Hei vaan kaikille ja hellät tunteet =)
Yritän nyt hakea apua täältä, vaikka luulen että aiheesta on keskusteltu aiemminkin. En vain jaksanut selata
kauemmas..
Elän nyt tilanteessa enkä tiedä mihin suuntaan olen menossa. Taasenko alaspäin, vai onko vielä jossakin valoa..
No kaikesta huolimatta lyhyesti perheestäni. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä reilun 10v.
Lapsiakin on muutama kappale. Eli päällisin puolin kaikki pitäisi olla hyvin.
Mutta..Sairastuin viime syksynä (vuosi sitten) masennukseen. Syitä olenkin nyt sitten etsiskellyt ja tutkaillut itseäni
ja olojani melkein joskus jopa liikaakin. Vastauksia on tullut lapsuudesta ja toki myös eletystä elämästäni perheellisenä
itseni unohtamisesta alkaen.
Nyt kun olen jo työelämässä kiinni..niin alkaa täällä kotona olo ahdistaa. Riitelemme liikaa, kun emme osaa kuunnella toisiamme.
Keskeytämme kumpikin keskustelut ja alamme syyttää toisiamme. Tämä ajaa minut siihen, että en näytä enää pahaa oloani, vaan itken mieluummin yksikseni kaivaten lohduttajaa. Osin tämä johtuu myös masennuksen alkuajoilta, kun mieheni ei mielestäni osannut lohduttaa minua siten miten olisin toivonut. Minun olisi pitänyt hänen mielestään kertoa mitä hänen pitää tehdä kun itken... ja se tuntuu vieläkin niin oudolta...vaatia lohduttamaan jollakin tietyllä tavalla. Koen tämän jotenkin niin, että sen lohdutuksen pitäisi tulla ikäänkuin automaattisesti. Kuka sitä itkiessään toiselle alkaisi rähisemään koskettamisesta...tai en minä tiedä jos olen senkin tehnyt itse hänelle, että hän kokee olonsa epävarmaksi lohduttaakseen minua. Tällainen sai minut ajattelemaan, että mieheni ei ymmärrä minua ja masennustani. Se kaikkein lähin ihminen, jolta eniten lohtua kaipaan, ei ymmärrä! Omasta mielestään hän tietenkin ymmärtää hyvinkin, mutta mikä saa minulle sitten tämän olon???
Vaikeaa... mutta koittakaa ottaa selvää.
Puhuminen on siis vaikeaa. Pahanolon tunteiden näyttäminen vielä vaikemapaa. Miten tästä voi selvitä, vai joko on aika heittää pyyhe kehään??
Kertokaa vastaavista selvinneet, että uskoisin meidänkin selviävän. Lasten takia tämä on raastavaa heillekin, mutta kun se erokin olisi
lapsille hankala. Ja itselleni myös. En kestäisi..en tiedä miten edes selviäisin vielä siitäkin!
Sitä en tahdo ja siksi toivon pikaisia vastauksia!
Yritän nyt hakea apua täältä, vaikka luulen että aiheesta on keskusteltu aiemminkin. En vain jaksanut selata
kauemmas..
Elän nyt tilanteessa enkä tiedä mihin suuntaan olen menossa. Taasenko alaspäin, vai onko vielä jossakin valoa..
No kaikesta huolimatta lyhyesti perheestäni. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä reilun 10v.
Lapsiakin on muutama kappale. Eli päällisin puolin kaikki pitäisi olla hyvin.
Mutta..Sairastuin viime syksynä (vuosi sitten) masennukseen. Syitä olenkin nyt sitten etsiskellyt ja tutkaillut itseäni
ja olojani melkein joskus jopa liikaakin. Vastauksia on tullut lapsuudesta ja toki myös eletystä elämästäni perheellisenä
itseni unohtamisesta alkaen.
Nyt kun olen jo työelämässä kiinni..niin alkaa täällä kotona olo ahdistaa. Riitelemme liikaa, kun emme osaa kuunnella toisiamme.
Keskeytämme kumpikin keskustelut ja alamme syyttää toisiamme. Tämä ajaa minut siihen, että en näytä enää pahaa oloani, vaan itken mieluummin yksikseni kaivaten lohduttajaa. Osin tämä johtuu myös masennuksen alkuajoilta, kun mieheni ei mielestäni osannut lohduttaa minua siten miten olisin toivonut. Minun olisi pitänyt hänen mielestään kertoa mitä hänen pitää tehdä kun itken... ja se tuntuu vieläkin niin oudolta...vaatia lohduttamaan jollakin tietyllä tavalla. Koen tämän jotenkin niin, että sen lohdutuksen pitäisi tulla ikäänkuin automaattisesti. Kuka sitä itkiessään toiselle alkaisi rähisemään koskettamisesta...tai en minä tiedä jos olen senkin tehnyt itse hänelle, että hän kokee olonsa epävarmaksi lohduttaakseen minua. Tällainen sai minut ajattelemaan, että mieheni ei ymmärrä minua ja masennustani. Se kaikkein lähin ihminen, jolta eniten lohtua kaipaan, ei ymmärrä! Omasta mielestään hän tietenkin ymmärtää hyvinkin, mutta mikä saa minulle sitten tämän olon???
Vaikeaa... mutta koittakaa ottaa selvää.
Puhuminen on siis vaikeaa. Pahanolon tunteiden näyttäminen vielä vaikemapaa. Miten tästä voi selvitä, vai joko on aika heittää pyyhe kehään??
Kertokaa vastaavista selvinneet, että uskoisin meidänkin selviävän. Lasten takia tämä on raastavaa heillekin, mutta kun se erokin olisi
lapsille hankala. Ja itselleni myös. En kestäisi..en tiedä miten edes selviäisin vielä siitäkin!
Sitä en tahdo ja siksi toivon pikaisia vastauksia!
Vastaukset 2
Vanhimmat
..hän se on että masentuneisuus on todella narsistinen tila. en tätä sanoaessani halua arvostella sinua, vaan tiedän sen omasta kokemuksestani. se tuen määrää mitä olisin tarvinnut, tai koin tarvitsevani, oli niin suuri että ei sitä kukaan yskittäinen ihminen olisi pystynyt täyttämään. lisäksi se toinen ihminen olisi helposti hukannut siinä prosessissa itsensä. vaikea sano mitään miehestäsi, mutta minusta ei kuulostaa kummalta jos hän pyytää konkreettisia neuvoja miten sinua tukea. vastaavaa kokemattomalle voi olla hyvin vaikea arvioida sitä miten masennuksesta kärsivää voi auttaa. ja vaikka olisi samaa kokenutkin, ihmiset ovat niin kovin erilaisia. kerro miehellesi mitä häneltä odotat, jos ne tarpeet eivät täyty, mieti ensin ovatko ne edes kohtuullisia. sanon tämän ihan hyvässä hengessä, toista ihmistä on raskasta kannatella.
neuvoisin sinua hakemaan apua ammattilaiselta. minua se auttoi. pääsin, tai olen pääsemässä, siitä kierteestä että kuormitan liikaa läheisiä (siis tottakai läheisten pitää auttaa, mutta kohtuuden rajoissa) ja he pääsevät siitä toivottmuuden tunteesta jota kokevat kun eivät voi/pysty yrityksistään huolimatta auttamaan.
mene rohkeasti psykologin/psykiatrin vastaanotolle, se on oikea paikka josta apua todennäköisemmin löytyy. voimia!
olen toki hakenut apua jo silloin vuosi sitten, mutta tämä puolison suhtautuminen ja omakin jaksaminen tässä suhteessa on useammin kuin kerran päivässä koetuksella. Puhumalla yritämme toki selvittää asioita, mutta aina se ei onnistu edellä kertomieni asioiden vuoksi. Olen miettinyt pariterapiaa, mutta siihen ei mieheni ole suostunut, koska vikahan on minussa. Mutta mielestäni tämä kuuluu molemmille, ei vain minulle. Yksin kukaan ei voi parisuhteessa tuoda niitä ongelmiakaan... masennuksestani olen selvinnyt/selviämässä aika hyvin, koska olenhan jo työelämässä kiinni. Tosin, sehän ei ole elämän ainoa mittari, miten töissä jaksaa =) Tahtoisin löytää sen jaksamisen ja ilon tänne kotiinkin ja siihen neuvoja täältä kyselen..