Olen väsynyt itseeni. Välillä on parempia jaksoja, mutta ne jäävät aivan liian lyhyiksi...
Mieheni petti minua. No, siitä on kulunut jo puolisen vuotta aikaa, ja asiaa on käsitelty kovasti. Anteeksi olen antanut, ja hän on todella pahoillaan. En missään nimessä hänestä halua erota. Eikä hän minusta. Rakkautemme on vahva, ehkä vahvempi kuin koskaan.
Mutta itsetuntoni meni siinä hommassa romuksi. Kaikessa epäilen että riitänkö, olenko tarpeeksi kaunis, tarpeeksi hyvä sängyssä... Paljon mietin pääni sisällä, mutta puhun myös ääneen. Mieheni tietysti turhautuu.
Aina sanon selitykseksi, että kyllä sinä tiedät miksi olen epävarma... Hirvittävää. Enkö pysty päästämään irti! En minä vihainen enää ole, mutta onneton.
Olen kaunis nainen. Moni ottaisi. Mutta kun en halua kuin oman mieheni ihailun. Ja hän kyllä kaikkensa yrittää! Hän kehuu, kannustaa... Yrittää jaksaa valitustani hermostumatta. Mutta onhan se rasittavaa yrittää sanoa kauniiksi, jos toinen sanoo takaisin että niin varmaan joo...
Tiedän että olen monen silmissä kaunis. Mutta en tiedä miten mieheni minut "pisteyttää".
Meille tuli keskustelua painosta. Painoni on noussut muutaman kilon, siis ei todellakaan huimasti. Mieheni ei kuitenkaan enää ollut hetkeen kiinnittänyt samalla tavalla huomiota vatsaani, kuin hän sitä kehui silloin kun se oli litteämpi... No, kun intin tunnin jotakin kommenttia, niin hyvin varovasti mieheni sanoi, että ihannepainoni voisi olla kolmisen kiloa pienempi...
Ja maailmani jälleen romahti! En minä pysty käsittelemään tällaisia asioita! Itken vain hysteerisesti. No, nyt sitten laihdutan, ja minua ärsyttää että en riitä. Tänään oksensinkin ruuat ulos... Bulimiako tässä puhkeaa! Tunnen itseni pian sekopääksi. Miehelläni on kamala olo, ja hän yrittää änkyttää että olen aina täydellinen hänen mielestään. Ja minä vastaan taas että niin varmaan joo...
Silloin kun tulee niitä lyhyitä hyviä kausia, niin elämä hymyilee! Minulla on upea mies, ja kaikki hyvin! Mutta miksi niitä hetkiä on niin vähän...
Joo, siitähän tämä on kiinni, että pitäisi vaan päättää, että nyt itsetunto-ongelmat kuriin! Mutta mutta... En pysty. Minussa ei ole voimia tämän yli. Aina kun valitan jostakin, niin päässäni huutaa ääni lujaa että lopeta! En silti lopeta. Ja kun homma menee siihen että mies hermostuu ja minä parun, niin kiemurtelen itsesäälissä ja hoen että minusta ei ole mihinkään.
Eipä minusta uskoisi ulospäin. Mieheni oli sanonut äidilleen, että minulla on itsetunnon kanssa ongelmia. Ja minä mainitsin vähän yhdelle ystävälleni. Molemmat olivat aivan ihmeissään, että mitä?! Eivät minusta kuulema uskoisi.
Auttakaa jos osaatte. Se ei riitä että sanotte että ota itseäs niskasta kiinni.

Vastaukset 12
Vanhimmat
Ei sinulla ole itsetunto-ongelmaa vaan teillä on parisuhdeongelma. Jos suhteenne on senttejä, kiloja, näppyjä, ei tule onnistumaan Yritä keskittyä siihen, että teillä on hyvä olla etkä mainosten lukemiseen.
Toinen asia on, että sanoit pettämisestä olevan JO puoli vuotta, se on todella lyhyt aika selvitä tuollaisesta, monella menee vuosia.
Tietysti huono itsetunto aiheuttaa ongelman parisuhteessa. Ei ne ole eriasia mielestäni.
Suhteemme on senttejä ja kiloja ym. vain minulle ja minussa itsessäni. Mieheni sanoo kovasti ihailevansa, rakastavansa ja arvostavansa minua.
Ja olen hyvin tietoinen siitä, että pettämisestä ylipääsemiseen menee aikaa. Mutta sillä että jo puolivuotta, tarkoitin ettei eletä enää sitä herkintä aikaa, kun ei vielä tiennyt miten tästä eteenpäin ja koko parisuhde oli mullin mallin. Ainoa ongelma meillä on nykyään tämä minun itsetuntoni. Toki se liittyy vahvasti petetyksi tulemiseen.
Meidän parisuhteessamme emme osaa parantaa enää mitään. Meillä homma toimii, silloin kun minä en ole allapäin, koska tunnen olevani lihava, pienirintainen tai muuta vastaavaa. Puhumme paljon, ja kuuntelemme myös.
Parisuhteessa yhden ihmisen ongelma on parisuhdeongelma.
P.S Minkä mainosten lukemiseen?? En minä ole epävarma tai kateellinen minkään mainosten naisille. En ainakaan niin kauaa kun mieheni ei lue mainoksia... Olen liki 170cm pitkä, painan 59 kiloa, minulla on kauniit kasvot ja upeita vaatteita. Järki huutaa että arvosta itseäsi, kyllä miehesikin arvostaa! Mutta mutta... Järki ei voita tunnetta.
Olisi voinut olla omaa tekstiäni, olen samanlaisessa tilanteessa enkä oikein tiedä mikä auttaisi.
Alkoiko ongelmanne siitä pettämisestä vai mistä? Olen kai herkkä luonteeltani ja mieheni on pelännyt sitoutumista, jätti ja petti, mutta palasimme yhteen. Tosi vaikeaa kestää. Odotan, että aika parantaisi ja se, että näen, että kaikki menee hyvin. Koitan ajatella, että ongelmat olisi ohi lopulta. Ehkä tulevaisuus on parempi, kunhan siihen luottaa.
Täytyy kai yrittää uskoa, ettei ne kilot yms. ole tärkeitä. Entä jos joku 3 kg ylimääräistä olisi miehesi mahassa? Ellei olekin... Ketä haittaisi?
Vaatii paljon keskustelua, että voi tietää ja uskoa, että kumpikin hyväksyy toisen, varsinkin pettämisen jälkeen. Oon ajatellut myös, että ehkä joku ammattilainen voisi osata mua auttaa, mutta odotan ja kärsin ainakin vähän vielä ilman ja koitan unohtaa. Mietin, mikä on tärkeää ja luen parisuhdeoppaitakin välillä...
Katsotaan, kuinka käy. Meillä on "päätetty", että kaikki on lopulta hyvin. Koitan oppia uskomaan sen, mutta vielä jatkuu epävarmaa aikaa. Tiedän, että olisin valmis lopettamaan suhteen, jos tulisi vielä ongelmia, pakko muuttaa tms, ehkä joku, jonka kanssa ei tuntuisi tältä... Yritän silti niin kauan kuin ei tapahdu mitään, mikä vaatisi (muita) ratkaisuja. Tunnen olevani epärehellinen tämän takia, mutta tiedän, että muu olisi kaiken jälkeen liikaa vaadittu. Ei mua edes paljoa kehuta tms, opettelen pärjäämään ilman vaikka kapaisin huomiota. Oli sietämätöntä olla se, joka jätetiin uuden ihastuksen takia ja se jätti pahat jäljet, vaikka haluan unohtaa ja antaa anteeksi. Korjaamista riittää eikä tunnu riittävän, että kaikki on muuten hyvin. En jaksa aina keskustella miehen kanssakaan murheistani ja vaivata häntä. Pettäminen on todella kurjaa. Pelkään, että sen seurauksena mieheni kyllästyy minuun, että olen liian arka ja loukkaantunut, itsetunto romuna myös. Kaikki tuntuu jotenkin väärältä, häiden suunnittelu yms. Koitan olla iloinen, kelvata edes itselleni ja unohtaa. Ehkä se vaihde jäisi vähitellen päälle ja löytäisin elämästä uutta positiivista jotain...
Onnea ja jaksamista sinulle myös!
Tuo kuulostaa niin tutulta.. Meillä oli aivan vastaavanlaista... Tiedän miehenä, että tämä on varmasti vaikeaa aikaa naiselle varsinkin kun esim joka paikassa vaaditaan olemaan anorektikon laihoja yms..(mm tv,media)
Kuitenkin kaikkein kaunein nainen on sellainen joka tuntee olonsa hyväksi,olkoon painoa sitten 50kg tai 100kg! Hyvä olo näkyy ulospäin... Miksi siis haluta tiettyyn painoon,kunhan on vaan terve ja terveen näköinen. Seksikkyys tulee sisältäpäin, joten turha sitä vaakaa on katsella! uskon että miehesi katuu (kuten minä teen) ja usko pois virheistä oppii ja luulenpa että hänen mielestä näytät entistä paremmalta kuin koskaan ennen!
Joten piristy, nauti ulkoilmasta ja älä välitä vaa'an lukemista vaan nauti juuri sellaisena kuin olet!
Maailma on muutenkin liian pinnallinen, joten ole rohkeasti oma itsesi, kyllä miehesi pitää sinua kauneinpana, sydämenssään.. =)
ajan kulua. Parin vuotta keskimäärin menee kun oppii toiseen taas luottamaan. Toisaalta jos miehesi "haukkuu" turhista asioista sinua, niin syy tähän voi löytyä jostain muualta kuin sinusta. Jaksamaisia sinulle:)
Ehkä ilmaisin itseäni huonosti. Ei mieheni minua koskaan hauku. Kehuu maasta taivaaseen joka päivä. Minulle vaan on kehittynyt uskomaton taito ajaa hänet nurkkaan, jossa jokainen vastaus kysymykseeni on väärä. Ja ymmärrän kaiken niin pahasti kuin vain on mahdollista ymmärtää. Mieheni on ihana, ihaileva ja rakastava.
Tämä painokeskustelu nyt oli aika hankala tilanne... Minä tein sen sellaiseksi. Typerä minä.
Nää ulkonäköön liittyvät ongelmat ovat niin surullista luettavaa, vaikka tokihan syy on jossain syvemmällä. Ulkonäöllä et kuitenkaan koskaan miestäsi pidä ja parempi olisikin miettiä / kysyä mitä mies sinussa rakastaa.
Ihannemies sanoo, että liho vaan, minä rakastan sinua sellaisena kuin olet. EIKÄ JUMALAUTA VIHJAA ETTÄ VOISIT OLLA LAIHEMPI!
Vuodet kuluu. Ryppyjä tulee. Raskaudet jättävät jälkensä.
Koettakaa ihmeessä rakentaa suhde jonkin muun varaan kuin sen, mitä pinnallisia arvoja miehesi kannattaa. Vai onko se pinnallisuus vain sinun päässäsi?
Anyway, jos rakkautenne on nyt vahvimmillaan voin vain ihmetellä millaisia ovat olleet miehesi vähemmän rakastavat kommentit ulkonäöstäsi.
Ei ole tarkoitus olla ilkeä, minusta tuo vain oli jotenkin pöyristyttävää luettavaa....
..asian tässä kirjoituksessani niin kuin minun pääni asiat nykyään ymmärtää. Eli ajoin mieheni nurkkaan ja intin ja intin että mikä olisi minun ihannepainoni? Ja että eikös se ollutkin silloin kun painoin vähän vähemmän... jne... Vaikea tilanne miehelle. Onhan hän toki sanonut minua rakastavansa vaikka olisin lihava kuin norsu ja kasvoni arpeutuisivat onnettomuudessa. Mutta kun minä hakemalla haen kaikkea, mitä voi ymmärtää väärin...
Järki on kaikonnut päästäni. Ärsyttää. Ja ennen minäkin olin tavallinen järkevä nainen, joka arvosti itseään, niin sisältä kuin ulkoota.
Heti tekstisi alussa kerroit antaneesi anteeksi miehesi pettämisen. Mutta se lause on täysin ristiriidassa muuhun tekstiisi.
Ilmiselvästi käytöksesi johtuu pettämiseksi tulemsiesta. ilmeiseti olet nähnyt tämän toisen naisen ja vertailet itseäsi häneen, varsinkin näitä ulkonäköseikkoja ja koet huonommuutta, joka ruokkii huonoa itsetuntoasi entistä enemmän. me naiset nyt vain ollaan ulkoiselta olemukseltamme erilaisia, toiset kauniimpia kuin toiset. ja sisäisestikin, mutta tuskinpa miehesi sinulle hehkuttaa tämän toisen naisen plussia niinkuin ne aidosti on itse kokenut ja tämä arvailu vain pahentaa omia fiiliksiäsi.
Pyri kehittämään omaa itsetuntoasi. Ei kukaan voi olla läpeensä ruma, ei ulkoisesti eikä sisäisesti.
Kaikki tekstisi kertoo siitä, että et todellakaan ole kyennyt antamaan miehellesi anteeksi. Jos olisit kyennyt, niin silloin kykenisit jatkamaan suhdettanne normaalilta pohjalta. Ehkä vuosien päästä se saattaa onnistua ja vasta silloin huomaat pystyväsi antamaan anteeksi, tai sitten ei....ja jos se on se ei, niin silloin ei kannata lisätä kenenkään kärsimyksiä väkisin pitämällä suhdetta yllä.
Tsemppiä, joko miehesi kanssa tai sitten ilman!
Toki itsetuntoni heikkous on lähtöisin pettämisestä. Siksihän asiasta maisitsin. Mutta eihän se toki sitä tarkoita, etten olisi antanut miehelleni anteeksi! Hän kävi läpi ison prosessin itsensä kanssa, ja selvitti ammattilaisella syitä pettämiseensä. Syitä löytyikin, hänestä itsestään ja historiastaan, ei minusta.
Mutta ehkä en ole antanut itselleni anteeksi sitä, etten tajunnut sellaista vaaraa olenvankaan??? En tiedä.
En ole koskaan naista nähnyt. Enkä koskaan voi nähdä, koska hän ei ole edes suomalainen. Tiedän miltä hän näyttää mieheni kuvailujen perusteella. Uskonkin kaiken. Isommat rinnat sillä oli... Mutta eipä juuri muuta. Paremmankin näköisiä naisia mieheni olisi matkaansa saanut, vaikka samana iltana. Yrittäjiä oli. No, se on pitkä tarina. Mieheni ei ihastunut. Ei hän törmännyt naiseen, jonka ulkonäkö olisi todella säväyttänyt.
Yllättävän harvoin vertaan itseäni siihen naiseen. Rintoja joskus, ja siitähän ei hyvä mieli seuraa... Vaikka mieheni on jo ennen pettämistään sanonut, että rintojen koolla ei ole juuri merkitystä. Hän pitää normaaleista, B-D. Minä sovin siihen kategoriaan.
Äh, tästä vastauksestani nyt tuli väsynyt. Taidanpa ottaa töiden päälle tirsat. ;)
No, sen vielä sanon, että todella suhteemme on vahva. Kumpikaan ei ole lähdössä mihinkään vain siksi, että nyt on rankkaa. Tiedämme mistä voimme päästä yhdessä yli, ja se luo todella tukevan kivijalan parisuhteelle. Nyt on kyse minusta, minun itsetunnostani. Ei parisuhteessa olevista ongelmista, muuta kuin siinä arvossa minkä historia niille antaa.
Niin, en minä koe huonommuutta sen naisen rinnalla. Olen näyttävä nainen, ja hän oli ns. "tavis". Voit toki kyseenalaistaa sen, ja kysyä, että mitä jos mieheni on vain sanonut niin minun mieliksi... No, en ole edes ainoa jolle hän on sen sanonut. Ja tunnen mieheni. Meillä ei valehdella. Ja olen hyvin tietoinen, ettei miehelläni olisi vaikeuksia napata vaikka kuinka upeata naista. (Saihan hän aikoinaan minutkin ;)) Pettäessä ei kuitenkaan ollut kyse mistään kiinnostumisesta toisesta ihmisestä, ei edes ulkonäöstä.
Sanotaanpa.. minulla taas menee itsetunto siinä..
Että mietin juuri samoja asioita, kuin sinä: riitänkö, olenko tarpeeksi kaunis, tarpeeksi hyvä sängyssä ja olen todella epävarma, nykyään joka asiassa.
Esim. pukeutumiseni suhteen. en tiedä edes viittsinkö pukea enään lempivaatteitani, ku poikaystäväni ei pidä niistä..& alkaa yleensä ilkeäksi, kun on kyseiset vaatteet päälle.
Ja taas.. en itse niin pitäisi pitää sellaisia vaatteita, joita hän haluais minun pitävän koko ajan..
Minulla vaan eri syy noihin, kuin sinulla.
Minulla on taas ollut paljon riitoja poikaystäväni kanssa, stressiä monista asioista(parisuhteeseemme liittyen & sen tulevaisuuteen..)
ja siitä, että hän epäilee minua.
että lähden ensimmäisen vastaan tulijan mukaan esim.
Se on todella rasittavaa ja välillä haluaisin omaa aikaa, mutta.. ei siitäkään tulisi varmaan mitään.. Välillä minuakin itkettää, tai tuntuu että itkettäisi vähän väliä.. haluaisin välillä mennä siskoni, tai kavereideni kanssa ulos ilman häntä, mutta en voi..
eikä minulla edes voi olla miespuolisia ystäviä, kun koko ajan epäiltisiin, että mitä olen taas muka tehnyt kaverini kanssa..
Enään minulla ei tunnun olevan muita kavereita, kuin pari hassua, joita en tapaa kuin puolen vuoden välein ehkä vaan ja pikaisesti..
tuntuu niin yksinäiseltä..& juuri itkettävältä..