan asettanut vaatimuksia ja pysyin tosiaan kulisseissa, koska ajattelin että ainoa pysyvä muutos tapahtuu miehen itsensä kypsyessä päätökseen. Eikä se tapahdu painostamalla.
Hänkin aloitti suhteen samasta syystä kuin alkuperäinen: halusta vapaampaan ja rohkeampaan elämään. Nyt elämme sitä.
Ihmiset kypsyvät päätöksiin erilaisella vauhdilla, toiset helpommin ja toiset hitaammin. On tietysti olemassa joku kipuraja, jota kenenkään ei tarvitse ylittää. Tunne oman elämän uhraamisesta olemattoman takia on jo vakava merkki muutoksen tarpeesta. En tiedä kauanko itse olisin enää kestänyt, kyllä se kipuraja oli jo lähellä. Mies kai näki sen ja ymmärsi, että kohta kaikki on ohi ellei hän todella tee ratkaisua.
Särkyneen sydämen korjaamiseen minulla ei ole patenttiratkaisua. Lähetän lämpöisen ajatuksen ja toivon siemenen. Vanha fraasi "aika parantaa haavat" taitaa päteä tässäkin: päivien pitää vain antaa kulkea ohi, ilo löytyy pienistä asioista ja lopulta huomaa taas olevansa vapaa. Jotenkin näin se menee.
Kiitos ihanasta vastauksestasi. Juuri tuosta kaikesta on kysymys ja kirjoituksessasi on paljon tuttua. Siinäpä se: Painostamalla ei mitään synny enkä haluaisi mitään mikä on syntynyt painostamalla. Toisaalta haluan olla hänelle koko ajan rehellinen ja avoin, joten tottakai olen ilmaissut, että kipurajani on nyt tässä ja kärsin tilanteesta valtavasti, vaikka hän tuntuukin edelleen elämäni mieheltä. Tämä suoruuteni tekee tilanteesta painostavan, ja ainakaan nyt ei voi tehdä yhteenmenoratkaisua, paineen alla.
Ajattelenkin, miten tähän tilanteeseen saisi jonkin aikalisän tai harkinta-ajan. Ajattelin, että parhaalta ratkaisulta tuntuisi ehkä se, jos laittaisin koko rakkauselämäni jonkinlaiseen karenssiin, en tapaisi häntä, en muitakaan miehiä seksuaalisessa mielessä, nauttisin työrauhasta ja luovasta yksinäisyydestä ja poikani seurasta, ja katsoisin koko tilannetta vaikka vuoden päästä uudestaan. Voi olla että menetän elämäni miehen, mutta jos yritän jatkaa suhdetta jota oikeastaan ei ole olemassakaan, menetän kohta itseni.
Oletko ehkä poikkeuksellisen lempeä luonne, vai millä taktiikalla jaksoit käyttäytyä aina "hyvin". Tekstisi huokuu kuitenkin hyvää itsetuntoa ja tasapainoa, joten järjettömästä alistumisestakaan ei liene kysymys. Täytyy myöntää, että minä olen ollut välillä aikamoinen raivotar enkä ole aina sanojani säästellyt ja kunnolla punninnut, kun olen kertonut hänelle turhautumisesta, mustasukkaisuudesta, ja kaikesta muusta siitä kärsimyksestä mitä tällainen rakkaussuhde toisinaan tuottaa. No, hänen lähellään minun on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä olla rehellinen ja avoin kaikissa tunteissani, joten siksipä hän tuntuukin niin oikealta minulle.
En tosiaankaan tuntenut alistuvani mihinkään, vaikka suhde täytyi pitää salassa.
Minulla on koko ajan ollut tosi vahva "oma elämä". Minulla on myös poika, pari aikaavievää harrastusta joista saan todella paljon iloa elämään, paljonkin sellaisia päämääriä jotka eivät liity parisuhteeseen. Vaikka olin koko ajan umpirakastunut, en päästänyt sitä tunnetta valtaamana koko identiteettiäni. Olenhan toki muutakin kuin ihmissuhteen toinen puolisko.
Lisäksi ajattelin koko asiaa henkisenä kouluna. Saattaa kuulostaa hirveän naiivilta, mutta ajattelin (ja ajattelen edelleen) että rakkaus on sitä parempaa, mitä pyyteettömämpi siinä pystyy olemaan. Ystävänikin on henkisesti niin itsenäinen, että en koskaan ole kuvitellut että mitenkään voisin "omistaa" häntä - tuskin haluaisinkaan. Niinpä sitten keskityin nauttimaan hetkestä ja ajattelin, että jo se on paljon, että tällainen ihminen on löytynyt. Kaikki muu, siis se ihanuus mitä nyt elän, tuntuu ylimääräiseltä bonukselta.
Eikä se rähjääminen olisi auttanut yhtään mitään. Kun tuntui pahimmalta, pistin lenkkikengät tai sukset jalkaan ja juoksin/hiihdin tunnin. Sen avulla sain oman pahan oloni laantumaan eikä tarvinnut purkaa sitä ulkopuolisiin.
En ole erityisemmin lempeä. Pikemminkin rationaalinen tunneihminen... ristiriitaista, mutta niin se kai on. Tai ehkä sittenkin tiedostamattani vain juonin kylmäverisesti, koska ylitunteilemalla en hänenlaistaan olisi koskaan saanut. Sitä vain selittää itselleen asiat kauniisti niin, että itsestä jää miellyttävä kuva.
Pieni aikalisä voisi olla ihan hyvä ratkaisu teille, mutta määritelkää yhdessä sen päättymisaika ja se, mitä sinä aikana saa tehdä ja mitä ei.
Kirjeesi on taas kerran ihana ja joka kappaletta tekee mieli kommentoida.
Minullekin erittäin tärkeitä teemoja ovat "vahva oma elämä", "sellaiset päämäärät, jotka eivät liity parisuhteeseen" ja se, että olen "toki muutakin kuin ihmissuhteen toinen puolisko". Ihailen sinua, kun olet saanut pidettyä nämä puolet voimissaan koko ajan. Sen jälkeen kun erosin omasta avioliitostani, putosin nimittäin jokseenkin sellaiseen tilanteeseen, että "vaikka hän ei ihan kuulukkaan kokonaan minulle, ainakaan vielä, niin minä kuulun kuitenkin kokonaan hänelle." Se oli nautinnollista ja ihanaa ajoittain, mutta tottakai kriisiytti koko tilanteen perusteellisesti. Elämään tuli valtavasti epämääräistä odottelua, omien aikataulujen sovittamista hänen perheensä aikatauluihin ja mikä pahinta, vaikka minulla ei itsellä ollut enää henkilökohtaisia motiiveja mihinkään salailuun, hänen motiiviensa vuoksi jouduin yhä moneen suuntaan valehtelemaan, vaikka juuri valehtelusta olin halunnut päästä eroon jos jostain. Teen työtä (silloin kun pystyn..), joka on itsenäistä, yksinäistä ja luovaa, olen siis erään alan taiteilija ja freelancer, joten minun on melko helppokin ainakin joinain päivinä sovitella aikatauluja, lykätä töitä tuonnemmaksi ja jos tuntuu tuskaiselta, jäädä peiton alle valittamaan, ja vain minä itse voin kysyä itseltäni, että mikset mennyt hommiin tänään, ketään muuta se ei välittömästi aina häiritse.
Kuinka ollakaan, nyt kun etsin kuumeisesti oikeita, rehellisiä uloskäyntejä tästä tunnelista mihin olen tullut, vastauksia löytyy monesta suunnasta, ja jokaisen selvittäminen vaatii jonkin verran työtä, mutta on antoisaa ja mielenkiintoista onneksi.
Esimerkiksi juuri toissayönä, kun vietin unetonta yötä tämän kriisin merkeissä (Siis se oli sen jälkeen kun olin jo tämän nettikeskustelun aloittanut), sattui silmiini Julia Cameronin kirjasta "Tie luovuuteen" luku "Itsensä suojelun elvyttäminen". Koko kirja on tarkoitettu myötätuntoiseksi opaskirjaksi taiteilijoille ja muille ihmisille, jotka tuntevat, että heidän luovalla toiminnallaan on taipumusta lukkiutua kokonaan, vaikka halu palaa sisällä..(Vihjeeksi muille joita ongelma koskettaa, taas tiedän etten ole ainut..)
Cameron kuvaa niitä monia tapoja, joita lukkiutuneilla ihmisillä on on väistellä luovien projektiensa aloittamista ja loppuunsaattamista. Luova työ on nimittäin joskus tosi pelottavaa: Voi olla että se menee ihan pieleen, että yleisö ei ymmärrä, että en koskaan pysty saavuttamaan sitä tasoa joka oli edellisesssä työssä ja niin edelleen ja niin edelleen.. Ja jos en osaa hoivata itseäni sen jälkeen kun silloin tällöin väistämättä epäonnistun työssä, en uskalla aloittaakaan, vaan keksin tuhansia syitä, miksi en pääse muka hommiin.. Cameron kuvaa tällaisia syitä, joihin me tartumme pakoillaksemme omia pelottavia toiveitamme. Hän sanoo että jotkut kehittävät pahankin alkoholismin, viinan juonti estää mukavasti ryhtymisen, joillekin tulee ties mitä addiktioita ja joillekin se on pakonomainen, onneton rakkaus.. ...Ajattelin että nyt osui ja upposi. Rakastan miesystävääni todella, mutta myönnän ja tiedän (tiedostamattomalla tasolla olen tiennyt jo aikaisemminkin, mutta nyt vasta sain tämän jutun valoon tarkasteltavaksi), että siinä miten suurta rakkauttani elän, on tämäkin puoli: Käytän sitä pakotienä jostain vielä tärkeämmästä ja pelottavammasta, luovasta toiminnasta, jossa tuntuu olevan niin valtavasti riskejä, että juuri esimerkiksi onneton rakkaus tai alkoholismi tuntuvat muka paljon riskittömämmiltä valinnoilta: Voi vain ajelehtia uhrimaisessa tilanteessa ja helliä tuskiaan, kun ei uskalla ottaa vastuuta tuloillaan olevasta sävellyksestä, runokokoelmasta, elokuvasta jne..
Kirjoitan tätä näin laajasti tähän siksikin, että olen melko varma että en ole tämän ongelman kanssa yksin vaan meitä on monta. Jos joku saa tästä oikeansuuntaisen vihjeen itselleen, niin kärsimyksistäni on apua muillekin. Tällaiset ongelmat eivät koske vain ammatiltaan taiteilijoita, vaan monia monia ihmisiä, joska jokainen ihminen on luova olento pohjimmiltaan.
Voihan silti olla että rakastettuni on minulle se oikea. Mutta vaikka päätyisin hänen kanssaan liittoon, sen sisälläkin minun olisi käytävä sama etsiminen: On uskallettava antaa tilaa kaikille niille tärkeille asioilleni, jotka eivät liity parisuhteeseen mitenkään, joita saattaa parisuhde jopa joskus häiritä, ja joita minun on joka tapauksessa suojeltava ihan itse, mies ei sitä minun puolestani tee.
Onneksi rakastetullani ja minulla oli tilaisus jutella tästäkin eilen pitkään ja hartaasti. Voihan se olla, että hän on vaistomaisesti painanut jarrua ihan oikeasta syystä: Kun selvitän itselleni kunnolla tämän taipumukseni käyttää rakkaudesta murehtimista töideni pakoilemiseen, ja kun "raitistun" siitä, voihan olla että en tarvitse häntä enää mihinkään... Tai sitten olen sen jälkeen paljon kypsempi liittoutumaan hänen tai ylipäänsä jonkun kanssa.
Rakastan häntä joka tapauksessa.
Sitten ihan toiseen asiaan: Tuo ajatuksesi, että rakkaus on sitä parempaa, mitä pyyteettömämpää. Olen miettinyt tuota usein, ja ollut samaa mieltäkin, mutta kuitenkin.. Esim. äidinrakkaus on varmasti aika pyyteetöntä, ja jos suojelusenkeleitä on, heidänkin rakkautensa lienee melko pyyteetöntä, mutta arvelen kuitenkin että naisen ja miehen välinen seksuaalinen rakkaus myös pyytää ja jopa vaatii paljon silloinkin kun se on "tervettä", ei addiktoitunutta eikä alistavaa. Ajattelen, että syvä seksuaalinen suhde kuitenkin edellyttää ennepitkää jos ei heti lupaa päästä lähelle, tulla nähdyksi ja tunnustetuksi, saada lohdutusta ja päästä syliin kun itkettää, saada ja antaa huolenpitoa ja yksinkertaisesti vain se edellyttää lupaa olla avoimesti yhdessä, mennä kävelylle miettimättä kuka meidät näkee.. Ja salaisessa suhteessa nämä toteutuvat niin harvoin, että se on melkein sama kuin ei ollenkaan... Nyt ajattelen näin.
Tuo on ihana, älyläs ja jotenkin hauska tuo sinun ehdotus itsellesi, että jospa ehkä sittenkin olet kylmäverinen juoniskelija.. Minäkin olen joskus ajtellut, että kumpaa olen enemmän: Suuri tunteellinen rakastaja vai mahtava manipulaattori. Varmaan olen ollut niitä molempia ihan yhtä aikaa. Se on nyt uusi löytö, että tajuan kunnolla olleeni myös itse itseltäni pakenija..
Tuo sinun ohjeesi lopussa on hyvä ja selkeä. Paljon siitä kiitoksia, sitä voi vaikka sellaisenaan ehdottaa toteutettavaksi.
tulee esiin vaimonkin puolelta. Tosin sitä harvoin kukaan huomaa, koska vaimo, joka ei jätä pettävää miestään on tyhmä.. Kakkonen, joka suostuu jakamaan rakastamansa ihmisen toisen kanssa osoittaa siis pyyteetöntä rakkautta..
Kyllä pettäjä tietää, että harvassa on ne ihmiset, jotka rkkaudessa ovat "vaatimattomia", epäitsekkäitä. Ja että parisuhteen on kestettävä arki huonoinakin päivinä. Uskon, että kyllä pettäjäkin on niin älykäs, että ei tieten tahtoen hyvää huonoon vaihda.
Rinnakkaissuhteet ovat nykyään miltei muotia. Salarakkaista ei voi enää puhua, koska ihme hinku on kaikilla "salarakkailla" tulla esiin ja kertoilla suhteestaan.. Miksi muuten niin..?
En nyt halua alkaa laittaa vastakkain vaimoja ja kakkosia ja itse kunkin pyyteettömyyttä, mutta mutta... pakko kuitenkin vastata lyhyesti.
Vaimohan nauttii kuitenkin kaikista julkisen ja tunnustetun suhteen eduista. Tiedän tapauksia, joissa vaimo on katsonut läpi sormien miehensä jatkuvaa pettämistä ja jatkanut liitossa joko yksinäisyyden pelosta tai statuksen romahtamisen pelosta. Kauppaahan siinä silloin käydään, eikä kyse suinkaan ole pyyteettömyydestä. Kakkonen sen sijaan ei yleensä "hyödy" suhteesta mitään sosiaalisessa tai taloudellisessa mielessä.
Kiinnostavaa tuo sinunkin tekstisi on. Ja niin, niin tuttua... jopa työsi kuvausta myöten. Minäkin olen luovalla alalla.
Itselläni tuo rakastuminen kylläkin toimi jonkinlaisena toiminnan moottorina. Saan paljon aikaan ollessani rakkauden "aallonharjalla", energiaa riittää ja niitä luovia ideoitakin tulee ihan mukavasti.
Mutta ymmärrän kyllä tuon sinun taipumuksesi jäädä uppeluksiin rakastumisen ja sen jonkinlaisen pakonomaisuuden. Minullakin se oli alussa sellaista, mutta jotenkin se addiktiivinen tunne vain "kului pois" itsestään. En osaa sitä sen paremmin selittää. Väsyin tunteideni vatvomiseen ja niin se loppui itsekseen. Tähän tietysti myötävaikutti se, että suhteeseen tuli varmuutta ja jatkuvuutta enkä enää kokenut olevani vain väliaikainen huvi.
Tiedän tuon luovan työn tekemisen tuskan. Olen itsekin lukenut Julia Cameronin kirjaa. Olet oikessa kun pohdit, että sinun ehkä kannattaa ensin taistella itsesi eroon erilaisten pakoteiden käytöstä. Nautitko työstäsi sitten, kun olet viimein päässyt vauhtiin? Onko mitään tapaa, millä voisit päästä siihen pisteeseen ikäänkuin vahingossa? Itse olen liikunnallinen ihminen ja olen todennut, että ellen muuten saa itseäni vireeseen, niin tunnin verran kestävä reipas liikunta & suihku saa kummasti dopamiinit ja endorfiinit hereille. Mutta siinä ihmiset ovat kyllä ihan erilaisia.
Tuo mitä sanoit aikuisen seksuaalisen suhteen pyyteettömyydestä on kyllä pitkälti totta sekin. Meillä oli kyllä mahdollisuutemme kulkea kadulla kahdestaan ja suudella kadunkulmissa (toisessa kaupungissa), ja muulloinkin tapasimme niin usein, että tunsin kyllä saavani hyvin paljon. Vaimoon verrattuna en tietenkään saanut avioliiton statusta enkä niitä sosiaalisia suhteita, joita julkisen suhteen kautta olisin saanut.
Hyvä, jos olet saanut kirjoituksistani ajattelemisen aihetta. En tietenkään kehota ketään tällaisessa asiassa suoraan ottamaan tai jättämään, kyllä ne ratkaisut pitää kehitellä itse koska se on ainoa tapa, jolla niihin myös henkisesti sitoutuu. Kyllä se oikea ratkaisu löytyy ja muista, että rakkaus ei ole mennyt koskaan hukkaan, vaikka eroaisittekin.
ihmetteln motiivia ryhtyä rinnakkaissuhteeseen. Onko nk. kakkonen suvaitsevampi ihminen, koska samalla tavalla hän katsoo läpi sormien "rakastettunsa" uskottomuutta. Vai onko tosiaankin niin, että vain vaimoihin koskisi pettäminen..?
Aika härskisti ajattelet parisuhdetta; että siinä nautitaan julkisesti tunnustetun suhteen eduista. Ja staattustakin se tuo.. Miten sitten ne kotitaloudet, jossa on työttömyyttä, ei mitään "etuja" tai pelkoa siitä, että status romahtaa, niin petetään silti?!
Ajtteletko, että nk. kakkonen on sitten ikään kuin vapaaehtoistyökseen/sosiaalityöntekijä-prostituoitu??!! Kun kerta ei suhteesta hyödy - sosiaalisesti tai taloudellisesti. Eli sinusta todellakin rinnakkaissuhde on fyysinen suhde, näin ainakin asian itse kirjoitit..
Ei voi muuta sanoa, että on kakkosen toiminta askelmoivaa! En todellakaan usko, että moni petetty vaimo ei ihan noin kylmästi asioita laske ja että siinä sivussa asettaisi lastensa ja oman mielenterveytensä vaakalaudalle.. Huh huh.. Kyllä sinun viestien jälkeen ei voi muuta kuin ymmärtää ja hyväksyä vaimojen kakkosiin kohdistaman vihan. Osoite on ihan ansaittu. Sillä ei pettäjäkään noin kylmästi ajattele!
Koko ajan olet laittanut vaimoja ja kakkosia vastakkain, mutta todellisen kysymyksen kohdalla et enää osannutkaan, vai joko unohdit, mitä edellisessä viestissä kirjoitit?
Taas viestisi on silkkaa asiaa ja kiva lukea.
Se on tuttua, että rakastuminen toimi kyllä luovan työn moottorina, kanavien avaajana ja jopa liekin sytyttäjänä. Syventyessään se rupesi vaan vaatimaan yhä enemmän ja toikin minut vaatimuksineen kaikkien perimmäisten kysymysten äärelle. En tiedä vielä, minkä suunnan rakkaus rakastettuni ja minun välillä saa, tuleeko meistä ehkä kaukaiset hyvät ystävät, joilla on arvokas muisto tai jotain..
Joka tapauksessa tänään tuntuu siltä että kävi miten hyvänsä, minä olen vapaa elämään ja rakastamaan ja olemaan rehellinen itselleni.
Tuo kysymys, nautinko työstäni päästyäni vauhtiin, niin kyllä. Minulla oli ennenkokemattoman hyvä työvire kesällä, kun rakastettuni ei kertakaikkiaan ollut tavattvissa, vaan kuukauden ulkomailla, ja minä olin todella rauhallisessa yksinäisyydessä. Elämäni luovin ja vapain jakso. Se saikin pitkälti ajattelemaan, että olisiko syytä irrottautua kokonaan. Mutta! Iso mutta on se, että tuon jakson jälkeen minäkin menin sinne ulkomaille hänen kanssaan olemaan moneksi viikoksi. Siitä oli sovittu jo paljon etukäteen ja lentoliput oli plakkarissa ja se oli iahan epäilyksetön juttu. Tietoisuus siitä, että kunnollinen yhdessäolon jakso on tulossa, se on tulossa aivan varmasti, toi minulle satumaisen ihanan työrauhan. Se saa taas ajattelemaan, että ehkä sittenkin avioliitto (tai siihen verrattava, sanotaan, että kunnon sitoutuminen, jossa tietoisuus yhdessäolon varmuudesta on aina olemassa, jossa ei tarvitse pelätä jokapäiväistä hylätyksi tulemista) olisi sittenkin se paras minulle hänen kanssaan.
Ohhoijaa. Olen tosi kiitollinen tästä keskustelusarjasta. Eri kirjoittajille vastauksissani olen varmasti valottanut vähän eri puolia itsestäni. Jos nyt printtaan kaikki omat kirjoitukseni, voin ehkä nähdä aika monikerroksisen kollaasin. Ihmisessä on niin monta kerrosta eikä sitä viimeistä kerrosta koskaan kunnolla tunne. Siksipä elämä niin pelottavaa, mutta mielenkiintoista onkin.
En oikeastaan haluaisi puuttua näihin vihaisiin ja syyllistäviin teksteihin, jotka esiintyvät aloittamassani keskusteluketjussa, mutta tuntuu, että vähän haluan kuitenkin sanoa.
Yrittäkää te närkästyneet ja suuttuneet nähdä ihmiset ja heidän tilanteensa vähän monipuolisemmin: Ei ole olemassa mitään ykkösiä ja kakkosia, eikä ole olemassa mitään laskelmoivia pettäjä-hirviöitä tai kertakaikkisen virheettömiä ja umpirehellisiä sankari-uhreja. Olemme yksinkertaisesti ihmisiä.
On totta että jotkut ihmiset ovat selkeästi tietoisempia elämänsä suunnasta kuin toiset ja siksi ehkä sekoilevat ja valehtelevat vähemmän kuin muut, mutta heilläkin saattaa olla taustassaan joku hirveä kriisi, joka on saanut heidät ajattelemaan, ja jonka aikana kaikki on ollut sekaisin ja syyttömätkin ovat joutuneet kärsimään.
Toivon että rauhoitut ja pääset irti tuosta tuomioistuin-mentaliteetista.
En ymmärtänyt viestistäsi mitään. Mielestäni en ole yhdessäkään kirjoituksessani antanut aihetta sellaisiin syytöksiin, joita esitit. Rakkaussuhde ei mielestäni ole koskaan "vain" fyysinen suhde (vaikka en väheksy sitä fyysisyyttäkään). Ja nuo edut otin esille selvittäessäni pyyteettömyyden käsitettä: eikös se pyyteettömyys sitä sanakirjan mukaan merkitse, että toimitaan ilman odotettavissa olevaa vastinetta. En myöskään ole missään kohdassa laittanut vaimoja ja muita vastakkain.
Olet vihainen, ehkä pystyt selkeämpään ajatteluun kun rauhoitut.
En jaksa alkaa keskustella tällä tasolla.
satiin jo aiemmin selville, joten todellakin turhaan vastasit..
Ja se, mitä itse krtitisoit toisen tekstissä, on kyllä muutamaan kertaan tullut sinun jutuissa esiin ja niin myös tämän eveliinan. Mutta kakkosen herkkänahkaisuuttako, että te saatte aukoa leipä läppää miten vaan, mutta teidän ajattelua tai muutakaan ei saa kyseenalaistaa..?
Tajua, että se olemassa oleva suhde on samalla tavalla kommentoitavissa oleva, puolustettava ja subjektiensa tietämä kuin mitä sinun rinnakkaissuhde. Sen te kakkoset vaan joka kerta unohdatte - niin sinäkin! Että annappa ensin itse kaikille ihmisarvo.. Muista, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Tosin, sinä vastasit yhdelle omaan v***umaiseen tyyliisi, vaikka sinua ei tuomittu, kyseenalaistettiin teko ja pohdittiin sitä. Muista myös, että arvostelu ei saisi olla poissulkeva tuomio, vaan parempaan kannustava..
Mitä tehdään näille raivopäille. Voisiko joku sanoa, etten ole vastuussa koko aloittamastani keskustelusta, muuten juutun tänne vastailemaan kaikenlaisiin hyökkäyksiin.
jos ei ymmärrä itsekään kirjoittamansa viestinsä sisältöä!
Hiukka konkreettista..
Tässä ainakin laitat vaimot ja kakkoset vastakkain; punnitset heidän elmäntilanteitaan; kyseessä tässä kohden kirjaimellisesti vastakkain asettelu.. Et tosin ehkä vieläkään tajua..
Mitä muita alueita on vielä sitten olemassa kuin sosiaalinen, taloudellinen ja fyysinen (siis kun ajatellaan suhteen hyödykkeitä..). Emootiot lasketaan kuitenkin sosiaaliseen puoleen.. Joten eipä JÄRJELLÄKÄÄN AJATELTUNA jäänyt muita mainitsematta kuin fyysisyys.
Mistä minä muuten olisin vihainen? Nauranut olen koko ajan teidän jutuille. Itse sanoit, ettei tulkita toisiamme, mutta sinä jälleen sorruit siihen - liekö muut keinot loppunut.. ;) Milloin sinä opit ymmärtämään kirjoitustesi siältöä, käyttämiäsi käsitteitä..?
Mutta ihan miten vaan. Muistetaan vaan sellainen asia, että sinun totuus ja tieto ei ole koko totuus. Maailma oli muistaakseni aika kirjava paikka =)))
Vastaan vielä kerran tämän tapaisiin hyökkäyksiin ja se on sitten viimeinen kerta.
Olen tässä keskustelusarjassa myöntänyt täysin, että kiukustuin ja olin ilkeä yhdelle kirjoittajalle ja vieläpä aivan suotta. Seuraavana päivänä pyysin sitä tältä tuntemattomalta ihmiseltä todella vilpittömasti anteeksi. Se saa riittää.
Minä, eikä kukaan muukaan tähän keskusteluun osallistuneista, jolla on kokemusta salaisesta rakkaussuhteesta, ei ole tässä keskustelussa osoittanut sellaista ajattelua, etteikö rakastetun virallisella kumppanilla olisi meidän mielestämme täyttä ihmisarvoa tai etteikö heidän virallinen avioliittonsa olisi yhtä puolustettavissa kuin se salainen suhdekin, vieläpä enemmän puolustetvissa. Luulenpa syyllisyys on meille kaikille salaisessa suhteessa olleille ihan tuttua. Niin että olit laittanut ajatuksia ja asenteita meidän päähämme omasta päästäsi. Voit miettiä, annatko itse täyden ihmisarvon kaikille.
Älä suotta vastaa. Minä en aio näihin hyökkäyksiin enää vastata. Ehdotan, että aloitat kokonaan uuden keskustelun jos haluat purkaa kiukkuasi tällä palstalla.
Siis en tietenkään tarkoittanut, että sinä olet raivopää, vaan kun huomasin, että sekä sinun että minun viestejä kommentoidaan sellaisella tasolla, joka on paitsi hirveän vihainen, niin myös sisältää kauheasti virheitä. Tekstejämme tulkitaan aivan päin mäntyä niin että tuntuu siltä että on ihan sama mitä on kirjoittanut.
Pitäisiköhän nyt lopettaa koko keskustelu. Kiva välinen tämä internet mutta vähän ahdistavakin.
Ymmärsin kyllä että et tarkoittanut minua.
Ymmärrän myös erittäin hyvin näiden kommentaattoreiden suuttumuksen.
Tottakai tässä on huono omatunto, varmaan triangelin joka osapuolella joltain osin ja jossain määrin. Ja tottakai vaimolla on oma totuutensa heidän suhteestaan, mutta emmehän me tässä (käsittääkseni) ole muuta väittäneetkään. Ja niistä aiheistahan kuitenkaan ei tässä keskustelussa ollut kyse.
Olet oikeassa, tätä keskustelua ei kannata enää jatkaa. Onnea vaan!
En voinut olla lukematta koko viestiketjua, kun se kolahti itseenikin. Itselläni on ollut "salarakas" vajaan vuoden, joka "pelasti" minut pitkään huonosti menneestä avioliitosta. Olen vast' ikään eronnut, mutta rakkaani on naimisissa ja luulenpa, että myös pysyy, vaikka muuta väittää. Kaiken lisäksi hänen vaimonsa on hyvä ystäväni, jonka vuoksi kannan jatkuvasti huonoa omatuntoa sen vuoksi, mitä teen hänen selän takana. Toisaalta haluaisin lopettaa tämän suhteen,koska en haluaisi olla se syy, jos heille kuitenkin tulisi ero. Toiseksi salaa rakastaminen on rankkaa.Haluaisin rakastaa vapaasti,liikkua rakkaani kanssa vapaasti, halata ja suukotella vapaasti, herätä aamulla rakkaani vierestä...Tätähän listaa voisi jatkaa mielin määrin. Rakkaani antaa minulle voimia jokapäiväiseen jaksamiseen ja saa minut aina hyvälle mielelle. Jo muutaman minuutin puhelu riittää. Seksi on ihanaa ja kaikki on ihanaa. Miten sellaisesta voi luopua?
Tuntuu että haluan vastata jotain rohkaisevaa, kun olen sinunkin kirjeestäsi kiitollinen. Sellainen dilemma joka sinullakin on, ja minullakin on (Tosin juuri tänä aamuna tuntuu että saatan lopulta olla pääsemässä yli..) tekee niin suunnattoman yksinäisen tuntuiseksi. Vaikka lopulta emme ole yhtään sen yksinäisempiä tai elämämme ei ole yhtään sen vähemmän arvokasta kuin silloinkaan kun kaikki tuntuu menevän hyvin ja putkeen ja omien tai muiden vakaiden ennakkosuunnitelmien mukaan. Silloin kun kaikki tuntuu menevän käsikirjoituksen mukaan, olemme autuaasti sen tunteen vallassa että hallitsemme elämäämme..
Vähän arastelen , mutta laitanpa nyt tämänkin tähän:
Tämän pitkällisen kriisin aikana onnen tunteita (suunnattoman suuren onnen!) on ollut tietysti paljon, mutta se on ollut onnea, joka aina yht'äkkiä kiskaistaan pois ja putoan joka kerta syvemmälle, maan alle suorastaan. Yksinäisyyden, syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat voimistumistaan voimistuneet, ja kuten kaikki tunteet, jossain sisällä ne valtaavat koko ajan enemmän tilaa sitä mukaa kun niiden olemassaolon yrittää kieltää. Mikään ei kieltämällä lopu: Ei rakkaus mieheen, ei himo, halu, kaipaus, hellyys, syyllisyys eikä häpeä. Kieltämällä ne voi saada piiloon, mutta piiloon menen niiden mukana minä itsekin.
Sinne syvään yksinäiseen piiloon olenkin saanut suuren taivaallisen lohduttajan viestin: Olemme kaikki aivan yhtä äärettömän paljon rakestettuja ja rakastettavia: Minä, rakastettuni, hänen vaimonsa, entinen mieheni jonka petin ja jätin, se vieras ihminen joka minut ja tilanteeni ehkä tuomitsee, ehkä halveksii... me kaikki ihmiset olemme aivan täsmälleen yhtä rakastettuja, yhtä hyviä, ja kuulumme samaan ihmisten yhteisöön vaikka kuinka tuntuisi että olen maan alla piilossa tai jotain.. Ja meidät on luotu olemaan vapaita ja onnellisia, vapaita niistä harhaluuloista, että olemme onnellisia siksi, että olemme osanneet asiamme niin hyvin järjestää, ja vapaita niistäkin harhaluuloista, että olisimme onnettomia koska olemme asiamme niin perusteellisesti sotkeneet. Emme me mitään osaa, kaikki on armoa.
Niin että olen tämän kriisin tuoksinassa löytänyt jopa itse Kristuksen merkityksen, ja sehän voikin olla aika iso juttu. Tutkimattomia ovat...
Mutta jos sinua nyt jo ärsyttää ihan hirveästi, unohda koko juttu. Olen itse ollut silloin tällöin tosi allerginen kaikelle uskonnolliselle retoriikalle, ja niskakarvat on nousseet pystyyn vähemmästäkin jeesustelusta, joten ymmärrän jos kone meni jo kiinni.
Jos kuitenkin olet vielä siellä, niin hyvää päivänjatkoa. Päivä on joka tapauksessa hyvä, tuli mitä tahansa, ja se päivä on sinua varten.
Jokainen kakkonen näyttää täällä ruikuttavan ja surkuttelevan sitä, että rakkaan kanssa joutuu elämään piilossa. Ja että miten se mies kuitenkin kertoo suorastaan hirviö vaimonsa kanssa menevän huonosti ja olevan eron partaalla, mutta siitä huolimatta esiintyy julkisesti lohikäärmeen kanssa, nukkuu yöt pedon vieressä ja antaa ahneelle eukolle kaiken ylimääräisen rahan ja uhraa omat vapaansakin tälle hyväksikäyttäjälle. Eikö raksuta??!! Tuskin kukaan ihanaa kakkosta pitäisi piilossa, jos koti elämä tai puoliso olisikin kaikki mitä mies kertoo.. Hullunahan sellaista ihmistä pidettäisiin JULKISESTI! Kakkoset ihastuvat liian helposti ajatukseen olevansa "parempia" kuin vaimo; mieshän osaa mairittelun ja imartelun tarvittaessa hyvin. Ja sen on kakkosetkin todenneet, tosin vain niin päin, että vaimoja imarellaan ja mairitellaan "tyhjästä", jotta asiat voisivat jatkua kotona ennallaan.. Ja vaimoille miehet käryn käydessä valehtele kakkosista, mutta kunnon kakkonen tietää, että pettävä mies puhuu vain hänelle totta; senkin, mitä kertoo perhehelvetistään ja vaimostaan..
Tämä viestiketju kertoo vain sellaisen tosiasian, että yksinäisyydessä kärsivät naiset ovat valmiita uskomaan vaikka mitä tarinoita saadakseen ITSE hetkittäin läheisyyttä. Ja he pelkäävät itse enemmän sitä, että suhde loppuisi ja kenties ei uutta kumppania löytyisikään.
Myös pettäjä on niin viisas, että osaa kyllä sanoa, onko jonkun ihmisen kanssa kokonaisvaltaisen arjen viettäminen parempaa kuin toisen ihmisen kanssa. Kakkoset paikkaavat jotain osa-aluetta, kuten yksi jo täällä totesi, mutta pettäjäkin tietää, voisiko kakkosen kanssa elää oikeaa elämää; onko kakkonen julkisen statuksen "arvoinen". Eihän kukaan huonompaan mitään elämässä vaihda..
Onko tosiaan niin, että kakkonen on vaan itseään täynnä oleva narsistinen henkilö, vai vain tyhmä..? Tyhmempi tämän viestiketjun kakkosten puheenvuoroista päätellen kuin se vaimo..
Koska olen aloittanut tämän keskustelusarjan, tunnen nyt olevani jotenkin vastuussa siitä, ja tuntuu että kaikki väärinkäsitykset pitää oikoa ja jokaiseen vihaiseen hyökkäykseen puuttua.
Haluaisin vastata sinulle suurinpiirtein saman kuin juuri vastasin eräälle toiselle otsikolla "Pois mustavalkoisesta ihmiskuvasta".
Kukaan ei ole juurikaan paljon toistaan parempi, tyhmempi, viisaampi, olemme aikamoisia tonttuja kaikki, vapaudut kun huomaat että olet sellainen itsekin.
Sen verran täytyy oikaista, että väitteellesi, että "se mies kuitenkin kertoo suorastaan hirviövaimonsa kanssa menevän huonosti". Yhdestäkään kirjeestä tässä ketjussa ei löydy mitään tuollaista, joten se ainakin tuli omasta päästäsi, joka siis on suunnilleen yhtä hyvä, viisas, ja ihana pää kuin meidän kaikkien muidenkin päät.
Kunnioituksella.
ajatuksesi..
Sinulla on käsitys OMASTA MIELESTÄSI siitä liitosta, vai mitä sitten tarkoittaa . Olet siis tietoinen, ajatellut, kuvitellut tai kuullut, että muilla alueilla heillä ei sitten sujuisikaan.. Sinun asenteet siitä liitosta oli - anteeksi nyt vaan - olemassa jo ennen kuin yhdelläkään meistä vastaajista oli sinua kohtaan mitään asenteita.. Lue nyt ajatuksellasi omat viestisi. Ja erityisesti kiinnitä huomiota siihen piilotettuun tarinaan, jossa kerrot vaimosta ja liitosta. Kerrot, millaista miehellä olisi sinun kanssa, ikään kuin olisit varma, että niin ei asia ole vaimon kanssa.. Ja kuten suhteennekin on tietynlainen, mitä ilmeisesti se ei ole vaimon kanssa.. Koska muuten olisit asioita kuvannut aivan toisin..
Mutta eipä mitään.. Sitäkään et muuten ole varmaan omasta käytöksestä huomannut, että mahtaa olla miehellä raskasta kuunnella sinun jatkuvaa anelua siitä, miten sinun kanssa voisi olla rohkeaa ja vapaampaa elämää.. Mies jos on sanonut, ettei halua erota, niin kunnioittaisit edes rakastamasi ihmisen toivetta! Mutta siinäpä se ongelma on: sinun ja miehen toiveet on aivan erilaiset; ja siksi sinulle tämä onkin niin kova paikka.. Kaikkea kun ei elämässä voi saada, mutta joskus "kaiken" voi menettää.
Kiitokset tästä keskustelusta. Se on auttanut minua ja toivottavast joitain muitakin.
Olen ollut tästä keskustelusarjasta joka onnellinen. Näyttää kuitenkin siltä, että tämän foorumin rajat tulevat vastaan, ja aloittamassani keskustelussa alkaa olla piirteitä, joita ei kukaan voi enää hallita. Siispä täytyy omasta puolestani todeta, että aika aikaa kutakin...
Ymmärrän kyllä, että aiheeni on niin polttava ja tuskaa tuottava, että monella on valtavasti raivoa ja vihaa tähän teemaan liittyen, ja täysin ymmärrettävästi.
Kuitenkin siitä olen surullinen, että olen saattanut kirjoittaa pitkiäkin viestejä, joiden laatimisessa olen nähnyt paljon vaivaa, ja sitten joku lukija ymmärtää kaiken niin väärin ja vastaa sellaisella kiukulla...
Toivottavasti kaikki te petetyt tai jostain muusta, varmasti hyvästä, syystä vihaiset ihmiset, löydätte jonkun muun kanavan kiukullenne. Minä en voi enempää auttaa.
Mutta me ihmiset olemme lopulta samassa veneessä, eikä meillä ole mitään pelättävää.