Jotenkin pitäis saada selkeytettyä tätä omaa päätä ja ajatuksia. Siksi taas kirjoitan..
Kuinka perhe toimii ja miten vastuu jaetaan? Mikä on riittävästi mikä liian vähän? Miten toista neuvoo ja auttaa oppimaan, jos toinen ei neuvo ja auta? Mikä on oikein ja mikä väärin ja kuka määrittelee. Miten paljon asiat voi kokea eritavoin ja silti se ei suhdetta pilaa tai saata tuhoon.
Entä se mitä itse tuntee ja kaipaa tai haluaa? Kuinka se mitataan oikeaksi tai vääräksi. Haluaako täydellisyyttä, jos kertoo miten avioliitossa voi, mitä kaipaa, miten ehkä avioliitto voisi toimia. Omat näkemykset tuo esiin. Miksi se pelottaa ja saa puolustuskannalle? Miksi se ei herätä miettimään ja harkitsemaan ja ehkä jopa toimimaan? Ja jos herättää miettimään, niin vain itsensä sisällä. Eikö avioliitto ole jakamista. Tänään minä kuuntelen, tänään minä autan, tänään minä olen heikko ja tänään vahva.
Kuinka lapsesta kannettava vastuu jaetaan? Koska vastuu otetaan? Onko vanhemmalla sellaista vaihtoehtoa et sitten kun... sitten osaan ja pystyn ottamaan vastuun?
Voiko ihminen muuttua suhteessa, jos ei selkeästi osoita haluaan muuttua? Enhän sitä toki toiselta vaadi, mut ilman muutosta mikään ei muutu ja tämä tilanne ei muutu. Mitä sitten tapahtuu? Olen edelleen onneton, koska toinen saa olla mitä haluaa ja mä olen sitä mitä tässä pystyn olemaan. Ainakin äiti olen ja haluan ja pystyn. Toinen ei ole mielestäni isä, jos ei ota vastuuta tässä ja nyt. Vaimo en ole. En halua matkoille yhdessä, koska niin monta matkaa on mennyt pilalle toisen itsekkään käytöksen vuoksi. Hän on satuttanut minua, ei lyömällä. En uskalla luottaa et seuraavalla kerralla hän käyttäytyy hyvin, koska se pettymys sattuis vielä syvemmälle. Kuinka raskasta on pitää itsensä aina kasassa lapsen takia, kun minusta lapsen ei tarvitse nähdä vielä äidinkin purkausta. Eikö terve aikuinen suojele lasta? Entä kun lapsessakin alkaa näkyä merkkejä et hän kyllä ymmärtää ja vaistoaa liiankin paljon..
Vaimo en ole, kuten haluaisin olla. Haluan kyllä läheisyyttä, koskettelua, seksiä, mut en tässä mitä meillä on, en voi rakastella, jos minua ei kohdella hyvin ja kuka muu sen mittaa, kuin minä itse. Jos toinen äyskii ja tiuskii lapselle ja minulle eikä halua meidän kanssa juuri mitään. Ei halua kuunnella minua, koska etsin täydellisyyttä ja sellaista hänestä ei tule ja sellaista ei ehkä ole olemassakaan... Ihanko totta?!? Voi per..le. Mäkunluulin ja nyt mua on petetty. Ei olekkaan täydellisiä miehiä..
Kuinka perhe toimii ja miten vastuu jaetaan? Mikä on riittävästi mikä liian vähän? Miten toista neuvoo ja auttaa oppimaan, jos toinen ei neuvo ja auta? Mikä on oikein ja mikä väärin ja kuka määrittelee. Miten paljon asiat voi kokea eritavoin ja silti se ei suhdetta pilaa tai saata tuhoon.
Entä se mitä itse tuntee ja kaipaa tai haluaa? Kuinka se mitataan oikeaksi tai vääräksi. Haluaako täydellisyyttä, jos kertoo miten avioliitossa voi, mitä kaipaa, miten ehkä avioliitto voisi toimia. Omat näkemykset tuo esiin. Miksi se pelottaa ja saa puolustuskannalle? Miksi se ei herätä miettimään ja harkitsemaan ja ehkä jopa toimimaan? Ja jos herättää miettimään, niin vain itsensä sisällä. Eikö avioliitto ole jakamista. Tänään minä kuuntelen, tänään minä autan, tänään minä olen heikko ja tänään vahva.
Kuinka lapsesta kannettava vastuu jaetaan? Koska vastuu otetaan? Onko vanhemmalla sellaista vaihtoehtoa et sitten kun... sitten osaan ja pystyn ottamaan vastuun?
Voiko ihminen muuttua suhteessa, jos ei selkeästi osoita haluaan muuttua? Enhän sitä toki toiselta vaadi, mut ilman muutosta mikään ei muutu ja tämä tilanne ei muutu. Mitä sitten tapahtuu? Olen edelleen onneton, koska toinen saa olla mitä haluaa ja mä olen sitä mitä tässä pystyn olemaan. Ainakin äiti olen ja haluan ja pystyn. Toinen ei ole mielestäni isä, jos ei ota vastuuta tässä ja nyt. Vaimo en ole. En halua matkoille yhdessä, koska niin monta matkaa on mennyt pilalle toisen itsekkään käytöksen vuoksi. Hän on satuttanut minua, ei lyömällä. En uskalla luottaa et seuraavalla kerralla hän käyttäytyy hyvin, koska se pettymys sattuis vielä syvemmälle. Kuinka raskasta on pitää itsensä aina kasassa lapsen takia, kun minusta lapsen ei tarvitse nähdä vielä äidinkin purkausta. Eikö terve aikuinen suojele lasta? Entä kun lapsessakin alkaa näkyä merkkejä et hän kyllä ymmärtää ja vaistoaa liiankin paljon..
Vaimo en ole, kuten haluaisin olla. Haluan kyllä läheisyyttä, koskettelua, seksiä, mut en tässä mitä meillä on, en voi rakastella, jos minua ei kohdella hyvin ja kuka muu sen mittaa, kuin minä itse. Jos toinen äyskii ja tiuskii lapselle ja minulle eikä halua meidän kanssa juuri mitään. Ei halua kuunnella minua, koska etsin täydellisyyttä ja sellaista hänestä ei tule ja sellaista ei ehkä ole olemassakaan... Ihanko totta?!? Voi per..le. Mäkunluulin ja nyt mua on petetty. Ei olekkaan täydellisiä miehiä..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei kukaan ole täydellinen, ei mies eikä nainen. Niin kauan kuin olemme epätäydellisiä, olemme ihmisiä, inhimillisiä. Keskeneräisyyden kokeminen on kasvun alku, kasvu on elämän edellytys...
Aivan samat tuntemukset..sama tilanne...Meillä vaan aviomies/isä teki ratkaisuksi avioeron (ei siis vielä virallisesi vaan asumusero 7/05 lähtien), ei ollut kykenevä vastuunottoon eikä muuhunkaan kannanottoon, joka koski lapsia tai suhdetta. Helpompi oli lähteä ja aloittaa uusi elämä, kuten aiemminkin, hänellä nyt sitten kolme perhettä takana ja kuusi lasta, joista kolme, kaikki alle kouluikäisiä täällä ja hänellä uusi nainen ja avoliitto eli jatkaa samaa aina uudelleen ja uudelleen. Itse yritän vaan selviytyä tästä hänen päätöksestään, yrittäen ymmärtää ja miettiä oliko tämäkään sitten oikea ratkaisu kenenkään kannalta, mutta toisen puolestahan ei voi muuttua eikä tsempata...
Oletko koskaan kertonut miehellesi suoraan miltä sinusta tuntuu? mikä ottaa päähän miksi olet niin onneton.. Jos toinen pitää sinua itsestäänselvyytenä eikä edes aio tehdä asioiden parantamiseksi mitään koska luulee että sinä olet ihan tyytyväinen.. Voi olla että miehesikin kärsii suhteenne tilasta mutta aivan eri syistä kuin sinä.. Keskustella teidän pitäisi ja vakavasti. Miehesi pitäisi ymmärtää että hän voi sinut myös menettää..
Ja onko sitten lapselle oikein se että elää perheessä jossa vanhemmat ovat onnettomia yhdessä, kokoajan ja lopulta katkeria toisilleen.. Mutta jos eroaisitte olisiko miehestäsi edes viikonloppu isäksi, menettäisikö lapsesi isän kokonaan, toisaalta onko lapsella isää nytkään.. Lapselle voi joskus olla parempi että vanhemmat eroavat jos niin elämä muuttuu onnellisemmaksi.. En minä ainakaan haluaisi elää kulisissa jossa kaikilla on pahaolla.. Jos toinen ei halua puhua taikka muuttua, sinulla ei ole paljon vaihtoehtoja.. Toki lapset kasvaa nopeasti, mutta ei se kasvatus helpommaksi käy silti. Varmaan miehesi keksii silloin muita syitä olla hoitamatta lasta. Ja lapsellehan on todella "kivaa" kun isä torjuu ja hyljeksii häntä, lapset kyllä huomaavat tämän.
Tuntuu kuin lukisin omaa elämääni ennen eroa, sinun tekstistäsi.. Se rakkaus kuoli minun osaltani niihin ensimmäiseen kolmeen vuoteen, kun mies ei ottanut vastuuta, eikä se enää sieltä syttynyt kun hän vihdoin niin teki. Halusin lapsia lisää mutta en hänen kanssaan, matkustaminen yhdessä ei onnistunut, en enää halunnut lähteä hänen kanssaan, en enää nähnyt tulevaisuuttani hänen vierellä, seksi kuoli täydellisesti, en enää halunnut häntä. Tein ero päätöksen, enkä ole katunut, lapsi kertoo varmasti vanhempana miten ero vaikutti häneen, taikka meidän riitaisa "perhe"elämämme.. En tiedä teinkö oikein, mutta itse ainakin nyt olen onnellinen ja jaksan paremmin yksin hoitaa kaikkea, kuin yksin yhdessä. Nyt ei ole enää sitä raastavaa raivoa jota tunsin kokoajan kun toinen ei auttanut ja tukenut. Vihdoinkin minä pystyn nukkumaan ilman unilääkkeitä, kun ei kukaan kuorsaa viereisessä huoneessa taikka aiheuta mielipahaa.
Kiitos vastauksestasi!
Olen kertonut miehelleni miltä minusta tuntuu. Miksi minulla on pahaolo. En kylläkään pääse kovin pitkälle, kun hänellä on selitykset kaikkeen ja kyky kuunnella mitä minä sanon on hukassa. Alku vuodesta aloin sanomaan et minä voin huonosti tässä parisuhteessa. Yritin kertoa millaista yhdessä oloa kaipaisin (esim. viinilasit, tv kiinni, juttelua, pelaamista, perheenä ulkoilu ) myös sitä yritin kertoa kuinka tarvitsisin omaa-aikaa ja lepoa, kun lapsi on nukkunut lähes aina huonosti ja olen hänet yksin hoitanut (vauvana, kun lapsi itki yöllä, niin mies lähti toiseen huoneeseen nukkumaan kiroillen ja joskus ovia paiskoen). Yritin kannustaa hoitamaan omaa lastaan. Pyysin et alkaisi harjoittelemaan hoitamista öisin siten et olisin kotona, jos sit ei millään saisi lasta rauhoittumaan olisin tukena ja multa vois kysyä neuvoa. Ei elettäkään ole asian eteen tehnyt. Sieltä asti olen pyytänyt et saisin mennä pois täältä yhdeksi yöksi et saisin oikeasti levätä. Mitään ei ole tehnyt asialle.
Aluksi kun aloin puhumaan niistä asioista mitkä tässä avioliitossa ja perheessä ei minusta toimi jne. Hän sanoi minulle aina et hae vain eropaperit kyllä hän ne allekirjoittaa. Sit kuukauksien päästä mä en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kun toinen ei halua kuunnella eikä halua mitään muuttaa. Aloin itse käymään perheneuvolassa ja sanoin et mä haluan eron, kun mun keinot on loppu. Sit alkoi uudet kuviot. Hän vihjaili tekevänsä itselleen jotakin ja et menettää kaiken ym. Annoin mahdollisuuden meille. Ja niitä olen tässä antanut monta kertaa. Mies kohtelee minua huonosti. Meillä ei ole mukavaa ruokapydässä tai missään. Hän ei halua käydä missään, paitsi tietty saunomiset ja kaljoittelut joskus kavereiden kanssa. Minä taas tykkään ihmisistä ja mulle on tärkeää yhdessä oleminen. Mulle ei yhdessä olemista ole sohvalla istuminen tv:n ääressä. Sekin on kivaa joskus, mut muutakin pitää olla. Käyn lapsen kanssa sukulaisissa ja ystävillä. Mies enimmäkseen kotona. Lomalla mies oli reissussa ystävän kanssa viikon. Lapsen kanssa hän oli puolipäivää kotoa pois et sain olla rauhassa. Pyysin et olis mennyt mökille tai anopille yöksi et saisin levätä. Se ei tietty onnistu, kun ei ymmärrä lasta ennenkuin lapsi puhuu.
Yksi yö oltiin reissussa lomalla yhdeessä ja se oli ihan hirveetä minulle ja lapsi itki siellä paljon. Kotona sit oltiin muuten miehen loma.
Mies harrasti ja oli mielestäni aktiivinen ja huomaavainen aluksi. Sit jäi harrastaminen ja tilalle tuli sohvalla istuminen.
Aluksi jaksoin järjestää yllätysjuttuja. Hotelliyö kahdestaan. Syömään kahdestaan... Sit ne vaan alkoi jäämään, kun toinen ei tehnyt mitään mulle. Ei mitään lahjoja osannut ostaa, vaikka itse huomioin monilla tavoin. Jos kävin shoppailemassa monesti ostin hänellekkin jotain, koska ajattelin häntä. Nyt en enää pysty.
Olen tosiaan yrittänyt kertoa miltä minusta tuntuu ilman et sanoisin et mitä toinen tekee väärin. En kuitenkaan enää osaa. Tuntuu et kaikki usko ja luotto tähän suhteeseen on mennyt. Hän saa käyttäytyä miten vaan, kun hänellä on siihen syy esim. väsymys. Mä en voi päivästä toiseen käyttäytyä miten sattuu, koska mun on huolehdittava mun/meidän lapsesta. Viikonloppu isää hänestä ei varmasti tälläkään kerralla tule. Ei ainakaan yläasteikäiselle lapselleen sitä vielä ole tässä ollut. Näkevät keskimäärin kerran kuussa joskus harvemmin. Kaksi yötä oli lomalla täällä. Isä ei tee senkään lapsen kanssa mitään. Lähti kyllä baariin työkaverin kanssa ja ei sanonut tolle lapselle mitään. Minä kävin sit sanomassa et isä lähti kaverin kanssa ulos ja jos haluaa iltapalaa jne. En mitään et sulla on huono isä ja se käyttäytyy huonosti tai mitään muuta sellaista. Yleensä mä muistutan et voisit pyytää lastasi tänne, kun vapaita on taas tulossa. Ei ole säännöllisiä tapaamisia.
Nyt olen näitä asioita sulatellut lähemmäs vuoden. Lapsi kohta kaksi ja toki heti hänen syntymänsä jälkeen olen huomannut et joku tässä mättää ja ei tämä voi olla "normaalia" tai jos tämä on normaalia niin sit mä olen viallinen ja väärässä paikassa. Uskon olen monta kertaa kasannut uudestaan ja antanut toiselle mahdollisuden tarttua niihin asioihin joista olen puhunut. Nyt vaan alkaa tosiaan tuntua et tämä on tässä. Minusta ei ole enempään. En pysty pönkittämään toisen itsetuntoa ja arvostamaan toista, jos en todella arvosta häntä. Kaikki teot jota hän on tehnyt ja jättänyt tekemättä kertovat omaa kieltänsä minulle. Joko hän ei todella halua yrittää tai ei todella ymmärrä Tai jotain, mut en pysty ja jaksa näin. Minä voin paremmin kun puoliso on töissä ja ahdistun, kun hän pyörii täällä jaloissa tekemättä mitään. Hän ei arvosta minua ja minä en arvosta häntä. Emme ymmärrä toisiamme. Näemme asiat eritavoin. Hänellä on ihmeellisiä oikeuksia (esim. lapsen hoito vasta kun lapsi puhuu). Minä otan vastuun tässä ja nyt.
Sit vielä kun mies kohtelee minua huonosti, niin huomaan muuttuvani koko ajan synkemmäksi ja negatiivisemmaksi ihmiseksi. En minä ole sellainen. Minä olen iloinen ja haluan tehdä asioita ja elää. Tässä suhteessa en vaan pysty siihen. Sit vielä käytökseni lasta kohtaan joskus saa minut voimaan vielä huonommin. Kun on niin raskas olo ei jaksaisi lapsen kitinää, kun miehen kitinääkin joutuu kuuntelemaan...
Minusta mies ei näe vaivaa tämän suhteen ja perheen eteen ja minusta se ei ole oikein. Kukaan tai kenenkään rakkaus ei ole itsestään selvä. Minulle rakkaus lapseen on aivan selvä ja hän on ykkönen aina. Sit et jaksan itse niin minun on rakastettava itseäni. Se tarkoittaa sitä tietty et minua ei saa kohdella miten tahansa.
Olen työstänyt näitä asioita mielestäni riittävästi ja en näe enää voimavaroja, joita toisen tukemiseen tarvitsisin. On aika siirtyä eteenpäin...
Hyvä niin, mä olen tekemässä samaa. Jäin vain miettimään teidän suhteenne samankaltaisuutta ja itse maallikkona analysoin mieheni tietyn sortin narsistiksi...mukaanlukien negatiivisuus ja pessimismi. Itse olen ollut aina elämänmyönteinen ja iloinen...Tämä suuri ego onnistu myös tekemään saman minulle eli veti mukaansa, kun loputon musta aukko, kaiken energian. Minä myös jatkan eteenpäin ja toivon tosissani löytäväni tasavertaisen ja kannustavan elämänkumppanin jonain päivänä :)
Jos haluat kirjoitella mun kanssa niin osoite: [email protected]
Kaikkea ei täällä viitsi ja halua jakaa..
Hei, lueskelin sun laittamia viestejä tänne....laitan postia sulle huomenna. Koeta jaksaa, niin mäkin yritän... P.S kaikki perhen. ym. on tuttua eli jaettavaa varmaan löytyy....