"....
"Pappani maja oli matala ja pieni..." eli pohjamudista hengen korkeuksiin.
"Pappani maja oli matala ja pieni, ei tarvinnut portahia...", sanotaan meille monille niin tutussa ja monien omakohtaisestikin kokemassa kansanlaulussa. Ja näin myös on. Meitä ihmisiä ja ihmiskohtaloita on hyvin monenlaisia. Toiset meistä ovat saaneet syntyä "kuningasten kartanoissa" tai muutoin hyvissä oloissa ja koko elämä on sen mukaista. Enemmän tai vähemmän myönteistä "ruusutarhoissa" tanssimista kun taas toisten synnyinlähtökohdat ovat lähinnä pohjamudista kasvamista. Sellaisia elämän kovia realiteetteja, joissa yksilön elämä kehdosta hautaan saakka on jatkuvaa henkisen jaksamisen äärirajoilla tapahtuvaa olemassaolon taistelua. Ja niin monen lähimmäisen henkinen kestävyys on näissä kovissa realiteeteissa murtunut. Seurauksena ovat olleet mielenterveysongelmat, alkoholismi, rikollisuus, itsarit jne.
Olen syntynyt toisen maailmansodan aikana evakossa ja elänyt lapsuuteni sotien jälkeisessä tuhotussa ja köyhässä Lapissa. Lapsuudenkotini oli vanhasta saunasta rakennettu pieni musta mökki. Näin ollen synnynnäiset lähtökohtani eivät kovin suuria tulevaisuudenlupauksia antaneet. Elämä lapsuuteni aikana oli pienestä pitäen loputonta raatamista auringonnoususta aina iltamyöhään saakka moninaisissa töissä suuren puutteen ja köyhyyden keskellä.
Kesällä 1956 olin 11-vuotias ja ensimmäistä kesää isän apuna metsätöissä. Aamulla 7.n aikoihin lähdettiin kävelemään noin 4 km:n matka savotalle. Päivä parkattiin pöllejä ja illalla kuuden aikaan käveltiin kotiin. Muistan kuinka monet kerrat kävelin kotiin jalat leveällä pysyäkseni pystyssä. Niin rättiväsynyt olin. Seuraavana kesänä, 1957, oli vielä niin, että työpäivä ei rajoittunut vain metsätöihin. Illalla, kun oli metsätöistä tultu ja saatu syötyä, piti lähteä vielä töihin pellolle tai kaivamaan ojia aina lähelle puolta yötä ja tämä oli 12 vuotiaalle liian rankkaa ja jätti minuun pysyvät jälkensä.
Näin siis kesälomat. Talvet käytiin kansakoulua, joka sekin oli turhauttavaa sen vuoksi, ettei ollut minkäänlaisia jatkokoulutusmahdollisuuksia ja tämän lisäksi opettajien suhtautuminen mustan mökin poikaan oli hyvin kielteistä. Koskaan en ollut hyvä missään vaikka parhaani yritin ja aina arestia pienimmästäkin syystä. Jopa niin, etten näitä arestien syitä itse aina edes ymmärtänyt. Lopputulos tästä koulukasvatuksesta oli se, että koulun päättymisen aikoihin olin ihminen vailla minuutta ja valtavissa alemmuuskomplekseissa.
Kansakouluaikana etsin lohdutusta sielulleni ja elämän suuntaviivoja Raamattua lukemalla ja kaipausta uskonasioihin oli. Oman piirteensä tähän kiinnostukseen uskonasioita kohtaan lisäsi vielä se, että naapurikylässä oli uskovainen koulutyttö, josta vanhempi väki käytti kunnioittavaa nimitystä: "Pikkuenkeli". Omalta kohdaltani olisin halunnut olla samanlainen pikkuenkeli, ja niinpä jo kymmenen ikäisenä tein kaikessa yksinäisyydessäni todellista parannusta synneistäni ja minun tuli valtavan hyvä olla. Mutta kun kotikylälläni ei ollut uskovaisia nuoria, ja kun silloisilla kirkkouskovilla tai vanhoillislestadiolaisilla ei ollut mustan mökin pojan jumal'kaipuuseen tarjottavana muuta kuin haukkumiset ja halveksunnat, jäi pysyvä paremman elämän toivo näiltäkin tahoilta löytymättä ja niin monet synkät pilvet leijuivat tulevan elämäni yllä ja kaikki näytti niin toivottomalta.
Oman piirteensä lapsuus- ja nuoruusvuosiini toi myös se, että olin 12-vuotiaana tehnyt päätöksen ehdottomasta raittiudestani ja kun en kansakoulun jälkeisinä vuosina alkanut ikäisteni poikien ryyppyporukoissa toisten mukana juomaan ja syntiä tekemään, minut ajettiin porukasta pois ja jäin aivan yksin. Pienessä maalaiskylässä kun ei juuri vaihtoehtoja ollut.
2. Uusi toivo joogasta
Elokuussa 1962 olin 17 vuoden ikäinen ja jo kolmatta kesää metsänleimaustöissä Metsähallituksen palveluksessa. Sillä kertaa tehtiin leimikkoa Pelkosenniemen ja Sodankylän pitäjien rajamailla olevan Keinojärven takamailla ja majailtiin Keinojärven rannalla olevalla autiolla savottakämpällä. Iltaisin kuunneltiin kämpällä ollutta radiota, josta eräänä iltana tuli tunninmittainen joogaa käsittelevä ohjelma. Muistan, kuinka sen tunnin makoilin silmät kiinni petilläni ja kuuntelin tarkkaavaisena kyseistä ohjelmaa ja koin monta kertaa oman "ahaa-elämykseni".
Se joogaohjelma opetti minulle sen, että ainut toivo paremmasta tulevaisuudesta on siinä, että minun itseni on kasvettava henkisesti niin voimakkaaksi, että pystyn hengen voimassa kohtaamaan ja voittamaan kaikki elämässäni vastaan tulevat haasteet; ja että nousen henkisesti ympäristöni yläpuolelle niin, etten ole enää altis niille tyrkkimisille ja sysimisille, joita olin koko siihenastisen elämäni joutunut pienen mustan mökin poikana kokemaan.
Niin tuli syksy. Sen kesän leimaustöiden ja erävalvontahommien loputtua olin jälleen vailla työtä ja työttömyyskorvausta. Niinpä menin Sodankylässä kirjakauppaan ja ostin viimeisillä rahoillani joogaa käsittelevän oppikirjan ja lähdin tutkimusmatkalle henkisen minän ja henkisen maailman mittaamattomiin ulottuvuuksiin. Vuotta myöhemmin, marraskuulla 1963, laajensin tutkimuksiani hypnoosin alueille ja voin sanoa, että nämä kaksi asiaa muuttivat elämäni täysin. Nyt elämälläni oli selvät tavoitteet, joita kohti kulkea. Tavoitteenani oli mm. että minusta tulee esiintyvä hypnotisoija.
Tämän jälkeen koko 1960-luku oli jatkuvaa tutkimustyötä. Kaikki vapaa-aikani tutkin aiheisiin liittyvää kirjallisuutta. Kesäiset illat vietin jokivarressa kalastellen ja syksyisin tein pitkiä eräretkiä eräkämppineen, rakotulineen ja havuvuoteineen. Nämä yksinäiset kesäiltaiset kalamatkat ja pitkät syksyiset eräretket koirani kanssa tarjosivat erittäin hyvät puitteet syvähenkiseen ajatteluun ja luetun tiedon sisäistämiseen niin, että tutkimani asiat muuttuivat osaksi persoonallisuuttani ja muuttuivat minussa toimivaksi voimaksi - vuoria siirtäväksi uskoksi - ja mahdottomista alkoi tulla mahdollisia.
Yksi tavoitteista täyttyi syyskuun 28 päivänä vuonna 1968 jolloin astuin esiintyvänä hypnotisoijana näyttämölle kotikyläni maamiesseurantalolla ja esitin tunninmittaisen hypnoosiohjelman - hypnoosiopin mestarinäytteen - salintäyteisen yleisön suureksi hämmästykseksi. Tarkoitukseni oli, että kokemuksen kartuttua lähden kiertämään esiintyvänä hypnotisoijana pitkin Suomenmaata. Asiaan tuli kuitenkin mutka sikäli, että avioiduin kotikyläni opettajan kanssa ja hypnoositutkimukset sillä kertaa jäivät.
Kymmenen vuotta myöhemmin minut siunattiin evankelistan virkaan ja näin myös jumal'kaipuuni sai todellisen täyttymyksen kutsumustyön merkeissä. Myöhemmin olen jatkanut tutkimustyötäni entistä syvemmälle ihmisen henkisen minän ja henkisen maailman kartoittamiseen, uskon ja hypnoosin keskinäisten suhteiden tutkimiseen sekä Aretalogia-käsitteiden pariin. Kokonaisuutena kohdallani on toteutunut intialaisen filosofian kuvaus henkisestä kasvusta, jossa verrataan ihmisen henkistä minuutta lootuksenkukkaan, jonka juuret ovat pohjamudissa, mutta joka läpi veden ylös kasvettuaan puhkeaa kauneimpaan kukoistukseensa........."
http://www.aretalogia.com/uskojahypnoosi.htm
"Pappani maja oli matala ja pieni..." eli pohjamudista hengen korkeuksiin.
"Pappani maja oli matala ja pieni, ei tarvinnut portahia...", sanotaan meille monille niin tutussa ja monien omakohtaisestikin kokemassa kansanlaulussa. Ja näin myös on. Meitä ihmisiä ja ihmiskohtaloita on hyvin monenlaisia. Toiset meistä ovat saaneet syntyä "kuningasten kartanoissa" tai muutoin hyvissä oloissa ja koko elämä on sen mukaista. Enemmän tai vähemmän myönteistä "ruusutarhoissa" tanssimista kun taas toisten synnyinlähtökohdat ovat lähinnä pohjamudista kasvamista. Sellaisia elämän kovia realiteetteja, joissa yksilön elämä kehdosta hautaan saakka on jatkuvaa henkisen jaksamisen äärirajoilla tapahtuvaa olemassaolon taistelua. Ja niin monen lähimmäisen henkinen kestävyys on näissä kovissa realiteeteissa murtunut. Seurauksena ovat olleet mielenterveysongelmat, alkoholismi, rikollisuus, itsarit jne.
Olen syntynyt toisen maailmansodan aikana evakossa ja elänyt lapsuuteni sotien jälkeisessä tuhotussa ja köyhässä Lapissa. Lapsuudenkotini oli vanhasta saunasta rakennettu pieni musta mökki. Näin ollen synnynnäiset lähtökohtani eivät kovin suuria tulevaisuudenlupauksia antaneet. Elämä lapsuuteni aikana oli pienestä pitäen loputonta raatamista auringonnoususta aina iltamyöhään saakka moninaisissa töissä suuren puutteen ja köyhyyden keskellä.
Kesällä 1956 olin 11-vuotias ja ensimmäistä kesää isän apuna metsätöissä. Aamulla 7.n aikoihin lähdettiin kävelemään noin 4 km:n matka savotalle. Päivä parkattiin pöllejä ja illalla kuuden aikaan käveltiin kotiin. Muistan kuinka monet kerrat kävelin kotiin jalat leveällä pysyäkseni pystyssä. Niin rättiväsynyt olin. Seuraavana kesänä, 1957, oli vielä niin, että työpäivä ei rajoittunut vain metsätöihin. Illalla, kun oli metsätöistä tultu ja saatu syötyä, piti lähteä vielä töihin pellolle tai kaivamaan ojia aina lähelle puolta yötä ja tämä oli 12 vuotiaalle liian rankkaa ja jätti minuun pysyvät jälkensä.
Näin siis kesälomat. Talvet käytiin kansakoulua, joka sekin oli turhauttavaa sen vuoksi, ettei ollut minkäänlaisia jatkokoulutusmahdollisuuksia ja tämän lisäksi opettajien suhtautuminen mustan mökin poikaan oli hyvin kielteistä. Koskaan en ollut hyvä missään vaikka parhaani yritin ja aina arestia pienimmästäkin syystä. Jopa niin, etten näitä arestien syitä itse aina edes ymmärtänyt. Lopputulos tästä koulukasvatuksesta oli se, että koulun päättymisen aikoihin olin ihminen vailla minuutta ja valtavissa alemmuuskomplekseissa.
Kansakouluaikana etsin lohdutusta sielulleni ja elämän suuntaviivoja Raamattua lukemalla ja kaipausta uskonasioihin oli. Oman piirteensä tähän kiinnostukseen uskonasioita kohtaan lisäsi vielä se, että naapurikylässä oli uskovainen koulutyttö, josta vanhempi väki käytti kunnioittavaa nimitystä: "Pikkuenkeli". Omalta kohdaltani olisin halunnut olla samanlainen pikkuenkeli, ja niinpä jo kymmenen ikäisenä tein kaikessa yksinäisyydessäni todellista parannusta synneistäni ja minun tuli valtavan hyvä olla. Mutta kun kotikylälläni ei ollut uskovaisia nuoria, ja kun silloisilla kirkkouskovilla tai vanhoillislestadiolaisilla ei ollut mustan mökin pojan jumal'kaipuuseen tarjottavana muuta kuin haukkumiset ja halveksunnat, jäi pysyvä paremman elämän toivo näiltäkin tahoilta löytymättä ja niin monet synkät pilvet leijuivat tulevan elämäni yllä ja kaikki näytti niin toivottomalta.
Oman piirteensä lapsuus- ja nuoruusvuosiini toi myös se, että olin 12-vuotiaana tehnyt päätöksen ehdottomasta raittiudestani ja kun en kansakoulun jälkeisinä vuosina alkanut ikäisteni poikien ryyppyporukoissa toisten mukana juomaan ja syntiä tekemään, minut ajettiin porukasta pois ja jäin aivan yksin. Pienessä maalaiskylässä kun ei juuri vaihtoehtoja ollut.
2. Uusi toivo joogasta
Elokuussa 1962 olin 17 vuoden ikäinen ja jo kolmatta kesää metsänleimaustöissä Metsähallituksen palveluksessa. Sillä kertaa tehtiin leimikkoa Pelkosenniemen ja Sodankylän pitäjien rajamailla olevan Keinojärven takamailla ja majailtiin Keinojärven rannalla olevalla autiolla savottakämpällä. Iltaisin kuunneltiin kämpällä ollutta radiota, josta eräänä iltana tuli tunninmittainen joogaa käsittelevä ohjelma. Muistan, kuinka sen tunnin makoilin silmät kiinni petilläni ja kuuntelin tarkkaavaisena kyseistä ohjelmaa ja koin monta kertaa oman "ahaa-elämykseni".
Se joogaohjelma opetti minulle sen, että ainut toivo paremmasta tulevaisuudesta on siinä, että minun itseni on kasvettava henkisesti niin voimakkaaksi, että pystyn hengen voimassa kohtaamaan ja voittamaan kaikki elämässäni vastaan tulevat haasteet; ja että nousen henkisesti ympäristöni yläpuolelle niin, etten ole enää altis niille tyrkkimisille ja sysimisille, joita olin koko siihenastisen elämäni joutunut pienen mustan mökin poikana kokemaan.
Niin tuli syksy. Sen kesän leimaustöiden ja erävalvontahommien loputtua olin jälleen vailla työtä ja työttömyyskorvausta. Niinpä menin Sodankylässä kirjakauppaan ja ostin viimeisillä rahoillani joogaa käsittelevän oppikirjan ja lähdin tutkimusmatkalle henkisen minän ja henkisen maailman mittaamattomiin ulottuvuuksiin. Vuotta myöhemmin, marraskuulla 1963, laajensin tutkimuksiani hypnoosin alueille ja voin sanoa, että nämä kaksi asiaa muuttivat elämäni täysin. Nyt elämälläni oli selvät tavoitteet, joita kohti kulkea. Tavoitteenani oli mm. että minusta tulee esiintyvä hypnotisoija.
Tämän jälkeen koko 1960-luku oli jatkuvaa tutkimustyötä. Kaikki vapaa-aikani tutkin aiheisiin liittyvää kirjallisuutta. Kesäiset illat vietin jokivarressa kalastellen ja syksyisin tein pitkiä eräretkiä eräkämppineen, rakotulineen ja havuvuoteineen. Nämä yksinäiset kesäiltaiset kalamatkat ja pitkät syksyiset eräretket koirani kanssa tarjosivat erittäin hyvät puitteet syvähenkiseen ajatteluun ja luetun tiedon sisäistämiseen niin, että tutkimani asiat muuttuivat osaksi persoonallisuuttani ja muuttuivat minussa toimivaksi voimaksi - vuoria siirtäväksi uskoksi - ja mahdottomista alkoi tulla mahdollisia.
Yksi tavoitteista täyttyi syyskuun 28 päivänä vuonna 1968 jolloin astuin esiintyvänä hypnotisoijana näyttämölle kotikyläni maamiesseurantalolla ja esitin tunninmittaisen hypnoosiohjelman - hypnoosiopin mestarinäytteen - salintäyteisen yleisön suureksi hämmästykseksi. Tarkoitukseni oli, että kokemuksen kartuttua lähden kiertämään esiintyvänä hypnotisoijana pitkin Suomenmaata. Asiaan tuli kuitenkin mutka sikäli, että avioiduin kotikyläni opettajan kanssa ja hypnoositutkimukset sillä kertaa jäivät.
Kymmenen vuotta myöhemmin minut siunattiin evankelistan virkaan ja näin myös jumal'kaipuuni sai todellisen täyttymyksen kutsumustyön merkeissä. Myöhemmin olen jatkanut tutkimustyötäni entistä syvemmälle ihmisen henkisen minän ja henkisen maailman kartoittamiseen, uskon ja hypnoosin keskinäisten suhteiden tutkimiseen sekä Aretalogia-käsitteiden pariin. Kokonaisuutena kohdallani on toteutunut intialaisen filosofian kuvaus henkisestä kasvusta, jossa verrataan ihmisen henkistä minuutta lootuksenkukkaan, jonka juuret ovat pohjamudissa, mutta joka läpi veden ylös kasvettuaan puhkeaa kauneimpaan kukoistukseensa........."
http://www.aretalogia.com/uskojahypnoosi.htm
Vastaukset 4
Vanhimmat
voittanut itsesi monta kertaa...
Sinulla on rohkeus paljastaa itsesi lukijoilleen, siitä hatunnosto.
Jäipä tänävuonna se vilmivestivaali väliin. Pitkä on matka, eikä toista kuskia näy, siinä syy tulemattomuuteeni. Hyvää jatkoa kuitenkin elämääsi, ehkä joskus jossakin kohtaamme.
Täällä Sodankylä vilisee täynnään kansainvälistä porukkaa ja sää on ollut todella mahtava - lukuunottamatta toissayön kylmää, aurinko paistaa pilvettömältä taivalta ja festarikansa on todella nauttinut keskiyön auringosta.
Väheksymättä elämäsi polkuja ja kokemuksia, ahaa-elämyksiä, löytöjä... en vaan jaksa olla ihmettelemättä, miksi et enää jaksa nähdä vaivaa kirjoitella ajankohtaisesti. Käyttämättä suoria lainauksia aiemmin kirjoittamistasi jutuista!?!