Nyt se tapahtui. Irtisanouduin vakipaikasta, hyvä palkka, oma työhuone jne, vaan sekava, täysin mielenkiinnoton ja otetta saamaton työsektori. Alaiseni puuhastelivat omiaan ilman pomon ohjausta ja auktoriteettivaltaa, siis paha sekoboltsisysteemi.
Olen aiemminkin työskennellyt vaikeidenkin asioiden parissa, ja stressiä ollut, vaan nyt oli ennätys. Unet meni, työhön tulo oli yhtä tuskaa ja epätoivoinen mielialal. Noh, työterv.lääkäri kehotti miettimään ottamalla sairista "aikalisänä",mutta totesin että se ei ratkaise asiaa,sama paska edessä sairikselta tultua.
Nyt sitten tyhjän päällä, karenssi 3 kk tulossa, ei fyrkan fyrkkaa kaikkineen liki puoleen vuoteen, ei mitään takeita siitä saako koskaan edes puolella palkalla mitään uutta työtä. Ihminen on ihmeellinen olento: heti kun on ratkaisunsa tehnyt, alkaa miettiä menikö se oikein, ja että olisiko vain kannattanut hampaat irvessä koettaa rimpuilla edes palkan takia. Olisihan sillä saanut ylläpidettyä auton, reissuttua ulkomailla sydäntalvella ja ostettua jopa hyviä vaatteita jne.
Tähän se vain omalla osallani kuitenkin kallistui. Koetin kuunnella sydämen ja oman voinnin ääntä, ja viis veisata tutuista ja vanhempien kauhistelevista kommenteista. Onko kohtalotovereita eli hallitsemattomasta oravanpyörästä lähteneitä?
Olen aiemminkin työskennellyt vaikeidenkin asioiden parissa, ja stressiä ollut, vaan nyt oli ennätys. Unet meni, työhön tulo oli yhtä tuskaa ja epätoivoinen mielialal. Noh, työterv.lääkäri kehotti miettimään ottamalla sairista "aikalisänä",mutta totesin että se ei ratkaise asiaa,sama paska edessä sairikselta tultua.
Nyt sitten tyhjän päällä, karenssi 3 kk tulossa, ei fyrkan fyrkkaa kaikkineen liki puoleen vuoteen, ei mitään takeita siitä saako koskaan edes puolella palkalla mitään uutta työtä. Ihminen on ihmeellinen olento: heti kun on ratkaisunsa tehnyt, alkaa miettiä menikö se oikein, ja että olisiko vain kannattanut hampaat irvessä koettaa rimpuilla edes palkan takia. Olisihan sillä saanut ylläpidettyä auton, reissuttua ulkomailla sydäntalvella ja ostettua jopa hyviä vaatteita jne.
Tähän se vain omalla osallani kuitenkin kallistui. Koetin kuunnella sydämen ja oman voinnin ääntä, ja viis veisata tutuista ja vanhempien kauhistelevista kommenteista. Onko kohtalotovereita eli hallitsemattomasta oravanpyörästä lähteneitä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Voi kun uskaltais tehdä saman.
Olen kylläkin vain työntekijä, mutta kun työ ei tekijäänsä kiitä eikä kukaan muukaan.
Maanataina pitäis mennä töihin eikä yhtään innosta.
mä lähin kans tänään pois, oli vaki duuni yms. mutta pomo oli niin perseestä että ei sitä kestäny erkkikään...sen takia meni työt, rahat kans yms. voi stna etten muuta sano! kaiken maailman pomoja se luoja elättääki!!
Mulla kanssa oli vakiduuni ja asiat hyvin kunnes pomo vaihtui.
Uusi pomo oli aivan perseestä. Pakko oli lähteä kun ei enää kestänyt nähdä koko tyyppiä silmissään ja tuli jo uniinkin uhoamaan ja paskantärkeyttään korostamaan.
...ajatellen tulee rupia perseeseen, mutta kahden-20:n vuoden aikavälillä varmasti tulet toteamaan ratkaisusi oikeaksi.
Eihän tuollaisesta touhusta mitään valmista tule, parempi jättää uppoava laiva, ennen kuin se saavuttaa pohjan
...ajatellen tulee rupia perseeseen, mutta kahden-20:n vuoden aikavälillä varmasti tulet toteamaan ratkaisusi oikeaksi.
Eihän tuollaisesta touhusta mitään valmista tule, parempi jättää uppoava laiva, ennen kuin se saavuttaa pohjan
Ei se raha aina todellakaan merkitse kaikkea. Elämä on ELÄMISEN arvoista ja aina se ei onnistu työpaikalla....
-yksi loppatiliä harkitseva/elämään vaihtava-
Toimin samoin vuoden alussa, tosin ei ollut vakituinen työ. Et usko, miten olo helpotti! Uni oli hyvää ja mieli rauhallinen, vaikkei ollut tietoakaan uudesta työstä. Syynä todella sadistiset vanhat akat työkavereina.
Voi kunpa uskaltaisin tehdä saman. Olen tällä hetkellä arvostetussa työpaikassa koeajalla, vielä kuukausi. Tuntuu etten jaksa enää yhtään. Tietenkin on vaikeaa kun on ollut vasta 3 kk töissä, eikä ole vieläkään täysin päässyt työhän sisälle..
Työ on stressaavaa, kun pääsee yhdestä paineesta, tulee 2 tilalle. Työpaineet alkaa jo näkyä henkisenä ja fyysisenä rasitteena, kiloja rapisee viikottain lisää, ei olisi varaa enää tipuutta yhtään pois.
Mietin joka työpäivän jälkeen, miten olisi ihana kun huomenna ei tarvitsisi enää tulla töihin. Omia paineita lisää työpaikan ilmapiiri, kaikki alkaa olemaan loppuun palaneita.
Tänään töistä lähtiessäni huomasin ettei nimeäni ole enää työvuorlistassa... :) herätti hiukan ihmetystä, mutta myös ilonaihetta. Oliko se nyt sitten vilpitön vahinko vai vahingossa unohdettu kertoa, ettei enää tarvitse tulla töihin. :)
En haluaisi jäädä tyhjän päälle mutta en halua myöskään riuduttaa itseäni puolikuoliaaksi.. En haluaisi itse irtisanoutua, toivon vain, että minut irtisanottaisiin, karenssin vuoksi.
ja huomenna taas töihin....
Tässä kun lukee ihmisten ahdistuneita kirjoituksia, tulee mieleen että kuinkahan pitkään tällainen voi jatkua? Siis ihan oikeasti!
Ystäväpiiristäni ehkä 10% on sanonut jollakin tapaa jaksavansa töissään, loput tuntuvat olevan hermoromahduksen partaalla. Yhdeltäkään en ole hyvää kommenttia työoloistaan kuullut. Ja työpaikat kattavat hyvin pitkälti yhteiskunnan jokaisen sektorin, duunarista yritysjohtajiin.
Eikö tälle julmetun suurelle epäkohdalle kukaan voi mitään? Vai eikö sitä vaan huomata, kaiken sen kiireen ja ahdistuksen keskellä?
Mikä vittu tätä yhteiskuntaa vaivaa?! :D
Kannustukseni! Teit varmasti -vähintään hiukan pidemmällä aikavälillä- oikean ratkaisun. Itse päädyin samaan reilut 1 kk sitten. Vakipaikka, kohtuupalkka (ei alansa huippua vaan toimeen tuli mukavasti), uusi auto alla, haaveissa alkutalven kaukomatka. Silti vihelsin pelin poikki osaltani, lopullinen lähtö koko firmasta.
Tilanne samansuuntainen kuin sinulla. Hallitsemattomuuden tunne; lapselliset alaiset jotka naukuivat ja tekivät omiaan kuin pikkupennut, työala asiasisällöltään todella vaikea ja laaja-alaista nippeliasiaa vaativa ja siten henkisesti hyvin kuormittava. Lisänä koko ajan kiristyvät tulospaineet, työryhmäjäsenyydet ja tiedossa olevat tietojärjestelmien uudistuskaakokset (todella huonosti toteutetut ja johtavat vielä suuriin ongelmiin).
Menetin yöuneni, unilääkkeitä naamariin. Viikonloput meni vain seuraavaa viikkoa ajatellessa, ja parisuhdekin alkoi kiristyä. Aloin miettiä, että jumalauta, tätäkö tämä nyt sitten jatkossa on: töissä masentumista, illat ja viikonloputkin työharmeja miettiessä, ja palkkatulot shoppailuun ja muihin tavaroihin pistäessä (eräänlaisena epätoivoisena paikkailuyrityksenä kohottaa mielenrauhaa).
Katselin luontopolulla laulavia pikkulintuja, niiden vapautta, lyhyttä mutta vapaata elämää, ainoana päätoimintona ruuan saaminen ja suvun jatkaminen, muu aika lajitoverien kanssa yhdessä oleminen. Katsoin myös ostoskeskuksien liepeillä ja toreilla istuskelevia "vapaaherroja", kansaomaisemmin puliukkoja. Toki alkoholismin rappeuttamia, mutta vapaita, porukassa turisevia ja maailman menoa ja ihmisten kiireitä katselevia kavereita, monilla takanaan lupaava tulevaisuus.
Päätin, että minun on valittava joko uusi elämä ja sen mahdollisuus, tai nuuduttava ja orjuutettava itseni työssä olevaksi ja päällikköstatuksen omaavaksi ihmisraunioksi jolla varsinainen elämä jää elämättä. Lähdin pois. Totta kai minulla on halu saada uutta työtä, vaan erilaista. Ei esimiesvastuuta, palkka voi olla puolet entisestä, pääasia että tunnen hallitsevani työni sisällön, olipa se työ jatkossa sitten asiantuntijatyötä tai äärimmillään vaikkapa siivoustyötä. Tunne, että näkee edes osittain työnsä jäljet, olisi ihmiselle tärkeää hyvinvoinnin kannalta. Sain 3 kuukauden karenssin, vaan kituuttelen sen ajan pienellä säästölläni. Syön mieluummin odotteluajan kaurapuuroa ja terveellistä edullista kotiruokaa (tykkään ruuan laitosta) kuin nostaisin hyvän palkan entisestä helvetillisestä työstäni.
Nykymaailman meno on kammottavaa. Täällä pk-seudulla näkee pääosin onnettomia työn orjia. Kiireisiä,näennäisesti hyvin toimeentulevia (puku, salkku, hieno kallis auto jne)ihmisiä, joiden kuoren alla onkin ahdistunut, masentunut, epätoivoinen ja rimpuileva ihmisparka. Ikävänä ja jokaisen havaittavissa olevana merkkinä nykymaailman pahoinvoinnista on mm. agressiivinen liikennekäytös, salasuhteiden, alkoholin ja muiden päihteiden sekä bailausmeiningin jatkuva lisääntyminen.
Jeps! Tuntuu että nykyajan stressatut työorjat tai sitten työhön kelpaamattomat tuntevat lopun hetkien olevan käsillä. Sitten dokataan ja bailataan epätoivoisesti ja kellä on auto niin kaahataan ja koetetaan olla pieni ajallinen hetki jossain muualla, epätodellisessa maailmassa, jossa ei vittumainen työ paina. Jotenkin tuntuu että iso muutos on tultava, ja pian, aivan maan- ja maailmanlaajuisesti.
Vuoden lopussa tulee täyteen 7 vuotta kun tein saman ratkaisun. Sitä ennen kehitin itselleni unihäiriöt ja verenpaineen.
Mukautuminen muutokseen vei noin puoli vuotta. Ilman ennakkotietoa vaimo joutui/pääsi minun päätökseni jälkeen sairaseläkkeelle, tosin pienelle.
Unet palasivat nopeasti, lääkityksen puolitin. Puoliannostuksen tarvetta ylläpitää ainoastaan ajoittainen tisleiden kanssa tissuttelu.
Upeaa aikaa. Olisi pitänyt tehdä ratkaisu aikaisemmin.
niin työssäkäyvillä kuin työttömilläkin. Kaikenlainen simputtaminen, pomottaminen jne. näyttää olevan yleistä työpaikoilla. Työntekijä ajetaan äärirajoille. Uusia työntekijöitä on jonossa tulossa entisen henkihieveriin ajetun kehäraakin tilalle. On hyvä, että ihminen itse tiedostaa ajoissa milloin hänen terveytensä vaarantuu sairaassa työyhteisössä. Tulee todellakin mieleen kuinka kauan tämmöinen kiihkeätempoinen ja ahne oravanpyöräyhteiskunta pyörii. Ahneudellahan voi nimittäin olla paskanen loppu.
Huonosti meneminen on suhteellista.
Kysyttäessä, että mites menee, vastaan: Hyvin menee kun EI VERTAA eikä valita.
Olen tehnyt eron todellisten tarpeitteni ja kuviteltujen ympäristön odotusten välillä.
Simputuksesta: Jostain syystä minun tilalleni ulkoa palkattu kaveri lopetti noin vuoden kuluttua, syytä en tiedä!?
Muija hilseili alkuun, että paikat sotkeentuvat kun olen kotona mutta kyllähän tuokin tottui muutamassa kuukaudessa. Tosin kotityöt jaetaan.
Penskat, nyt kotoa pois muuttaneet, sanoivat pian minun kotiin jäämiseni jälkeen muijalle, että iskä on nykyään paljon leppoisampi. Kaipa olen.
Terve,
tein toukokuussa saman ratkaisun ja edelleen kun ajelen entisen työpaikan seuduilla sydämessä läikähtää ilo.
Ajatus paluusta on superahdistava. Aina kun joku asia ottaa pattiin niin mieli virkistyy kun ajattelee mikä oli fiilis keväällä.
Nyt aloitan maanantaina määräaikaisessa työsuhteessa- sopii tähän tilanteeseen loistavasti. Jäi niin pahat kokemukset edellisestä, että ihan mukava ikään kuin katsoa ensin että mitä työ on. Jatkokin on mahdollinen, mutta on selkeä portti poiskin.
Kesä teki hyvää välissä. Olin niin ahdistunut että en olisi kyllä työhaastatteluissa pärjännyt. Nyt on asiat kohdallaan.
Mietityttää vain toimeentulo. Miten olette rahallisesti pärjänneet. Karenssinhan saa, kun itse irtisanoutuu. Olette kirjoittaneet hienosti, nyt en itse jaksa edes kirjoittaa, mutta tuntemukset ovat samat.
Hei! Irtisanouduttuani sain 3 kuukauden karenssin, eli kokonaisaika (karenssi, 7 arkipäivän omavastuu sekä hakemuksen täyttö ja käsittelyaika) vei liki 6 kk. Eli yleensä ottaen tulee olla edes pienehköt säästöt että saa maksettua elinkulunsa. Jos puoliso on töissä ja kohtuu tulot, ei saa toimeentulotukea senttiäkään.
Itseni pelasti muutaman tuhannen euron säästöt, eli sain puolet vuokrasta (vaimo maksaa aina toisen puolen) sekä ruuat, pienen puhelinlaskuni ja bussilipun maksettua ennen ansiosidonnaista. Nyt ansiosidonnainen alkuvaiheessa, ja aktiivinen uuden työn haku meneillään. Elämä ei ole leveää, autosta luovuttu, ei reissuja pidemmälle, vaan ihminen on kuin rotta: sopeutuu näköjään mihin tahansa pakon edessä. Ja ne kulissit, ne ne vasta jälkeenpäin naurattavat. Raataa nyt itsensä uniongelmaiseksi maksaakseen kalliit ulkoiset kulissinsa että voi näyttää muille että menee hyvin! heh!
Sama tunne. Parempaa ratkaisua en olisi voinut tehdä. Hoidin paperiasiat kuntoon ja hain tiedot ennen irtisanoutumista eikä ole tarvinnut katua vaikka uutta työtä ei ole vielä löytynyt. Hymyilen ja nukun hyvin vuosien jälkeen, taloudellisesti jouduin tekemään järjestelyjä voidakseni pitää tärkeistä asioista kiinni tämän ajan uuden työpaikan toivottavasti pian löytyessä, mutta raha on vain rahaa ja elämä on rajallista. Huonossa työpaikassa ei kannata kenenkään kitua. Ikäviä ihmisiä ja painostusta on nykyään yleisesti työpaikoilla. Milloin tämä meno loppuu? Ei koske enää minua. Huonoon työpaikkaan minua ei saa enää millään rahalla koskaan.