Ja nyt ei ole kyse ulkokuoresta!!! Eli: päätin suhteen hetki sitten ja nyt käyn läpi kaipausvaihetta. Tiedän kuitenkin, että näin on parasta ja voimme pysyä kavereina miehen kanssa. Viime aikoina(kaikkien itkujen ja unettomuuden keskellä) olen ruvennut tajuamaan,millainen henkilö oikeasti olen- eikä se ole kaunista ajateltavaa... Luulin aina olevani tasapuolinen, rehellinen, ystävällinen sekä ikuisesti sitoutuva. Hah!! Toisin kävi... Minä olen a. miesvihaaja, b. valehtelija ja tekopyhä, c. ilkeä ja mustasukkainen, d. nimellisesti sitoutuva mutta mahdoton elämänkumppani. Alan ymmärtää, miksi rakkaus loppui ja miksi minulle pitää kaunistella asioita...Pahinta ehkä on,että en edes mieti kuinka itseäni parantaisin, koska osa minusta näkee itsensä aivan eri valossa. Onko ero avannut muidenkin silmiä ja voiko omaa käytöstään puolustella mitenkään..? Se vielä, että minulla on ystäviä, joita kohtaan olen kaikkea muuta paitsi paskiainen. Välitän heistä ja uhrautuisin heidän puolestaan koska tahansa, mutta exäni kohdalla en varmaankaan tekisi mitään...*supernolo*
Olen hirviö
Ex-ok
31046
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
.. että vois jotenkin kommentoida.
Eli esim. näin;
1. Kuinka kauan olitte yhdessä?
2. Mikä oli eron syy?
3. Oletko puhunut asiasta luotettavan henkilön kanssa?
Sanoit että olet alkanut ymmärtää, miksi rakkaus loppui, miksi se mielestäsi loppui? Millä tavalla olet valehtelija ja tekopyhä, puhuitko puuta heinää tunteistasi tms. kumppanillesi?
Olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa tunojeni kanssa. Tein teon josta en ole todellakaan ylpeä. Tapasin naisen, jonka kanssa ei oltu kauaa yhdessä, vaan hän jätti minut, omien sanojensa mukaan siksi että menneisyys ja exä kummitteli taustalla. Se, että välittikö hän minusta lainkaan on suuri kysymysmerkki. Kehui minut maasta taivaisiin, ja toivoo minulle kuulemma hyvää. Ystävyyttä tämän henkilön kanssa en halua, koska se sattuu liikaa. Ko, henkilö kun oli nainen, jonka olisin voinut viedä vaikka alttarille, vaikken kirkkoon kuulukaan.
Noh, siinpää sitten meni niin, että "laitoin paskan kiertämään" ja etsin itselleni uuden naisen, liian pian eron jälkeen, kun olin vielä niin sekaisin etten itsekään sitä tajunnut. Tämä nainen oli ns. "hyvä ihminen", itse asiassa sellainen ihminen, jota joskus aikoinaan haaveilin. Mutta eipä päästänyt tuo edellinen nainen "otteestaan" sii kuvaannollisesti vaan hääräsi taustalla ajatuksissani päivästä toiseen. Joten laitoin poikki. Ja tämä nainen nro 2 on siitä aivan hajalla.
Tässä kohtaa totesin peilistä, että en minä ole tällainen, mutta niinpä vain olen. Ja se ei ole helppoa tunnustettavaa. Olen heikko. Nykyään en naisista pidä, varsinkaan tästä nainen nro 1:stä jota pidän kaiken pahan alkuna ja juurena. Mutta todellisuudessa se olen minä itse jota minä vihaan. Sitä etten tajunnut mitä olen tekemässä (nainen nro 2:lle). Sitä että toisessa ihmisessä näkee niitä omia pelkoja, toivoja, ja puutteita mitä itsessä on, mihin ei ole itse aiemmassa elämänvaiheessa uskaltautunut puuttua.
Näin asian itse näen.
1. Kolme vuotta
2. Miehen rakkaus lopahti
3. Olen kyllä, mutta ajatukset eivät jätä rauhaan.
Alkaa vaikeutumaan arkikin kun en muuta tee kuin itke tai raivoa...
Älä syytä itseäsi kaikesta. Mieshän oli se joka halusi laittaa välit poikki? Syitäkin on varmasti monia, eikä ne välttämättä johdu sinusta.. :( Elämä on joskus epäreilua ja kolmen vuoden seurustelun jälkeen jättäminen on vaikeaa, järkyttävää ja ahdistavaa. Jos mitenkään mahdollista kannataa asioista keskustella mahdollisemmin paljon ex-miehesi kanssa ja hyväksyä ne. Myös hyvät kaverit voivat auttaa raskaassa taakassa.
Jaksamisia