Miten eteenpäin?

Hei! Olen ihan ymmällä, ollut jo pitkän aikaa. Olemme 10 vuotta yhdessä taivaltanut aviopari, jolla on kolme pientä lasta. Suhteemme on kokenut ylä- ja alamäkiä, siihen on mahtunut (miehen suunnalta) pettämistä, lapsen vakava sairastuminen, työttömyysjaksoja jne. Nyt elämä on ulospäin mallillaan, sisältä ei. Olemme tavallaan ajautuneet hyvin erillemme henkisesti, fyysistä läheisyyttä riittää ajoittain (kaipaisin itse enemmän myös sitä arkipäivän hellyyttä ja kosketuksia ilman seksiäkin). Meillä on täysin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Itse olen hyvin kotiin ja perheeseen sidoksissa, lasten hyvinvointi on minulle tärkeintä. Haluaisin tavata myös sukulaisia enemmän, mies on haluton lähtemään mukaan. Toki minulla on kodin ulkopuolisia harrastuksiakin, sekä ystäviä paljon. Mies ei ole kiinnostunut sitoutumaan harrastuksiin, käy ajoittain jotakin harrastamassa mutta mikään ei ole säännönmukaista. Olen antanut hänelle aikaa ja mahdollisuuksia mennä, mutta ei kiinnosta...sitten hän valittaa että milloin pääsisi, etenkin jos olen suunnitellut jollekin illalle kauppakäyntiä tms. Toisaalta hän ajoittain tekee yöreissuja harrastamisen parissa ja reissaa ilman muuta perhettä, mitä minä taas en ole koskaan tehnyt. Hänelläkin on omia ystäviä, joita en ole kylläkään tavannut. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa elokuvissa käynti (ilman minua), baarien kiertely kaveriporukalla, sohvalla makoilu tai tietokoneen ääressä istuskelu. Perjantai-ilta alkaa kaljoittelulla, en muista sellaista viikonloppua johon ei olisi ainakin 6-pack kuulunut (mies ei ole alkoholisti, mutta ymmärtää rentoutumisen tarkoittavan alkoholin käyttöä eikä osaa relata ilman). Meistä kumpikaan ei siis ole mikään viinan kanssa läträäjä, mutta miehelleni alkoholi on joka viikonloppuinen kaveri. Meidän arvomaailmamme ovat täysin erilaiset, miehenikin myönsi sen. Minusta mies on kiinnostunut eniten omasta mukavuudestaan, vaikka toki on rakastava ja hyvä isä. Silti vastuu lapsista ja kodista on minulla. Jos lapsillamme on jokin hätä, minä olen se joka auttaa. Vieraiden aikana minä sekä passaan vieraat että hoidan lapset. Minä olen valmis joustamaan omista tarpeista lasten tähden, mies tekee ensin oman olonsa mukavaksi ja huomioi sitten lapset. Jos mies on hetken yksin lasten kanssa, "joudun" antamaan hänelle hoito-ohjeita ja vinkkejä miten missäkin asiassa toimia. Meillä ei ole juuri mahdollisuuksia lähteä mihinkään kahdestaan, vaikka toki iltaisin on kahdenkeskistä aikaa. Keskusteluyhteys on ajoittain hyvä, vaikka toisaalta se tarkoittaa sitä että minä puhun ja toivon että mies kuuntelee. Olen tottunut jakamaan päivän ilot ja surut miehelleni, mies kertoo syvemmistä tunteistaan ja tekemisistään vasta muutaman oluen jälkeen.

Viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja parisuhteelle, sillä lapset ovat pieniä ja taloudellista ahdinkoakin on ollut. Iloitsemme toki molemmat lapsista, mutta tottahan yövalvomiset ym. vaikuttavat jaksamiseen avioparina. Mies alkoi puhua erosta viimeksi, kun nuorimmaisemme oli 2 viikon ikäinen. Tiedän että en ole aina se ymmärtävä vaimo, joka ajattelee ensisijaisesti miehensä parasta. Toisaalta samansuuntaista ei ole ollut vuosiin toisinkaan päin. Arkipäivän läheisyys puuttuu. Äitienpäivää tai minun syntymäpäivää ei muisteta, isää kyllä hänen juhlapäivinään. Koen olevani kuin ilmaa, ja minua saa kohdella miten vain. Mies väittää että kaikki tapahtuu minun pillini mukaan, tosiasiassa hän osoittaa mieltään heti jos jokin ei mene hänen halunsa mukaan. Minun pitää ponnistella osatakseni olla hänelle mieliksi, silti siinä onnistumatta. Heti kun tulee pientä kinaa tai erimielisyyttä niin hän suutahtaa pitkäksi aikaa. Hän väittää etten minä arvosta häntä, vaikka ihmisenä arvostankin. En toki hyväksy kaikkia hänen tekemisiään, mutta enhän ole itsekään täydellinen. Viimeksi eroa pohdittiin pari kuukautta sitten. Mies oli taas halukas lähtemään. Harkitsimme tilannetta uudelleen lähinnä pienten lastemme takia, ja myöhemmin mies sanoi rakastavansa minua.

Olen miettinyt miten pitäisi jatkaa..en toki odota ulkopuolisten sitä sanelevan, mutta kokemuksia olisi kiva jakaa. Haluaisin elää mieheni kanssa perheenä, en ole innokas hajoittamaan perhettä ja rakastan toki miestä. Mutta itselläni on koko ajan on-/off-tilanne yllä..tuntuu etten osaa olla mieliksi ja heti kun räsähtää niin harkitaan eroa. Tämä ahdistus yllä ei ole mielekästä olla..minunkin täystyy saada olla oma itseni huoletta. Haluanko jatkaa onnettomassa suhteessa miehen kanssa, jonka kanssa on ulkoisesti yhteistä mutta sisäisesti olemme niin kaukana toisistamme? Jaksammeko vielä muutaman vuoden että näemme olemmeko yhdessä vain lasten takia??? Olenko vain läheisriippuvainen ja haluton tekemään suuria muutoksia "helppoon" elämään, siihen tuttuun ja turvalliseen? Mitään hätiköityä en haluaisi tehdä, mutta miehen saikkaaminenkin tympii ja ratkaisu olisi helpotus. Kiitos kun jaksoitte lukea!
3775
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

hei
en osaa neuvoa sinua.päätös on aina kuitenkin itse tehtävä.olen kokenut ,että miehet hyvin pitkälle antavat naisten päättää.he antavat vain ajan kulua ja odottavt ,että nainen tekee lopulliset päätökset.itse olen ollut nyt naimisissa liki 26 vuotta, josta ajasta noin 24 on ollut tosi mahtavaa,onhan sita vuoristorataa ollut tossa ajassa,mutta aina on selvitty ja rakastettu toisiamme.mutta nyt pari viimme vuotta on mennyt vain alaspäin.minä olen jo hyväksynyt eron ja olisin valmis jatkamaan yksin etteenpäin,mutta mies ei päästäisi pois.minulla mies on alkoholin kaa lätränny ny par vuotta ja en jaksa enää katsoa sitä.loukkaa jatkuvasti minua ja käyttäytyy huonosti.lopullinen eropäätös on aina vaikea,mutta epätietoisuus on vielä rankempaa.nyt kun olen tehnyt päätökseni lähteä tästä suhteesta,olen ihmeen tyyni.meillä tosin lapset ovat jo aikuisia ja opiskelemassa.että ei ole huolta lapsista.mutta kun sitä näkee itsensä kävelemässä toisen kanssa vanhuksinakin käsikädessä,eikä osaa kuvitella muuta.kypsyminen eroon tekee kipeää monen vuoden jälkeen.elämässä vain tapahtuu asioita, jotka on hyväksyttävä.ehkä sinäkin löydät tiesi.mietiskele itseksesi, mitä haluat.jos haluat yrittää jatkaa liittoa, niin yrittäkää tosissanne,myös miehen pitäisi yrittää.voisitte kokeilla eroa väliaikaisesti,asuisitte vaikka puoli vuotta erillään, jos mahdollista.lapsillekkin voisi kertoa tilanteen(riipuu tietty heidän iästään,mitä ymmärtäävät)niin näkisi olisiko teillä paluuta yhteen,jos mies tai sinä ei halua jatkaa tosissaan,en näe mitään syytä jatkaa.vaikeinta aina on se epätietoisuus.kun päätös on lopulta syntynyt,helpottaa,osaa suuntautua eteenpäin ja näkee ne hyvät puolet menneessä ajassa.minulla oli vaikeata vielä keväällä,mutta nyt olen päässyt jo pahimman yli.nyt edessä on vain käytännön asioiden hoitaminen.pahinta kai oli kertoa lapsille,vaikka he ovatkin jo pois kotoa,uusi tilanne.onneksi suhtautuivat hyvin tilanteeseen ja hyväksyivät tilanteen.mies pitäisi minut vielä taloudenhoitajana,mutta muuta arvostusta en sit enkä hellyyttä enää saakkaan.olen kuitenkin vielä vasta 47 ja koen että minulla on vielä elämää jäljellä.ero on aina vaikeaa,siitä ei pääse mihinkään.tunteet ovat pitkään pinnalla.jaksamista sinulle,teetpä sitten mitä tahansa.

Äänestä

Kuulostaa siltä, että sinä olet se vastuunkantaja perheessänne ja miehesi välttelee vastuutaan perheenne asioista. Hän keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja harrastuksiinsa jne. eikä ole valmis kompromisseihin, vaikka ne toimivaan parisuhteeseen kuuluvatkin.

Ei ihme, että olet väsynyt, jos hoidat kaiken melkein yksin ja et edes saa läheisyyttä ja palautetta. Seksi ei ole sama asia kuin arkipäivän hellyys. Pitääkö miehesi sinua itsestäänselvyytenä? Arvostaako hän sitä että sinä kannat pääosan vastuusta lapsien ja arjen suhteen?

Kannattaa ottaa asiat reilusti pöydälle ja mennä vaikka pariterapiaan, että miehesi ymmärtäisi, että parisuhde on kahden kauppa ja siihen tarvitaan molempien panos, jotta suhde voisi hyvin. Itselläni on takana ero 12-vuotisesta liitosta samantyyppisen miehen kanssa ja minulla kesti kauan aikaa nähdä asiat selvästi. Olin lopen uupunut siihen, että minä aina hoidin asiat ja lapset ja hän sai tehdä mitä huvitti. Lasten hoito ja arkiaskareet ym. olivat kaikki minun harteillani. Vaikka kuinka yritin saada apua mieheltä niin puhumalla kuin lopuksi huutamallakin, niin loppujen lopuksi häntä kiinnosti vain oman itsensä hyvinvointi ja omat menot- hän ei kyennyt ottamaan huomioon minua tai aina edes lapsia. Näin jälkikäteen en jaksa tajuta mikä minut sai niinkin pitkään hoitamaan kolmea lasta, niiden kahden oikean sijasta ; ). Ero ei välttämättä ole oikea ratkaisu kaikille, mutta parisuhdeterapiaa voin suositella, sillä ulkopuolisen on helpompi saada miehesi ymmärtämään asioita ja puhuminen helpottaa sinuakin.

Tsemppiä ja toivottavasti saat asiat kuntoon. Elämää ei kannata tuhlata onnettomana olemiseen!

Äänestä
  • Kiitos teille molemmille vastauksistanne. Annoitte todella ajattelemisen aihetta, ja tsemppauksenne antoi minulle lisää voimia.

    Olen todellakin todennut sen, että miehelleni vastuun otto asioista on kauhistus. Kyllä hän lapsia hoitaa silloin kun ei satu olemaan mitään omaa mielekästä juttua meneillään, ja kotitöihin hän jonkin verran osallistuu jos sanon mitä voisi tehdä. Mutta hän mm. ei osaa esim. kaupasta tuoda mitään (paisti olutta) ilman minun laatimaani kauppalistaa ja laskut hän maksaa netin kautta vasta jos olen ne nostanut valmiiksi esille. Puhumattakaan suuremmista asioista elämässämme...Eniten olen loukkaantunut siitä, että hän mietti eroa ääneen ensimmäisen kerran melkein heti kun oli tullut nuorimmaisen lapsemme kanssa synnytyssairaalasta kotiin. Mieheni oli tuolloin työttömänä ja "joutui" olemaan enemmän isompien lasten kanssa. Hän jätti meidät hetkeksi yksin miettiäkseen rauhassa tunteitaan. Harmittaa lasten puolesta; mitä he isälleen merkitsevät - pelkkää vapauden vähenemistä ja vastuun lisääntymistä? Yhdessä on lapset kummankin halusta tehty ja selvillä oli sekin että elämä siitä myös muuttuu, hetkellisesti oma aika on vähissä. Naisena koen olevani samanlainen kuin ennen lapsia. Panostan ulkonäkööni, olen fyysisesti hyvässä kunnossa ja olen huomannut saavani vastakkaiselta sukupuolelta hyväksyviä katseita osakseni. Miehelleni olen kuitenkin itsestäänselvyys. Jos olen häntä vastaan jossakin asiassa, hän heti vetäytyy kuoreensa murjottamaan. Olen joskus ajatellut että vielä minä jonakin päivänä tempaisen ja lähden, mutta pienet lapset ovat vielä jarruttaneet päätöstä. He palvovat isäänsä ja tiedän että elämänmuutos olisi heille hyvin raskas. Itsekin olen mennyt naimisiin siinä uskossa että yhdessäolo on lopullista, en halua luovuttaa helpolla. Joskus kyllä mietin että miksi venyn, saisinko vielä jostakin rakkautta osakseni..uutta miestä en ole katselemassa (en ole tämän 10 vuoden aikana edes suudellut muita vaikka mieheni on harrastanut enempääkin tahollaan) ja vaikka ero tulisi, en haluaisi uuteen suhteeseen heti hypätä. Mutta ihmisen luonnollinen tarve on halu tuntea itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi. Tiedän että mieheni haluaisi vain nuolla kerman kakun päältä ja tavata lapsia silloin kun itselle sopii (sekä viettää iloista poikamieselämää muun ajan), mutta itse ehkä sinnittelen tämän pikkulapsiajan yli...sitten ero on itselleni helpompi ja lapsetkin ymmärtävät asian.

    Pahinta kaikessa on se, että kun olen puhunut parille sukulaisellemme vaikeuksistamme, he vain kehuvat mieheni hyviä puolia (joita on myös paljon, enhän olisi muuten edes rakastunut häneen) ja pitävät minua naisena joka alistaa miehen tossunsa alle. Mieheni äiti puhuttelee miestäni usein "äidin pikku pojaksi" ja hän passaa miestäni yli kaiken, mieheni ei ole koskaan tarvinnut ottaa vastuuta kodin asioista vaan äiti on pyörittänyt arkea. Mies on ehkä mieltänyt sen oikeaksi tavaksi toimia perheessä. Tai sitten minä olen niin dominoiva etten anna miesraasulle tilaa toimia??? Äitinsä luokse mieheni "pakenee" usein tätä perheen raskasta arkea, ja minä koen olevani kuin noita-akka joka hänet siihen "ajaa".

    Olen pyytänyt miestäni arvostamaan niitä asioita joita perheen eteen teen, ja itsekin mielelläni annan positiivista palautetta hänen ominaisuuksistaan/aikaan saamisistaan. Mutta valehtelematta kehuja ei koskaan kuulu. Miehelleni on ihan sama miten hommat täällä kotona hoituvat, kunhan se ei ole hänen "vapaudestaan" ja mukavuudestaan pois. Olen sanonut hänelle, että eron jälkeenkin hänen olisi huolehdittava asioista jos mielisi saada lapsia luokseen. Mutta kuten totesin, meidän ajatus- ja arvomaailma poikkeaa tosistaan ja siinä onkin yhteensovittelemista. Itsessänikin on vikaa ja miehessäni hyviäkin puolia, mutta itse olen aina ollut valmis joustamaan perheenjäsenten eteen enkä vaadi päinvastaista. Saa nähdä mitä elämä tuo tullessaan. Ehkä lähdemme eri teille jotta voimme toteuttaa itseämme rauhassa, tai sitten saamme erilaisuudet soviteltua yhteen ja lasten kasvaessa pystymme molemmat enemmän ajattelemaan myös omia asioitamme yhdessä perheenä.

    Olen ehdottanut lukuisia kertoja miehelleni parisuhdeterapiaa ja avioliittoleirejä, mutta hän ei halua niihin osallistua. Viimeisimmän erouhan alla anoin miestäni tulemaan kanssani pariterapiaan, mutta mieheni väitti että kaikki keinot on jo käyty mitä hän voi edes harkita. No, sillä kertaa päästimme pistää kaikkemme likoon (eli minä yritän tehdä molempien olon hyväksi) ja katsoa tilannetta vielä muutaman kuukauden ajan. Mieheni ei näe tätä hetkeä vain yhtenä pisteenä elämän janassa, hän kokee että yövalvomiset ja lasten harrastuksissa kuskaamiset ovat loppuelämää eikä osaa katsoa elämäämme eteenpäin. Tiedän että hän jollakin tasolla rakastaa minua ja yli kaiken lapsia, mutta hän ottaa kaiken vastuun niin raskaasti...huoh.

    Kiitos kun jaoitte tämän!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


erossa vai yhdessä kirjoitti:

Hei! Olen ihan ymmällä, ollut jo pitkän aikaa. Olemme 10 vuotta yhdessä taivaltanut aviopari, jolla on kolme pientä lasta. Suhteemme on kokenut ylä- ja alamäkiä, siihen on mahtunut (miehen suunnalta) pettämistä, lapsen vakava sairastuminen, työttömyysjaksoja jne. Nyt elämä on ulospäin mallillaan, sisältä ei. Olemme tavallaan ajautuneet hyvin erillemme henkisesti, fyysistä läheisyyttä riittää ajoittain (kaipaisin itse enemmän myös sitä arkipäivän hellyyttä ja kosketuksia ilman seksiäkin). Meillä on täysin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Itse olen hyvin kotiin ja perheeseen sidoksissa, lasten hyvinvointi on minulle tärkeintä. Haluaisin tavata myös sukulaisia enemmän, mies on haluton lähtemään mukaan. Toki minulla on kodin ulkopuolisia harrastuksiakin, sekä ystäviä paljon. Mies ei ole kiinnostunut sitoutumaan harrastuksiin, käy ajoittain jotakin harrastamassa mutta mikään ei ole säännönmukaista. Olen antanut hänelle aikaa ja mahdollisuuksia mennä, mutta ei kiinnosta...sitten hän valittaa että milloin pääsisi, etenkin jos olen suunnitellut jollekin illalle kauppakäyntiä tms. Toisaalta hän ajoittain tekee yöreissuja harrastamisen parissa ja reissaa ilman muuta perhettä, mitä minä taas en ole koskaan tehnyt. Hänelläkin on omia ystäviä, joita en ole kylläkään tavannut. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa elokuvissa käynti (ilman minua), baarien kiertely kaveriporukalla, sohvalla makoilu tai tietokoneen ääressä istuskelu. Perjantai-ilta alkaa kaljoittelulla, en muista sellaista viikonloppua johon ei olisi ainakin 6-pack kuulunut (mies ei ole alkoholisti, mutta ymmärtää rentoutumisen tarkoittavan alkoholin käyttöä eikä osaa relata ilman). Meistä kumpikaan ei siis ole mikään viinan kanssa läträäjä, mutta miehelleni alkoholi on joka viikonloppuinen kaveri. Meidän arvomaailmamme ovat täysin erilaiset, miehenikin myönsi sen. Minusta mies on kiinnostunut eniten omasta mukavuudestaan, vaikka toki on rakastava ja hyvä isä. Silti vastuu lapsista ja kodista on minulla. Jos lapsillamme on jokin hätä, minä olen se joka auttaa. Vieraiden aikana minä sekä passaan vieraat että hoidan lapset. Minä olen valmis joustamaan omista tarpeista lasten tähden, mies tekee ensin oman olonsa mukavaksi ja huomioi sitten lapset. Jos mies on hetken yksin lasten kanssa, "joudun" antamaan hänelle hoito-ohjeita ja vinkkejä miten missäkin asiassa toimia. Meillä ei ole juuri mahdollisuuksia lähteä mihinkään kahdestaan, vaikka toki iltaisin on kahdenkeskistä aikaa. Keskusteluyhteys on ajoittain hyvä, vaikka toisaalta se tarkoittaa sitä että minä puhun ja toivon että mies kuuntelee. Olen tottunut jakamaan päivän ilot ja surut miehelleni, mies kertoo syvemmistä tunteistaan ja tekemisistään vasta muutaman oluen jälkeen.

Viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja parisuhteelle, sillä lapset ovat pieniä ja taloudellista ahdinkoakin on ollut. Iloitsemme toki molemmat lapsista, mutta tottahan yövalvomiset ym. vaikuttavat jaksamiseen avioparina. Mies alkoi puhua erosta viimeksi, kun nuorimmaisemme oli 2 viikon ikäinen. Tiedän että en ole aina se ymmärtävä vaimo, joka ajattelee ensisijaisesti miehensä parasta. Toisaalta samansuuntaista ei ole ollut vuosiin toisinkaan päin. Arkipäivän läheisyys puuttuu. Äitienpäivää tai minun syntymäpäivää ei muisteta, isää kyllä hänen juhlapäivinään. Koen olevani kuin ilmaa, ja minua saa kohdella miten vain. Mies väittää että kaikki tapahtuu minun pillini mukaan, tosiasiassa hän osoittaa mieltään heti jos jokin ei mene hänen halunsa mukaan. Minun pitää ponnistella osatakseni olla hänelle mieliksi, silti siinä onnistumatta. Heti kun tulee pientä kinaa tai erimielisyyttä niin hän suutahtaa pitkäksi aikaa. Hän väittää etten minä arvosta häntä, vaikka ihmisenä arvostankin. En toki hyväksy kaikkia hänen tekemisiään, mutta enhän ole itsekään täydellinen. Viimeksi eroa pohdittiin pari kuukautta sitten. Mies oli taas halukas lähtemään. Harkitsimme tilannetta uudelleen lähinnä pienten lastemme takia, ja myöhemmin mies sanoi rakastavansa minua.

Olen miettinyt miten pitäisi jatkaa..en toki odota ulkopuolisten sitä sanelevan, mutta kokemuksia olisi kiva jakaa. Haluaisin elää mieheni kanssa perheenä, en ole innokas hajoittamaan perhettä ja rakastan toki miestä. Mutta itselläni on koko ajan on-/off-tilanne yllä..tuntuu etten osaa olla mieliksi ja heti kun räsähtää niin harkitaan eroa. Tämä ahdistus yllä ei ole mielekästä olla..minunkin täystyy saada olla oma itseni huoletta. Haluanko jatkaa onnettomassa suhteessa miehen kanssa, jonka kanssa on ulkoisesti yhteistä mutta sisäisesti olemme niin kaukana toisistamme? Jaksammeko vielä muutaman vuoden että näemme olemmeko yhdessä vain lasten takia??? Olenko vain läheisriippuvainen ja haluton tekemään suuria muutoksia "helppoon" elämään, siihen tuttuun ja turvalliseen? Mitään hätiköityä en haluaisi tehdä, mutta miehen saikkaaminenkin tympii ja ratkaisu olisi helpotus. Kiitos kun jaksoitte lukea!

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu