Seurustelin exäni kanssa reilun vuoden.
Paljoa se ei ole, mutta kaikkien niiden putkareissujen yms muun sekoilujen jälkeen rakastan häntä edelleen todella paljon.
Enemmän kuin ketään koskaan ennen.
Enkä sano tätä siksi että yleensä aina eron tullen vuodatetaan sitä samaa tarinaa, toki tämäkin on vuodatusta, mutta kerrankin olen eläissäni rakastanut ihmistä vilpittömästi.
Meillä oli paljon yhdistäviä tekijöitä.
Yksi asia oli se, että molemmat tahoiltamme olimme menettäneet äitimme. Tosin eri tavalla.
Hänen äitinsä koki luonnollisen kuoleman (jos sitä siksi voi sanoa), omani taas "kituu" huumeiden vaikutuksen alaisena. Häntä kun ei koskaan saa sieltä takaisin.
Ymmärsin häntä paljon ja hän toisaalta ymmärsi minua. Olihan meillä suhteellisen sama kuvio.
Oli helppo olla, helppo elää.
Aina niihin päiviin asti kunnes arki koitti.
Tuli huumeet, tuli "rikolliskaverit", tuli kaikki paska mikä sai pään sekaisin.
Enkä voinut silloin käsittää että se vie meidät näin pohjalle. Niin vähässä ajassa.
Ennen sitä me elimme toisillemme tavallaan.
Kaikki oli täydellistä. Olimme vain me.
Kun koitti kevät, muutimme yhteen.
Kaiken sekoilun piti loppua.
Vaan se ei loppunutkaan vaan tuli takaisin paljon pahempana.
Minä kävin syömään pahaan olooni mielialalääkkeitä, niinkin paljon että se oli hajoittaa kaiken. Loppujen lopuksi se hajoittikin. Menetin hänet.
Jäin lääkkeisiin riippuvaiseksi, mutta hän sai minut nostettua sieltä suosta ylös. Olihan vaihtoehtoina vain joko jättää lääkkeet tai menettää hänet.
Jätin lääkkeet ja pitkästä aikaa tunsin taas eläväni, näin kaiken uusin silmin.
Kunnes hän romahti ja kuvioihin tuli huumeet.
Yritin kaikkeni, itkin häntä takaisin, vedin sitä paskaa jopa itsekin että hän vain minut huomasi. Ei. Ja minä sorruin taas käyttämään läääkkeitä ja yritin tappaa niillä itseni.
Olin sairaalassa vielä kun hän ilmoitti että meidän on parempi erota.
Toivoin kuolevani mutta minun oli päästävä kotiin selvittämään asioita. En tahtonut menettää häntä.
Mutta hänpä oli päätöksensä tehnyt ja lähti yhdessä narkkikaverinsa kanssa "reissuun" josta palasi täysin sekaisin.
En voinut tehdä enää mitään, oli päästettävä irti, oli pakko vihata.
Kunnes yksi yö hän oli ajanut autonsa ojaan, joutunut putkaan josta hänet sitten sairaalaan vietiin koska hengitys oli lamaantunut.
Nyt hän oli lähellä kuolemaa josta syytin itseäni.
Jos en olisi ruvennut lääkkeitä koskaan syömään ja sekoillut niillä, ei oltaisi tässä.
Itkin ne yöt jotka hän sairaalassa makasi, toivoin parasta, molemmille.
Kävin hänen luonaan. Itkin, toivoin, pelkäsin.
Kun hän sitten toipui ja pääsi kotiin, luulin kaiken muuttuneen. Aloittaisimme alusta.
Mutta ei.
Hän sanoi jo minu ollessani sairaalassa ettei rakasta minua enää.
Nyt hän näyttikin sen minulle.
Antoi ensin ymmärtää, mutta hylkäsi samantien.
Enää ei ollut edes huumeet yms mukana jutussa. Hän sanoi ettei kaikki ole vielä menetetty eikä ajatus pois suljettu että joskus vielä yhdessä olisimme... Mitä hän odottaa?!!!
Minä joudun lähtemään yhteisestä kodistamme pois, mikä repii minut rikki. Näinkö minä jaksan? Rakastan häntä liikaa.
Hän on ainut kenen vuoksi voisin kuolla, kenen vuoksi olen meinannutkin kuolla.
Kenen vuoksi olen kärsinyt eniten tässä elämässä, mutta ketä rakastan enemmän kuin elämää.
Haluan sinut takaisin.
Rakastan sinua liikaa.
Paljoa se ei ole, mutta kaikkien niiden putkareissujen yms muun sekoilujen jälkeen rakastan häntä edelleen todella paljon.
Enemmän kuin ketään koskaan ennen.
Enkä sano tätä siksi että yleensä aina eron tullen vuodatetaan sitä samaa tarinaa, toki tämäkin on vuodatusta, mutta kerrankin olen eläissäni rakastanut ihmistä vilpittömästi.
Meillä oli paljon yhdistäviä tekijöitä.
Yksi asia oli se, että molemmat tahoiltamme olimme menettäneet äitimme. Tosin eri tavalla.
Hänen äitinsä koki luonnollisen kuoleman (jos sitä siksi voi sanoa), omani taas "kituu" huumeiden vaikutuksen alaisena. Häntä kun ei koskaan saa sieltä takaisin.
Ymmärsin häntä paljon ja hän toisaalta ymmärsi minua. Olihan meillä suhteellisen sama kuvio.
Oli helppo olla, helppo elää.
Aina niihin päiviin asti kunnes arki koitti.
Tuli huumeet, tuli "rikolliskaverit", tuli kaikki paska mikä sai pään sekaisin.
Enkä voinut silloin käsittää että se vie meidät näin pohjalle. Niin vähässä ajassa.
Ennen sitä me elimme toisillemme tavallaan.
Kaikki oli täydellistä. Olimme vain me.
Kun koitti kevät, muutimme yhteen.
Kaiken sekoilun piti loppua.
Vaan se ei loppunutkaan vaan tuli takaisin paljon pahempana.
Minä kävin syömään pahaan olooni mielialalääkkeitä, niinkin paljon että se oli hajoittaa kaiken. Loppujen lopuksi se hajoittikin. Menetin hänet.
Jäin lääkkeisiin riippuvaiseksi, mutta hän sai minut nostettua sieltä suosta ylös. Olihan vaihtoehtoina vain joko jättää lääkkeet tai menettää hänet.
Jätin lääkkeet ja pitkästä aikaa tunsin taas eläväni, näin kaiken uusin silmin.
Kunnes hän romahti ja kuvioihin tuli huumeet.
Yritin kaikkeni, itkin häntä takaisin, vedin sitä paskaa jopa itsekin että hän vain minut huomasi. Ei. Ja minä sorruin taas käyttämään läääkkeitä ja yritin tappaa niillä itseni.
Olin sairaalassa vielä kun hän ilmoitti että meidän on parempi erota.
Toivoin kuolevani mutta minun oli päästävä kotiin selvittämään asioita. En tahtonut menettää häntä.
Mutta hänpä oli päätöksensä tehnyt ja lähti yhdessä narkkikaverinsa kanssa "reissuun" josta palasi täysin sekaisin.
En voinut tehdä enää mitään, oli päästettävä irti, oli pakko vihata.
Kunnes yksi yö hän oli ajanut autonsa ojaan, joutunut putkaan josta hänet sitten sairaalaan vietiin koska hengitys oli lamaantunut.
Nyt hän oli lähellä kuolemaa josta syytin itseäni.
Jos en olisi ruvennut lääkkeitä koskaan syömään ja sekoillut niillä, ei oltaisi tässä.
Itkin ne yöt jotka hän sairaalassa makasi, toivoin parasta, molemmille.
Kävin hänen luonaan. Itkin, toivoin, pelkäsin.
Kun hän sitten toipui ja pääsi kotiin, luulin kaiken muuttuneen. Aloittaisimme alusta.
Mutta ei.
Hän sanoi jo minu ollessani sairaalassa ettei rakasta minua enää.
Nyt hän näyttikin sen minulle.
Antoi ensin ymmärtää, mutta hylkäsi samantien.
Enää ei ollut edes huumeet yms mukana jutussa. Hän sanoi ettei kaikki ole vielä menetetty eikä ajatus pois suljettu että joskus vielä yhdessä olisimme... Mitä hän odottaa?!!!
Minä joudun lähtemään yhteisestä kodistamme pois, mikä repii minut rikki. Näinkö minä jaksan? Rakastan häntä liikaa.
Hän on ainut kenen vuoksi voisin kuolla, kenen vuoksi olen meinannutkin kuolla.
Kenen vuoksi olen kärsinyt eniten tässä elämässä, mutta ketä rakastan enemmän kuin elämää.
Haluan sinut takaisin.
Rakastan sinua liikaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
aika julma tarinainen... siis tää on niin klisee,mutta totta.aika kuluu ja hiljalleen alkaa helpottaan.tää on elämää ja uusia samantyyppisiä paskoja tilanteita tulee eteen vaikka kuinka monta.älä turhaan sure kauaa,kohta tulee taas uusi murhe....