Onhan tämä nyt ihan älytöntä mutta kun erosta on nyt kulunut viikko olen ihan pihalla koko elämästäni. Tiedän että edellinen suhteeni ei ollut moneltakaan osin tyydyttävä, silti tunnen suurta surua sen loppumisesta, koska itse sen siihen pisteeseen ajoin. Poikakaverini oli monin tavoin hyvä mies, siivosi, laittoi ruokaa, piti huolta koirasta, pyykeistä, autosta, tienasi mukavasti, viihtyi kanssani kotona, harrasti urheilua, oli rehellinen ja uskollinen, seksi oli taivaallista…Miksi vain silti ahdistuin kun henkinen puoli ei ollut tasapainossa? Arki olisi sujunut noilta osin hänen kanssaan hyvin, mutta en saanut keskusteluyhteyttä koskaan siltä tasolta mikä olisi ”koskettanut” ajatuksiani. Saanut endorfiinit virtaamaan. Monia kinoja tuli pienistä asioista jatkuvasti ja sain olla puolustuskannalla omien mielipiteideni kanssa. Haaveilu ei onnistunut, eikä hurjien unelmien lennättäminen yhdessä. Arki oli realismia parhaimmillaan. Minä halusin vapautta. Kapinoin ja huusin, olin ilkeä ja paha, satutin ja rikoin suhteemme. Ja omasta mielestäni miehen olisi pitänyt osata se korjata, mikäli minut tahtoo. Koska ei osannut, hän ei tahtonut. Ja se loppui siihen.
Nyt ajattelen että olen hullu kun lähdin sellaista havittelemaan, entä jos seuraava mies lyö, juo tai pettää? Olisiko pitänyt jäädä kiltisti tuohon edelliseen suhteeseen, vaikka se ilmiselvästi satutti ja vei energiaa, olisinko oppinut olemaan hänen kanssaan? Olisinko osannut olla hyvä hänelle, tyytyä siihen mitä saimme ja opetella elämään ilman lennokkaita keskusteluja?
Olen nyt vain sekaisin, en tiedä mihin tarttua. Onko olemassa aikuista ihmissuhdetta johon saisin viedä itseni pelkoineni, heikkouksineni ja suruineni ja tulisin silti hyväksytyksi ja rakastetuksi vailla pelkoa siitä ettei toinen ymmärrä?
Kuinka saisin ajatukseni pois näistä asioista, mitä jos pilaan kaikki tulevat suhteeni? En koskaan hänen kasvojaan kun viimeisen kerran kävin yhteisessä asunnossamme, jossa kerkisimme jakaa puoli vuotta elämästämme. Puoliksi tyhjä koti ja eksyneen näköinen mies, joka kerran minulle niin paljon merkitsi…kuinka haavoittuvaiselta hän näyttikään, kuinka pahalta minusta tuntuikaan ettei mikään enää koskaan palaa. Toivon niin kovasti, että teimme oikean ratkaisun, annoimme toisillemme elämän, jota emme yhdessä osanneetkaan rakentaa.
Nyt ajattelen että olen hullu kun lähdin sellaista havittelemaan, entä jos seuraava mies lyö, juo tai pettää? Olisiko pitänyt jäädä kiltisti tuohon edelliseen suhteeseen, vaikka se ilmiselvästi satutti ja vei energiaa, olisinko oppinut olemaan hänen kanssaan? Olisinko osannut olla hyvä hänelle, tyytyä siihen mitä saimme ja opetella elämään ilman lennokkaita keskusteluja?
Olen nyt vain sekaisin, en tiedä mihin tarttua. Onko olemassa aikuista ihmissuhdetta johon saisin viedä itseni pelkoineni, heikkouksineni ja suruineni ja tulisin silti hyväksytyksi ja rakastetuksi vailla pelkoa siitä ettei toinen ymmärrä?
Kuinka saisin ajatukseni pois näistä asioista, mitä jos pilaan kaikki tulevat suhteeni? En koskaan hänen kasvojaan kun viimeisen kerran kävin yhteisessä asunnossamme, jossa kerkisimme jakaa puoli vuotta elämästämme. Puoliksi tyhjä koti ja eksyneen näköinen mies, joka kerran minulle niin paljon merkitsi…kuinka haavoittuvaiselta hän näyttikään, kuinka pahalta minusta tuntuikaan ettei mikään enää koskaan palaa. Toivon niin kovasti, että teimme oikean ratkaisun, annoimme toisillemme elämän, jota emme yhdessä osanneetkaan rakentaa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Miehet ja naiset ovat erilaisia. Onhan niitä syvällisiä runopoikia, mutta aika moni mies käsittelee asioita konkreettisesti. He eivät kertakaikkiaan osaa keittiöpsykologiaa, mikä meille naisille on itsestäänselvyys. Eivät he analysoi, pohdi ja toisaalta myöskään hae draamaa ja teatteria ja suuria tunneaaltoja, mitä nainen jostain syystä tarvitsee.
Miehet elävät konkretian kautta. Juuri se toimiva arki on sitä millä miehesi on halunnut tehdä sinut onnelliseksi. Mies ehkä vaihtaa sinulle lampun tai korjaa television kaukosäätimen, ostaa pakastimeen lempparijätskiäsi, hieroo hartioitasi, kiusoittelee, kyselee miten meni töissä: Voi miten paljon rakkauden ja kiintymyksen osoitusta, ei syvällistä mutta tuntuvaa ja näkyvää, miehistä toimintaa.
Kirjoitan yleistäen, anteeksi. Tiedän, että pohdiskelevia, niin mahdottoman syvällisiä runopoikiakin on. Ja sitten niitä mukasyvällisiä, jotka ovat lukeneet kaikki maailmankirjallisuuden klassikot voidakseen mainita lukeneensa ne (argh).
Minustakin olisi mukavaa harrastaa syvällisiä keskusteluja. Olisi kivaa, jos mies ymmärtäisi ne analyyttiset lauseeni, jotka naispuolisille ystäville ovat itsestäänselvyyksiä. Ymmärtäisi minun loputonta itsetutkiskeluani tai edes sen, mitä tarkoitan puhuessani itseni etsimisestä (sanoi ihan oikeasti, että no ilmoita sitten kun olet löytänyt!).
Me (naiset) ahmimme lehdistä ihmissuhdeartikkelit, luemme marssit ja venukset, kuuntelemme hievahtamatta TV 2:n punaista lankaa tai psykiatri Furmania. Kun taas mies, sellainen keskiverto mies mihin minä olen pääosin elämässäni törmännyt, katselee lehdestä vähäpukeiset naiset ja urheilusivut, pitää action-leffoista, ja on tyytyväinen elämäänsä, kun saa hyvää ruokaa, riittävästi seksiä ja nätin naisen jota rakastaa. Sitä perusarkea siis, mihin viittasit...
Olen ajatellut kovin samalla tavalla kuin sinä tavatessani nykyisen mieheni. Ajattelin heti, että olemme kovin erilaiset. Hänen ajatusmaailmansa on/oli yksinkertainen, mustavalkoinenkin. Ehkä hän on oppinut minulta joitakin pieniä asioita: asioiden kyseenalaistamisen ja asioiden perustelun. "Ruotsalaiset on perseestä" on kommentti, jonka vain tyhmä ihminen sanoo.
Syvällistä keskustelijaa ei miehestäni tule ikinä. Toisaalta olemme tasoissa, minuakaan ei voisi vähempää kiinnostaa jotkut aihealueet, joista hän varmasti haluaisi minulle puhua.
Riidan aikana olen antanut kyllä ymmärtää, että hän ei "ymmärrä mitään". Kuitenkin, kun asiaa miettii, hänessä on syvällisempiä taitoja paljon enemmän kuin minulla. Kyky pyytää ja antaa anteeksi, ilmaista rakkautta ja kaipuuta ovat taitoja, jotka eivät ole minulle itsestäänselviä. Arvostan niitä hänessä. Ja minulla on vain tarve läpistä syvällisiä ja selvittää, miksi tuollaiset asiat eivät ole minulle niin helppoja...
Hyvää jatkoa sinulle! Olen varma, että löydät oikean miehen rinnallesi. Hän ei tule olemaan täydellinen, mutta tunnet silloin rakastavasi häntä virheineen ja tiedät ehdottomasti saavasi häneltä enemmän kuin mistä jäät paitsi.
Minä myös olen vähitellen pakotettu lopettamaan suhteeni, joka muistuttaa kovin paljon sinun kuvailemaasi. Keskustelu ei suju ollenkaan. Joku kyllä sanoi, että jos mies muuten on hyvä, hoida keskustelut töissä tai ystävien kanssa. Ettei kukaan voi täyttää kaikkia tarpeita. Oli niin tai näin, minulle se henkinen yhteys on se tärkein. Mies kyllä yrittää, mutta kun puhumme eri kieltä (vaikka suomea kyllä...), siitä ei tule mitään. Tavallisetkin asiat joutuu vääntämään rautalangasta, vaikeimpia en enää edes yritä. Kaiken lisäksi on paljon aiheita, joista ei kannata puhua, kun mies kuitenkin heti hermostuu. Mielstäni pitää saada puhua vapaasti pelkäämättä, mistä toinen taas sattuu ottamaan pulttia.
Henkinen yhteys miehen kanssa ei ole ollenkaan harvinaista. Se ei kyllä ole sukupuolesta kiinni! En usko noihin amerikkalaisiin Mars ja Venus-höpinöihin.
Kokeile kasvaa muutama vuosi.
"Miehen olisi pitänyt osata korjata se"
Puhuitko koskaan aidosti tunteistasi, ja annoitko miehelle edes suunvuoroa kaiken kiukun keskellä?
Jos sulla on elämä sekaisin niin pitäisköhän sun itse kokeilla korjata sitä? Kun se elämä oli nähtävästi sekaisin jo siihen suhteeseen mennessä.
"Kun ei osannut niin ei tahtonut"
Tämä on jo kaiken huippu. Mistäköhän helvetistä tiedät ettei tahtonut? Annoitko mahdollisesti siihen edes tilaisuutta?
Ja Merjalle:
Puhuitte suomea, mutta eri kieltä. Kokeilitko koskaan puhua samaa kieltä miehen kanssa? Kun olet näköjään koko ajan olettanut että mies osaisi tulkita sinua. Taas yksi joka olettaa että ihmiset osaavat lukea ajatuksia tai ovat erinomaisia rivien välistä tulkitsemisessa.
Tuo ajatusten lukemisen ja rivien välistä tulkitsesinen taidon puute ei tosiaankaan ole meidän ongelmamme. Kuten sanoin, kaikki pitää vääntää rautalangasta ja kohta en enää jaksa. En viitsinyt sanoa rumasti, mutta nyt sanon. Mies on niin paljon tyhmempi kuin minä ja keskustelu ei suju edes arkiasioista. Omassa ulosannissani ei vaikuta olevan vikaa, kun muut ymmärtävät.
Kun sen joutuu itselleen myöntämään? Mulle tulee melkein paha mieli poikaystäväni puolesta kun hän ei ymmärrä ajatuksiani, yritän jotenkin ajatella nätisti vaikka mielessäni kiehun hänen yksinkertaisuuttaan. Toisaalta se on vain minun katsomuskantani asiaan, monissa muissa asioissa hän on paljon parempi kuin minä.
Rautalanka alkaa olla täältäkin lopussa ja uuteen ei ole enää varaa..Jotenkin sitä toivoisi vähän helpommalla pääsevänsä normaalin elämän jutustelutuokioista.
Että suhteen loppuminen oli yhteinen päätöksemme, mieheni alkuperäinen ehdotus, johon minä tartuin ja muutin pois. Ahdistavaa aikaa kesti koko kesän niin että rintalastaa painoi jo kipu.
Omasta mielestäni annoin mahdollisuuden, johon toinen ei tarttunut. Itse yritin keskustella, en todellakaan kertaakaan menettänyt edes malttiani vaan keskustelin rauhallisesti ja ystävällisesti kyyneleet silmäkulmassa kimmeltäen, kun yritin saada toista ymmärtämään. En saanut.
Olisin todella toivonut että tämä olisi onnistunut, mutta ei se toivomalla onnistu..Kyllä siihen tarvitaan kaksi vahvaa ihmistä ja uskoa tulevaan.
Mieheni ei koskaan sanonut minulle "Ei ole mitään hätää"-lausetta, ei rauhoitellut minua kun pelkäsin suhteemme puolesta. Päinvastoin tuntui laittavan lisää vettä myllyyn vouhkaamalla parisuhteemme helvetillisestä tilasta. Tuntui muistuttavan siitä aina silloinkin kun meillä mielestäni meni ihan rauhallisesti ja hyvin. En ymmärtänyt moista. Ehkäpä hän itsekin vain etsi ulospääsyä tästä kaikesta.
Niin Se taas nähtiin: mikään ei riitä
jos on sopiva mies ja nainen ja sopivaan aikaan toistensa elämässä!
tosin se voi miehstä kyllä tuntua siltä, ettei mikään riitä naiselle. ja naisestakin voi tuntua ettei hänelle mikään riitä, kun ei oikein itsekään tiedä mitä haluaa, vaikka tuntuu siltä, että jotain oleellista puuttuu.
kyllä se vaan on niin, etten itsekään kestänyt "tyhmää" miestä. tosin olen nyt ymmärtänyt, että "tyhmä" tarkoitaa vain sitä, että henkisen kehityksen taso ei ole samalla viivalla. tai että elämänkokemuksemme ovat olleet kovin erilaiset ja maailmankatsomuksemme poikkeavat niin paljon ettei yhteyttä synny. ja tämä yhteys on naiselle, joka haluaa "jakaa" huomattavasti enemmän kuin mies yleensä, elintärkeä. ja sen yhteyden puutteeseenvoi suhde kaatua helpostikin.
kannattaa lukea mars ja venus ja uusi rakkaus. ei sitä kannata, kuten mitään muutakaan, lukea "kuin raamattua" (kuten ei raamattukaan)ikään kuin se olisi kaikki totta. mutta sieltäkin voi saada joitain näkökulmia, jotka ehkä saattavat helpottaa ja kannustaa ja jäsentää omia uskomuksiaan.
Marshall B. Rosenberg: myötäelämisen taito!!!!!!!tätä kirjaa suosittelen jokaiselle. tätä kommunikoinnin tekniikkaa NVC:tä, empatian antamista, voi harjoitella miesten ja naisten ja lasten jne kanssa ja se toimii! tämän kun opettelee, niin elämä helpottuu kummasti! tämän avulla voi oppiakin ymmärtämään toista sukupuolta paremmin ja tiedostaa erojamme.
kuitenkaan se ei ole niin, että vain naiset tarvitsevat ymmärrystä! myös miehet tarvitsevat sitä yhtä kipeästi!
naisella on yleensä siihen "ymmärtämiseen" ja suhteen työstämiseen ehkä suurempi halu/tarve, mutta yksilöstähän se on kiinni.
jos keskustelu on sitä, että mies kokee naisen syyttävän ja haukkuvan vain miestä ja kertoo mitä tämä ei tee, niin kuka hullu haluaa näitä "kehitys keskusteluja" käydä edes??? olen itsekin tähän syyllistynyt aikaisemmin, vaikken edes tajunut niin tekeväni. että huom! naiset!
yksi kirja, joka on myös erinomainen on: koira ja delfiini. tämä on todellakin koiran koulutuskirja se perustuu positiiviseen ehdollistamiseen. ja tämä on periaate, jonka mukaan kun toimii ihmistenkin kanssa on kaikilla mukavampaa! lasten kasvatuksessa tämä on myös eriomainen!
eli lyhyesti: esim jos mies tiskaa astiat niin nainen ei silloin mene valittamaan, että kun kaikki astiat ovat väärillä paikoilla. vaan nainen kiittää miestä siitä, että tämä on sen tehnyt ja hänen ei tarvitse sitä tehdä. ja antaa vaikka "väärillä" paikolla olevien astioiden muistuttaa itseään siitä, että mies tiskasi ja halusi helpottaa naisen elämää tällä teollaan!
tai, jos mies tuo kukkia, niin nainen ei sano, ettei näistä kukista pidä (eikö se mies tunne minua lainkaan, kun ei tiedä mitä kukkia??... mies ei vaan kiinnitä välttämättä siihen huomiota! kukka voi olla miehelle vain kukka!!) vaan toteaa, että olipa hieno ajatus ja arvostaa sitä ja kiittää.
kun mies näkee naisen arvostavan hänen yrityksiään haluaa hän jatkossakin tehdä näitä "Palveluksia" naiselle naista ilostuttaakseen. mitä enemmän mies tuntee arvostusta naisen puolelta, sen enemmän hän haluaa tehdä naisen hyväksi. j
a ehkä alkaa myös ylittämään itsensä ja ottaa selvää mistä kukista nainen pitää? ehkä ei? ehkä hän huomaa myös, että naisella on tärkeää tietty järjestys asia kaapissa.
ja sitten, kun mies kokee saavansa arvostusta voi hänelle sanoakin astiakaapin järjestyksestä ilman että se kolauttaisi hänen itsetuntoaan, koska hänän on jo arvostetu naisen silmissä! ja nainen voi kertoa mistä kukista hän erityisesti pitää.
ihan sama on naisen kanssakin, haluaahan nainenkin yhtälailla täyttää miehen tarpeita! kun pari suhde toimii vain, jos molempien tarpeet täyttyvät.
ja lapsen kasvatuksessa myöskin tämä on oikein toimiva. tässä ei tarvitse käyttää rangaistusta ollenkaan! on vain kieltoja; rajat. epätoivotavaa toimintaan, jos se ei ole vahingollista kenellekään, ei kiinnitetä mitään huomiota niin se loppuu vähitellen.
hyvä ihmissuhde vaatii aina työtä!
Noh, meillä piitkä suhde ja kolme lastakin.
Yleensä olemme riidattomia ja tuntuu, että ajattelemme kaikesta samoin. Pääsemme helposti yhteisymmärrykseen ja kumpikin tulee toisiaan vastaan mielipiteissä.
Mies on ahkera siinä määrin, että pitää välillä komentaa hiljentämään tahtia. Hän ei siedä tv:n tuijotusta ja tämä nettikin on aivan syvältä. Katselen ja surffailen mutta ei perhettä saa hylätä.
Silti, silloin tällöin elämä tyssähtää väsymyksen ja minkä lie takia.
Jossain vaiheessa alan kertoa peloistani ja huolistani. Mies ei välttämättä edes kommentoi näitä asioita mutta halaa ja hellii.
Välillä minustakin tuntuu, että yksinkö tätä suhdetta pohdin. Silti olen onnellinen sillä kyllä tuo halaus on kuittaus siitä, että asiat on taas selvitetty. Olen aika haka kyselemään hänen tunteistaan ja hän niihin kommentoi lyhyesti ja vähän ihmeissään.
Ne syvällisemmät keskustelut hoidan tyttöystävien kanssa. Yleensä ovat lapsi ja parisuhde asioita.
Mutta mitään horoskooppeja ei mulle tarvii selvitellä. Hömppä mikä hömppä.
Ihan hyvä kirjoitus, mutta yksi asia pistää silmään. Ehkä en sitten sovi parisuhteeseen, kun siinä minun mielestäni pitää niin paljon laskelmoida, mitä kannattaa sanoa ja tehdä. En kyllä ala kiittelemään siitä, että mies vie roskapussin tai tiskaa, koska kotityöt ovat kaikkien hommaa eikä naisen auttamista. En siis kiitä ja saan syyttää itseäni, kun mies ei tunne itseään arvostetuksi ? Ja on todella vaikea pitää suunsa kiinni, kun mies on tyhjentänyt pesukoneen ja vaatteet ovat suurin piirtein päällekkäin myttyinä narulla ;-)Siis minun mieheni tekee kotihommia, siitä osaan kyllä olla tyytyväinen.
En usko, että olisit jotenkin "sopimaton" parisuhteeseen. Se mikä on sinun mielestäsi naisen "auttamista" tai ehkä naisen huomioon ottamista on jotain muuta sitten.
Esimerkkini olivat tyypittelevät ja ehkä vähän konservatiiviset. Kyse on enemmänkin siitä asenteesta. En tiedä, mutta minusta on mukava, jos mies huomaa, kun olen tehnyt jotain yhteisen viihtyvyyden eteen.
Oho! Niin näköjään itse näen sen enemmänkin parisuhteen ja meidän eteen tekemisenä kuin pelkästään naisen auttamisena. ja se toimii siis myös niin päin että kun minä teen jotain joka molempien hyvään oloon vaikuttaa niin saan häneltä kiitosta. Ehkä tämä ei sinulle toimi ja tuntuu hölmöltä? Itse olen opetellut olemaan kiitollinen näistä pienistäkin asioista. kuitenkin arki muodostuu näistä!
Niin se voi aluksi tuntua laskelmoinnilta, mutta mielestäni se ei ole sitä. Ehkä alkuun mutta ei sitten myöhemmin.. Ehkä nimittäisin sitä mieluumminkin kommunikoinniksi ja toistemme huomioon ottamiseksi.
Mielestäni kuitenkaan ei tarvitse tehdä sellaista missä kokee uhraavansa itsensä. Sellainen uhraaminen vain tekee hallaa molemmille loppujen lopuksi. Kompromisseja parisuhde vaatii aikalailla. Sitten on niitä asioita joissa ei pysty tekemmään kompromisseja. ja se on ihan ok!
Itse olen huomannut, että tällainen ed. mainittu järjestelmä toimii ja siitä tulee aitoa halua tehdä töitä suhteen eteen. ja haluaa myös tehdä toiselle mieliksi siksi että haluaa ei siksi, että tältä saisi jotain vastineeksi!
Niin ehkä me suhtaudumme asioihin joskus hieman liian vakavasti. itseäni ärsytti aluksi kamalasti kun mieheni aina jätti vaatteensa mihin sattuu keskelle kulkureittiä myttyyn. myöhemmin opin pitämään sitä aina suloisena. ja ostin hänelle sellaisen korin, kuten itsellenikin, johon voi heittää omat sotkunsa, joita ei jaksa heti siivota.
Uskon että sovittelemalla kaikesta selviää ja pääsee ratkaisuun joka tyydyttää molempia vaikka se olisikin kompromissi. sinäkin voit löytää sen oman tapasi toimia ja olla tyytyävinen. siis voitte yhdessä saada omat ja miehesi tarpeet tyydytetyisi. ei sinun tule yksin kaikkea tehdä ja ei varsinkaan olla vastuussa toisen tunteista! Mutta monesti tämän parisuhteen työstäminen alkaa naisen aloitteesta koska meillä on yleensä enemmän siihen taipumuksia ja tarpeita. mutta kyllä ne miehetkin osaavat ja alkavat kiinnostua aiheesta kun ymmärtävät sen olevan heillekin tyydyttävää!
Suhteessamme oli pielessä niin moni asia. Kotityöt eivät sujuneet, koska niitä tehtiin verenmaku suussa. Poikaystäväni oli ylitarkka ja minä taasen enmmän rennosti ottava, vaikka samaan lopputulokseen pyrin mutta en aina samlla ajoituksella hänen kanssaan. Suhteessamme vallankäyttö vääristyi syyttelyksi, hän syytti minua epäsiistiksi ja teki mielenosoituksellisen tehikkaasti kotitöitä, syytellen samalla minua miksi en tee samaan aikaan hänen kanssaan.
Tilanne saattoi olla seuraavanlainen: Tulin ylitöistä kotiin rättiväsyneenä ja tiskialtaassa oli tiskejä. Poikaystäväni jo muutaman tunnin sohvalla levänneenä alkoi tiskata mielenosoituksellisesti heti kun laitoin kahvin tippumaan. Itse olisin halunnut olla hetken sohvalla, mutta avuliaisuudesta menin häntä auttamaan. Heti perään piti lähteä kauppaan ja heti perään laittaa ruokaa. En kerinnyt huokaista helpotuksesta hetkeäkään.
Loppuaikana kävin ruokatunnilla kotona tiskaamassa, ettei työmatkalta illalla palaav poikaystäväni ahdistuisi tiskeistä. Olin aivan paniikinomaisessa tilassa kodin siisteyden kanssa. Hädin tuskin uskalsin elää kotonani, etten vain sotkisi paikkoja. Sain paniikkikohtauksia. Olimme vain niin erilaisia.
Elämä tuntui kotitöiden suorittamiselta ilman iloa ja arjen ilopilkahduksista nauttimista. Rakastan ostaa rakkailleni kaikkea kivaa, mutta poilaystäväni kielsi etten saa ostaa hänelle vaatteita, koska hän ei ehkä pitäisi niistä. Hän ei halunnut sisustaa kotia kanssani, koska kaikki tavarat olivat liian kalliita, rumia tai muuten vaan epäkäytännöllisiä. Jos ostin jotain kotiimme, jouduin selittämään, miksi niin tein ja olemaan anteeksipyyntönä hänen edessään "eihän me sitä olis tarvittu mutta se oli niin halpa ja kato nyt miten nättikin se on.."
Pohdinnat elämästä saivat hänet hermostumaan, useimmat automatkat menivät riidellen, kun aloitin keskustelun yleisistä asioista, esim. koulutuksen tarpeellisuudesta työelämässä..halusin pohtia asioita eri näkökannoilta, mutta riita tuli siitä että poikaystäväni yritti lytätä pohdintani lyttyyn ja vaati faktaa mielipiteideni tueksi..monesti yritin kyyneleet silmissä selittää että en minä väitä olevani oikeassa, haluan vain pohtia näitä asioita eri kannoilta..
Yksinkertaisesti tunsin kadottavani itseni. Tunsin ettei minua arvostettu. Kiukuttelin. Olin ilkeä. En tuntenut enää omia ajtuksiani, jotka kiersivät noidankehää.
Osittain tässä oli kyse poikaystäväni erilaisesta elämänkokemuksesta, itse koen kokeneeni neljännesvuosisadan elettyäni melko paljon asioita, ja uskon että elämän realiteetit ovat kohdallaan, vaikka paljon opittavaa vielä onkin.
Ei toiselle voi opettaa sellaista mitä toinen ei halua oppia. Vaikka läheisyyden ja hellyyden menettäminen koskeekin, uskon että vapaudun paljosta, kun saan olla oma itseni. Nyt on aika olla hetken aikaa ihan yksin, tutustua itseensä, miettiä mitä haluan ja sen jälkeen palata areenalle entistä vahvempana. Haluan kartoittaa omat voimani ja sen jälkeen jakaa elämäni jonkun kanssa joka osaa ottaa vastaan sen mitä haluan jakaa.
Kulunut kommentti, mutta kuitenkin: olet vielä nuori ja ihan varmaan löydät vielä sen oikean.
Minä olen paljon vanhempi, mutta kerran minäkin löysin sen oikean ja sain hänen kanssaan lapsia. Meillä nimenomaan henkinen yhteys oli vahva. Ajauduimme eroon erilaisten tapahtumien seurauksena siinä vaiheessa, kun lapset olivat aika pieniä. Siitä huolimatta henkinen yhteys toimii edelleen ja kaipaan sitä, vaikka uudessa suhteessani esimerkiksi kotihommat ja fyysinen puoli kyllä toimivat paremmin. Joka tapauksessa, minun pitää ajatella sitä, olenko valmis olemaan yksin tai siis ilman parisuhdetta loppuelämäni. Olen päätymässä tulokseen, että parempi olla yksin, kuin olla suhteessa, jossa kommunikointi ei suju.
Piti vielä sanomani, että olet varmaan oppinut nyt paljon ja tältä pohjalta olet viisaampi seuraavassa suhteessa. Tiedät, mitä suhteelta odotat ja mitä et missään tapauksessa halua, joten valinta osuu todennäköisemmin oikeaan.
Ajatuskin siitä että jossain vielä odottaa Se Herra jonka kanssa elämääni saan jakaa tuntuu lohdulliselta. Että tapaan vielä sen, jonka takia näin pitkän matkan tein ja monta kolhua vastaanotin. Jonkun joka ei ole täydellinen, mutta on kanssani samalla lailla valmis jakamaan elämänsä, puutteensa, pelkonsa, tulevaisuutensa. Jonkun joka katsoo kanssani samaan suuntaan.
Iltaisin lausun pienen rukouksen pienen yksiöni parvekkeelta kohti yötaivasta, "Sinä siellä jossain, tiedän että olet yhtälailla yksinäinen kuin minä nyt. Anna maailmankaikkeuden johdattaa meidät toistemme luo."
Tyhjän sänkyyn käpertyessäni kuvittelen hänet viereeni, jakamaan kanssani maailman joka hetkeksi muuttuisi turvalliseksi, muuttuisi kodiksi. En odota ehdotonta rakkautta, enkä ilman työtä toimivaa parisuhdetta. En odota mitään epärealistista, mikä ei voisi koskaan toteutua. Odotan ihmistä joka kuuntelee, joka puhuu kanssani.
Entinen avomieheni vuosien takaa soitti eilen minulle, hän on jo kihloissa uuden naisensa kanssa, jonka kanssa minua aikanaan petti. Olen antanut hänelle anteeksi jo aikoja sitten vapauttaakseni itseni vihasta jota häntä kohtaan tunsin aikanaan hänen minut jätettyään. Hän valoi minuun uskoa ja puhui kanssani järkevästi tuntikausia. Voi sitä ajatusten lentoa ja yhtenäisyyttä, sitä määrää tunnetta joka välillämme ajatusten tasolla lenteli. Voin rehellisesti sanoa silti arvostavani hänen ajatuksiaan, vaikka en arvostakaan tapaa jolla suhteemme päättyi. En ehkä päässyt erosta yli, koska etsin jotain parempaa korvaamaan kokemani menetyksen.
Uskon että ihmissuhde tuon edellisen eron jälkeen olisi voinut onnistua vain jos olisin kokenut vahvempaa henkistä yhteyttä seuraavan kanssa, mutta se osoittautui tässä suhteessa mahdottomaksi. Siksi jatkan edelleen samaa toipumisprosessiani, nyt vain kahden suhteen surujen kanssa. Menetys koskee aina.
Kaipaan niin hellyyttä ja rehellistä välittämistä. Kaipaan niin aitoa rakkautta ja kosketusta, toisen lämmön ja ajatusten tuomaa turvaa. Aikuista ihmissuhdetta.
Tästä nousen. Tästä lähden eteenpäin. Elämä kuljettaa ja kantaa minut yli näiden koettelemusten, etä jonain päivänä osaisin ymmärtää taakse katsoessani kuinka viisaasti elämäntieni onkaan rakennettu kohti oikeaa päämäärää.
Meillä sattuu olemaan vähän samanlaiset suhteet koettuna, vaikka niin eri-ikäsiä ollaankin. Ensin se mies, jonka kanssa henkinen yhteys toimi, mutta joka lopulta oli uskoton. Sitten se "kiltti" mies, jonka vahvuus ei ole keskustelupuolella.
Sinulla on elämä edessä, kyllä se oikea sieltä vastaan tulee jossakin vaiheessa. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta itselle epäsopivaan ei tarvitse tyytyä. Koeta nyt vaikka keskittyä johonkin muuhun elämän alueeseen. Tsemppiä!
Kuten myös tsemppiä sinulle omaan elämäntilanteeseesi, mihin ratkaisuun päädytkään. Aika jännää miten samalla lailla elämä tietynlasiten suhteiden läpi kuljettaa. Tässä vaikeasa parisuhteessa ollessani en ymmärtänyt kun ihmiset sanoivat että suhteiden kautta oppii aina jotain tärkeää itsestään, en tuntenut opivani yhtään mitään.
Nyt kun erosimme, näen kaiken selvästi. Opinhan minä, paljonkin. Sen opin käyttämisen aika ei vain ole nyt vaan ehkä joskus myöhemmin.. Nyt on todellakin aika keskittyä johonkin muuhun, johonkin jota elämäksi kutsutaan...
Voimia meille! Aurinkoista syksyä!