heipat kaikille!!On jotenki kaiho mieli ensi kuussa vie 2 vaiheen raastupaan.Kesä on mennyt töissä ja reissatessa.Uutta ihmissuhdetta en ole solminut,Jotenkin on ollut tervettä olla aivan itsekseen.Asioita on hyvä mietiskellä mikä ajoi todella tähä avioeroon!!En kaipaa ex:ää suon hänellekin vapautensa.Nopeasti se menee tuo puolivuotta.Laittakaapa kokemuksianne siitä oletteko aloittaneet uuden suhteen hetimiten vai oletteko yksiksein?Syysterveisin Mietiskeliä
syksyn odotus
kohta vien
81571
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
olen minäkin, harkintavaiheen lopussa. Meillä taitaa kuitenkin Rakkaus voittaa ja jatkamme yhteiseloa ja 2. vaiheen sijasta käymme perumassa avioerohakemuksemme. Joskus se etäisyys ja asioiden nollaaminen voi päättyä onnellisestikin!
Aurinkoisia syyspäiviä Sinulle!
Asia raukeaa itsestään, jos homma ei etene määräaikaan mennessä.
Minun liittoni oli ollut käytännössä kuolleena jo pitkää, vuosia. Mahdolliset surut ja itsetutkiskelut oli hoidettu, joten mitään estettä ei ollut. Hyvin menee!
Eli Lokakuun lopulla loppuu se harkinta-aika, ja myös se kolmetoistavuotinen yhteinen taival, ihan virallisesti.
Ei ole tosiaan tullut sitä haikeuden tunnetta tässä vielä kertaakaan n. parin kuukauden aikana minkä olemme jo asuneet eri osotteissa. Totuuden nimissä täytyy tunnustaa että eipä ex:äkään kauhean riutuvalta vaikuta.
Olenpa ihan itsekkin tässä melkein ihmetellyt sitä miten helpottunut olo onkaan, kun lopulta se "väistämätön" on polkaistu käyntiin.
Minä toivottelen myös kaikille samassa vaiheessa oleville hyvää syksyä ja niille jotka kärsivät tilanteesta (tiedän sen lähipiiristä että toisille meistä se on helvetin kova paikka tämä avioero) eikun jaksamista ja nautitaan syyspäivistä.
Voi kun olisikin jo tuossa pisteessä! Meillä vielä asuntokin myymättä eli käytännön asiat hoitamatta. Psyykkisesti olen eroa käsitellyt kuolleessa liitossani jo 3 vuotta, joten olen asian surrut ja kaikkeni kokeillut, silti mielialat heilahtelevat. Teenkö sittenkään oikein? Ainoat syyt jäämiseen olisivat taloudelliset, eikä ne olekin aika huonot syyt???
Jo kolme vuotta sitten.Miksi teet avioliitossa surutyötä, ei se ole paikka missä sitä tehdään ellei molemmat sitä yhdessä tee.Esim yrittävät ulkopuolisen avun varassa jatkaa ja hakea liittoon muutosta ja jos ei onnistu niin eroaa.Yksin tehtynä ero-työ on toisen ihmisen hyväksikäyttöä ja epärehellistä toista oaspuolta kohtaan jos se ei ole tiotoinen asiasta.Aika raukkamaista toimintaa aikuiselta ihmiseltä.
Hoijakkaa, kuinka nopeasti vuosi on vierähtänyt. Muutaman viikon kuluttua on kulunut tasan vuosi erosta. En ole yhtään kyyneltä päästänyt entisen mieheni perään, joten ihmettelen kyllä erotuskaa, josta ihmiset puhuvat. Lastentapaamiset ovat aiheuttaneet ilkeilyjä, koska sehän on ainoa naru, josta exät voivat vielä toisiansa nykiä. Minun kohdalla avioliitto oli loppuun eletty näköjään sitten jo vuosia aikaisemmin. Olenkin jo uudessa suhteessa. Tapasin harrastukseni parissa kivan tuntuisen miehen ja jutskailimme kaikenlaista niitä näitä. Jotenkin vaan hän jäi mieleeni ja kuinkas se kohtalo meidät uudelleenkin sattumalta törmäytti yhteen jne. tapaamisia on riittänyt. En ole näköjään tiennytkään, minkälaisia tunteita ihmisen sisällä voi hypähdellä. En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin lapsellisen iloinen ja onnellinen.
Tietenkään tunteet eivät ole pysyvä tila. Kukapa aina jaksaisi olla pää pilvissä ja siksihän monet ihmiset eroavat, kun alkaa niin puuduttavalta tuntua. Minulla oli lisäksi muutakin kärsimystä mukana mm. väkivaltaisuutta, joka voimistui vuosien myötä. Nyt olisin valmis muuttamaan miehen kanssa yhteen, mutta hän on haluton. Miten jaksan odottaa, että hän "syttyisi" minuun samalla tavalla kuin minäkin häneen vai pelkääkö hän sitoutua näin rikkinäisen taustan omaavaan naiseen. En jaksaisi jäädä jauhamaan ja yrittämään olla jotain muuta, mitä olen ja arpomaan, saisinko pitää miehen itselläni kokonaan, vaan onko hänellä jotain muutakin meneillä. Jokin tässä uudessa ihmissuhteessa panee minut yrittämään kovasti. Mutta eikö lähtökohdan pitäisi olla sellainen, että minusta välitetään sellaisena kuin olen ja jos ei alussa sitä välittämistä ole hurjasti, mistä sitä sitten arjessa tulisi niin paljon, että samaa polkua alettais kulkea. Jätänkö koko homman, vaikka olen rakastunut, niin suorastaan rakastunut tähän mieheen. Hänessä on todella jotain merkillistä charmia. Ihmettelen, että tämmöinen onni kohdalleni osui, olkoon sitten vaikka "lainaonnea". Tyytyminen siihen, mitä tuleman pitää. Itse olen aina ollut miesten makuun ja nopea saamaan juttu yms. seuraa, mikäli sellaista olen halunnut. Mutta pelkäävätkö tämän päivän ihmiset sitoutumista, arjen jakamista jonkun ihmisen kanssa. Lässähtääkö siinä seikkailu ja jännitys.
Jos olet elänyt kolme vuotta huonossa suhteessa, niin ei siitä miksikään lopulta muutu vaikka päällänsä seisoisit. Jos rakkaus on sammunut niin ei sitä saa syttymään, vaikka kuinka puhaltaisi! Vaatii rohkeutta kuitenkin aina lähteä (vaikkakin sitten huonosta suhteesta) eli ajatuksesi on täysin normaaleja! Onneksi tosiaan vielä tänäkin päivänä joillekin rakkaus merkitsee enemmän kuin se maallinen mammona! Itse tuli samasta syystä hakattua päätä seinään vielä paljon kauemmin! Nyt köyhä, mutta onnellinen!