Ulos kaapista

On vaikea vastata sinulle mitään, kun vaikeahan näissä asioissa on ketään neuvoa, mutta tekee mieli laittaa tähän jotain rohkaisevaa ja myötätuntoista. Olet vaikeassa tilanteessa, ja tarvitset paljon tukea ja myötätuntoa kuten me kaikki.

Oikeastaan päätin jo kertaalleen, että en ehkäpä enää haluakaan keskustella näistä asioista netissä. (Kerron kohta, miksi) Vastaan silti sinulle niillä ajatuksilla, joita tulee mieleen, kun olen keskustelun kerran aloittanutkin. Kerron miltä tuntuu tänään, ja missä tilanteessa olen nyt.

Silloin viime viikolla kun aloitin tämän keskustelun, olin hyvin hädissäni. Tarvitsin kipeästi sekä myötätuntoa että lohdutusta, ja lisäksi ylipäänsä sitä tunnetta, että voin kskustella ihmisten kanssa minulle tärkeistä asioista, että olen osa ihmisten yhteisöä, vaikka olenkin järjestänyt itseni sellaiseen liemeen, että minun on lojaalisuudesta ja hienotunteisuudesta rakastettuani kohtaan vaiettava aina ja joka paikassa niistä asioista, jotka minua todella askarruttavat. Tähän asiaan kulminoituukin koko salaisen rakkaussuhteen ongelma: Minun täytyy piilottaa todellinen itseni, joka paikassa, kaikilta, ja lopulta meinaan mennä hukkaan itse itseltänikin, eikä apua näy... No, totta kyllä, että juuri rakastettuni kanssa sain olla oma itseni kaikkine tuskineni, mutta sekin tunne aina olosuhteiden pakosta nykäistiin pois, hän häipyi sinne, minne en saa tulla mukaan, ja joka kerran olin hylätympi ja hylätympi... Vaikka hän rakasti kyllä minua kaikilla niillä resurssella joihin pystyi. Siis mistään hirviöstä ei ole kysymys, vaikka jotkut äkillisiin tuomioihin taipuvaiset lukijat saattavat ajatella niin. Mutta joka tapauksessa arvelen, että tässä oli kysymys juuri siitä tunteesta, mitä sinäkin kuvaat viestisi lopussa: "Se on väsyttävää eikä tyydytä minua alkuunkaan."

Aloin siis etsiä rehellistä ajatustenvaihtoa ja tukea ja apua joka paikasta. Kirjoitin saman keskustelunavauksen tänne Suomi24:ään useille palstoille, ja ajattelin että jostain löytyy IHMISIÄ, joiden kanssa voi keskustella. Sain joitain vastauksia parisuhde-palstalta ja pitkä ketju muodostui avioeropalstalle. Olin näistä viesteistä varsinkin aluksi onnellinen ja kiitollinen, tuli myötätuntoa, rohkaisua elämän suunnan etsimisessä, löytyi Ihmisiä omine kohtaloineen. Tunsin päässeeni ULOS. Joidenkin kanssa muodostui oikein valaiseva ja hedelmällinen keskustelukin. Se kyllä auttoi eteenpäin. Mutta ei tietenkään ratkaissut mitään! Ymmärrettävää kyllä, ketjuun osallistui myös kirjoittajia, jotka halusivat kritisoida minua ja tähän asti tekemiäni valintoja.. jotka halusivat auttaa minut näkemään, että olen tyhmä kun olen tässä tilanteessa,.. jotka halusivat auttaa minua huomaamaan, että mies on kelvoton... jne. Joillain näistä henkilöistä oli hyvin retorinen, opetavainen tyyli, jotkut olivat jopa vihaisia. Mahdollisesti he olivat itse petettyjä tai jätettyjä, ja ymmärrän toki heidän vihaisuutensa, mutta minulla ei ollut paljon voimia eikä resursseja auttaa, ja missään tapauksessa minulla ei ollut velvollisuutta ESITTÄÄ katuvaa HEIDÄN EDESSÄÄN ja pyydellä anteeksi tekojani HEILTÄ. Uuvuin aivan, kun tunsin olevani vastuussa koko aloittamastani keskusteluketjusta. Halusin tavallaan vastata kaikille, eikä kaikkien opettajien ja arvostelijoiden tajuntaan meinannut mennä, että minä jo TIEDÄN olevani itse vastuussa siitä tilanteesta, johon olen joutunut, ja että minä olen jo tuntenut valtavasti syyllisyyttä ja häpeää, ja että minä kyllä annan ihmisarvon miesystäväni vaimollekin, ja uskon kyllä että heidän avioliitossaan on paljon säilyttämisen arvoista..jne. jne. Ikävintä että jotkut tulkitsivat tekstejäni niin päin mäntyä, että oli aika sama mitä olin kirjoittanut.

Kaiken lisäksi tällä palstalla voi kirjoittaa samaan keskusteluun monta viestiä eri nimimerkeillä, niin, etten voinut tietää, onko uusi kommentaattori todella uusi vai haluaako vain hyökätä uudestaan eri suunnasta eri nimellä.

Siksi päätin olla vastedes varovaisempi sen suhteen, pyydänkö nettikeskustelussa apua suureen hätääni, ja huomasin että nettikeskustelussa en löydä keskustelulle sellaista suojaa ja turvallisuutta, mitä anonyyminä esiintymisellä hain.

Nimittäin: Nämä asiat, jotka minua vaivasivat, ovat sellaisia, joissa minun, totta kyllä, on myönnettävä syyllisyyteni siihen, mitä pahaa olen aiheuttanut itselleni, syyllisyyteni siihen, mitä tuskaa olen aiheuttanut läheisilleni (hajonnut perheeni ja rakas miesystäväni, joka on tietysti syyllinen itsekin kärsimyksiinsä, mutta minäkin olen häntä koko ajan manipuloinut) ja syylisyyteni vielä siihenkin mitä ongelmia siitä on tullut joillekin, jotka olen kokenut ulkopuolisiksi (Miesystäväni vaimo. Vaikka hän ei tiedä minusta, voin kuvitella, että suhteeni hänen mieheensä on tuonut ongelmia heidän kotiinsa). Sen jälkeen minun on myönnettävä avuttomuuteni, että en tiedä mitä minun pitäisi tehdä,ja että miten selviydyn jos joudun luopumaan rakastetustani, jota rakastan niin valtavasti.. Että olen armon varassa. Etsin siis lopulta hengellisiä vastauksia. On hyvä että voin kertoa nämä asiat ihmiselle tai ihmisille, MUTTA! Ja tämä on iso mutta! Minun ei tarvitse mennä torille tunnustamaan näitä asioita kaikille mahdollisille ihmisille, minun ei todellakaan tarvitse pyytää anteeksi kaikilta mahdollisilta ihmisiltä, minun ei todellakaan tarvitse yrittää puolustautua kasvottomien ihmisten syyllistämis- tai muiden opetuspuheiden edessä, eikä minun myöskään pidä odottaa, että viisaimmatkaan vastaajista antaisivat minulle sellaisia ohjeita, jotka elämäni ratkaisevat. En tietysti sellaista odottanutkaan, mutta odotin että keskustelu auttaa minua selvittämään omia ajatuksiani, ja auttoikin se, mutta hyviä ratkaisuja vain ei näkynyt, tai ehkä näkyikin (tiesin että luopuoa täytyy..), mutta ajattelin että mikään ei auta siihen, että EN KESTÄ SITÄ. Kävin kyllä mielenkiintoisia keskusteluja mielenkiintoisten ihmisten kanssa ja olen niistä sinänsä kiitollinen. Huomasin kuitenkin, että ahdistuin tästä valtaosin hyvästä ja antoisasta nettikeskustelusta vain lisää, niin, että piti yhä kiihkeämmin etsiä jotain muuta.

Huomasin, että minun täytyy puhua luottamuksellisesti neljän seinän sisällä ihmiselle, jolla on kasvot ja jolla on samalla vaitiolovelvollisuus, ja jonka kanssa voimme yhdessä todeta että olen umpikujassa, eikä ole helppo tietää, miten elämääni jatkan. Lisäksi tiesin, että hätäni on hengellinen, sen laatuinen, että minun täytyy myöntää oma avuttomuuteni ja uskaltaa luottaa siihen, että jos vain myönnän itselleni kaikki tosiasiat, jos vain katson rohkeasti kaikkea, ja sen jälkeen heittäydyn armon varaan, niin elämäni järjestyy kyllä.

Tiedän että seurakunnan sielunhoitopalvelut ovat tätä varten, mutta en ollut koskaan sellaista pyytänyt, ja se pelotti nytkin, koska ihmisiähän ne sielläkin on, ja ajattelin, että saatan saada taas jonkun kauhean tuomitsijan eteeni, jonka tyylistä en tykkää, joka aliarvioi jo tuntemiani tuskia, joka aliarvioi älyäni, joka aliarvioi kykyäni tietää itse, missä olen elämässäni menossa.. Ja mikä pahinta: joka ei anna arvoa sille, miten rakastan valtavasti tätä miestä, vaikka kuinka laiton rakkaus onkin. Se olisi ollut pahinta, koska rakkauteni tähän mieheen on niin valtava, se on kuin valtameri, en halua että sitä kyseenalaistetaan, se olisi pyhäinhäväistys minulle, en halua että mies tai minut tuomitaan, rakkaus on absoluuttisen kaunis asia! Ja koko tuskan ydin on siinä, että mies itse ei voi, ei halua, antaa rakkaudellemme sellaisia olosuhteita, että se saisi elää ja kukoistaa. Ja minä vain rakastan häntä silti! Siis minä en voi elää ja kukoistaa! Täytyy luopua, mutta luopuminen on maailman vaikeinta! Se on niinkuin yhteistä lasta tapettaisiin, ja pelkäsin että saan vastaani ihmisen, joka taas sanoo, että mitäs olit niin tyhmä että annoit tuollaisen "lapsen" syntyäkään.

Menin lähimmälle kirkolle kiertelemään, lukemaan ilmoitustauluja ja etsimään tietoa sielunhoitopalveluista ja päätin vakaasti että en puhu kenellekään, joka intuitiivisesti ei herätä luottamustani. Ajattelin että ehkä pitää kiertää kuuntelemassa kaikkien seurakunnan pappien saarnat, ja jos joku kuulostaa luottamusta herättävältä, tilaan ajan hänelle, ehkä.. Epäilin voisiko sellaista olla..

Mutta siellä olikin paikalla naisteologi (en tiedä onko sukupuolella merkitystä) joka herätti heti luottamukseni, jolle kerroin koko pitkän stoorin, joka ehdotti, muttei tyrkyttänyt, että rukoillaan yhdessä minun ja kaikkien läheisteni puolesta. Tämä on nyt tosi yksinkertaistettua, en kerro tarkemmin mitä puhuttiin, ja sehän onkin salaisuus, olin siellä aika tovin. Mutta sepä auttoi. Ahdistus häipyi.

Suosittelen siis tätä jos se tuntuu omalta, mutta älä ryhdy mihinkään, mikä arveluttaa, mikä ei herätä luottamustasi tai mitä vierastat. Joku viisas sisälläsi tietää kyllä mikä on sinulle hyväksi, kuuntele sitä hiljaista ääntä.

Konkreettisesti sen jälkeen tapahtui seuraavaa: Tapasin miesystäväni illalla face to face. Itkin ja puhuin siitä, että en voi enää jatkaa rakkaussuhteessa hänen kanssaan ja samalla suojella hänen avioliittoaan. Se oli hirveää ja tuskallista koko se keskustelu, vaikka eihän se yllätys ollut kummallekaan, on tässä soudettu ja huovattu. Sanoin, että olemme pitkään olleet tilanteessa, jossa ikään kuin koputan hänen oveensa kaikin voimin, koko vartaloni painolla ja koko raakkauteni voimalla, ja samalla joudun allekirjoittamaan lauseen: "toivottavasti kukaan ei kuule". Toinen vertaus umpikujalle on se että sisältäni, suoraan lihastani ikäänkuin kasvaa kokonainen maailma, uusi maailma, joka on meidän yhteinen maailmamme, ja että joka päivä sitä kiskotaan juurineen irti ja sanotaan, että se ei saa tulla näkyviin. Hän tietää, minä tiedän, että tällaisessa ristiriidassa ei voi elää. Omin voimin en voi myöskään luopua. Erosimme niin, että tiedämme että emme ota johonkin aikaan edes yhteyttä toisiimme, ei ystävinäkään, ero on niin tuskallinen. Tämä mies, jonka en ole nähnyt näiden melkein kahdeksan vuoden aikana itkeneen, itki hänkin ulos lähtiessään, mutta juoksi, ei halunnut näyttää...

Tänään tiedän että hän on tuskissaan jossain, rakastan häntä mielettömästi, olen yhä sen kuvan vallassa, että me kuulumme yhteen. Minulla on ollut kaikki nämä vuodet voimakas parisieluisuuden tunne, tunne että kuulumme yhteen, niin etten koskaan voi kuulua kenellekään muulle miehelle. En voi kuitenkaan tehdä asialle enempää; pakko myöntää että en tiedä mitään enkä hallitse sitä mitä elämästäni tulee. Jos erehdyin, selviän pettymyksestäni vain armon varassa, jos me taas todella kuulumme yhteen, sekin on korkeammassa kädessä ja toteutuu toisin kuin ajattelin. Täytyy vain elää paivästä toiseen luottaen Jumalan armoon ja viisauteen. Omin voimin en jaksa edes elää.

Jos uskonnollinen retoriikka nostaa niskavillasi pystyyn, unohda koko juttu. Olen joskus itse ollut sille tosi allerginen, joten ymmärrän..

Mitään konkreettisia neuvoja en osaa antaa avioliittoosi. Omasta kokemuksesta muistan, että ex-mies alkoi olla yhä enemmän "outo" ennen eroamistamme. Nyt tiedän, että osaksi se johtui minun petollisuudestani. Mies ei tiennyt suhteestamme, mutta jollain tasolla hän vaistosi varmasti, että kaikki ei ollut vaimossa niinkuin pitäisi (no seksiäkään ei tietysti ollut enää pitkään aikaan, se jo selittää paljon), ja hän alkoi oirehtia omalla yksilöllisellä tavallaan. Olen vasta myöhemmin tajunnut että niinkin paljon hänen "outoudestaan" oli heijastusta minun "outoudestani". Tulee mieleen, että on tosi ymmärrettävää, että odotat jotain vihonviimeistä, jotain tosi pahaa, mieheltäsi, että saisit riittävän syyn lähteä, mutta jos sitten lopulta päätät lähteä, olisi ehkä hyvä, että pystyt myöntämään, että syitä oli muitakin, ja sinussakin oli syitä, koska muuten voi tulla pitkä huoltajuusriita tai jotain, jossa kiistelläänkin lopulta vanhempien välisistä syyllisyyksistä. Toivottavasti en kuulostanut liian opettavaiselta. Olemme nimittäin tosi herkkiä näissä asioissa, ja täytyy myöntää, että yksi ystäväni on hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä, odottaa vain että mies muuttuisi vielä kamalammaksi, että saisi syyn.. Mutta en ole uskaltanut tälle ystävättärelleni ihan suoraan sanoa, että ottaisitko sinä osan vastuusta... Näin tuntemattomalle netissä se on helpompaa, kun ei ole vaaraa, että välit menee...

Jos teema kiinnostaa enemmänkin, yksi ihminen kirjoitti minulle hyvän ja ihanan vastauksen parisuhde-palstalla nimimerkillä "foorumilainen". Sen voi käydä katsomassa sieltä. Ja se pitkä, osin antoisakin keskusteluketju on avioeropalstalla.

Kaikkea hyvää sinulle.