Kertokaa mulle asumuserosta? Kuinka on toiminut? Onko se vain eron siirtämistä, vai voiko sillä saada jotain hyvää aikaan?
Itse olen lopussa ja toisen läsnäolo saa minut voimaan huonosti. Haluaisin tästä pois ja silti pelottaa et teenkö varmasti oikein ja onko kaikki keinot jo yritetty.
En kuitenkaan halua elämääni pilata vaan iloita niistä päivistä mitä minulla on. En halua muuttua katkeraksi naiseksi..
Itse olen lopussa ja toisen läsnäolo saa minut voimaan huonosti. Haluaisin tästä pois ja silti pelottaa et teenkö varmasti oikein ja onko kaikki keinot jo yritetty.
En kuitenkaan halua elämääni pilata vaan iloita niistä päivistä mitä minulla on. En halua muuttua katkeraksi naiseksi..
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä tilee on silloin jo sen verran tulehtunut, että paluu on huonoa. Hassua, mutta naapureiden juoruilukin luo paineita eroon, tilanteen selkiyttämiseen.
Kovin kevyin perustein tuohon eroleikkiin vain näytään lähdettävän. Unohdetaan, että kaikilla ihmisillä on omat hyvät ja huonot puolensa - ja täydellistä lähdetään etsimään!
Kevyin perustein en eroa harkitse. Oma jaksaminen ja hyvinvointi on kuitenkin tärkeintä. Vanhempien parisuhde on lapsenkin "koti" ja täällä ei ole voinut hyvin kukaan pitkään aikaan. Minä vain olen uskaltanut sen sanoa ääneen ja kertoa et miten asiat näen. Toisen mahdollisuus on siinä. Mahdollisuus on kuulla mitä rakas ihminen sanoo ja sit miettiä et onko ne asiat ja pyynnöt kohtuuttomia. Kuinka voi tulla vastaan ja mitä itse toivoisi.
Täydellistä etsiköön ken siihen uskoo. Itse en ainakaan. Virheistä opii ja virheet kuuluvat elämään. Sit jos ei halua nähdä, kuulla tai ymmärtää mitä lähellä tapahtuu on oikeasti tehtävä jotain. Minä olen valitettavasti sen päätöksen edessä. Pyyntöni ei ole ollut liian suuri. Se et löydettäis tapa kommunikoida ja olla yhdessä ja myös erikseen. Kuinka muuten voin tietää missä mennään, mitä toinen toivoo, mikä tuntuu hyvältä. Kuinka muuten saan omat viestini perille. Olen sanonut, olen pyytänyt, toivonut, itkenyt, kirjoittanut.
Lapsesta otetaan vastuu HETI. Ei sitä vastuuta voi siirtää ja siirtää. Jos ei ole valmis kantamaan vastuuta lapsesta ja se tarkoittaa sitä et osallistuu lapsen hoitoon ja perheen ja kodin hoitoon, niin minä en pysty sellaiseen elämään. Jos se tekee minusta huonon ihmisen, niin sitten se tekee.
Aina löytyy selityksiä, miksi ei tee tai toimi jotenkin. Joskus vaan tulee se piste et toinen ei jaksa enää niitä selityksiä. On eri asia myöntää virheensä ja nähdä eteenpäin, mut paikoillaan junnaaminen ei vie minnekkään.
Yksi elämä.
Täällä kun on sellaisia aprikointeja, että onkohan tuo minun siippani kyllin hyvä minulle jne.
Todelliset ongelmat ovat eri asia. Irtiotto on kova paikka, mutta turhaa on polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Meillä on tosiaankin vain yksi elämä.
Kiusallista on, että vanhalla iällä harmittelee monia asioita, joita ei nuorena uskaltanut tehdä, siis ainakin ihmissuhderintamalla. Muuten esim. itse olen ollut ehkä liiankin hurja.
sitä kotia ei sitten ole lapsella ollenkaan,vaan paikka äidin tai iskän kanssa missä käydään vuoronperään,ero voi olla oikea ratkaisu ja lapselleki hyväksi,mutta turha kaunistella asioita.
Lapsella on aina koti siellä missä minä olen, jos saan elää. Tämä paikka ei tunnu juuri kodilta, kun ahdistaa ja puristaa, niin pirusti. Eikä lapsikaan täällä voi hyvin. On vaistonnut jo pitkään et jokin mättää vaikka pieni on. Kyllä lapsi äidin pahaanolon vaistoaa ja häntä ahdistaa myös. Vaikka kuinka yritän hänelle esittää et ei tässä mitään hätää ole, niin muksu ei ole tyhmä. Se ymmärtää, puoliso onkin jo toinen homma...
Ei se maailmanloppu ole, vaikka tunne-elämä onkin
haavoilla ja arpinen. Välimatka on hyvä keino selvittää ajatuksia ja katsoa ongelmaa rauhassa
antaa sille toisenlaista syvyyttä. Itse olen kokenut sen ja vaikka ratkaisu tuntuu kipeälle se
myös parantaa. Jaksamista ja rohkeutta toivon sinulle
Kiitos. Jaksamista ja rohkeutta tässä tosiaan tarvitaan. En halua muuttua nalkuttavaksi ja katkeraksi akaksi. Sen yritän mitä voin ja ennen kuin alkaisin muuttumaan on syytä lähteä tai ei osaa lähteä koskaan ja sit vois aina lapselle selittää et miten ankeeta tässä on, mut sen takia olen jaksanut... Pitää olla myös hyvää et jaksaa pahaa.
Ymmärrän sua. Kun mies tulee kotiin, olen kuin tikkuja takapuolessa ja ilmapiiri jännittyy käsinkosketeltavaksi. Lapsetkin sen huomaavat ja kiukuttelevat silloin kun koko perhe on kotona. Etsin tällä hetkellä vuokra-asuntoa. Itku kurkussa tulen jättämään tämänhetkisen kotini, olen ollut mukana remontoimassa ja puutarhalle joudun myös sanomaan hyvästit.
Mutta henkinen hyvinvointi on tärkeämpää kuin kaikki nämä isot neliöt. Uskon saavani lasteni kanssa uuden kodin, vaikkakin huomattavasti pienemmän, mutta koti on siellä missä sydänkin.
Haluaisin vain nopeasti pois tästä painostavasta tilanteesta.
En vielä saanut miehelleni lopullista päätöstä sanottua. Yritin kyllä taas eilen selittää et en voi olla näin ja kysyin et miltä asumusero tuntuisi vaihtoehtona. En ymmärrä miksi hän saa päätökseni horjumaan. Tuntuu kuin olisin hämähäkinseitissä ja siitä yrittäisin irtautua. Kaikki on niin tahmaista ja ahdistavaa.
Henkinen puoli on mulla aivan rikki ja toinen ei sitä ymmärrä, kun hän haluaa todella yrittää ja mun pitäis sitä silitellä ja hoivata (antaa seksiä) et jaksais yrittää paremmin. Miten perheessä tekeminen ja oleminen on pelkkää yrittämistä. Mä en voi ymmärtää. Toki itsekkin joskus yritän saada itseni sängystä ylös aamulla kun ei huvittais herätä, mut muuten tää on mulle elämää ja elämistä eikä mitään yrittämistä. Milloin hän ottaa roolinsa perheen isänä, kun sitä on tässä pitkään yrittänyt. Sit vielä se et mun pitää olla aina aivan rikki ja loppu ennenkuin toinen tarttuu asioihin joita olen jo aikaa sitten sanonut tai pyytänyt. Se on mun kidutusta!
Itsekkin haluaisin nopeasti rauhan! Näin en voi olla. Mitään en enää saa tehtyä. En nuku kunnolla. Tuntuu et ei jaksa.
Minäkin vetkuttelin asia nostamista pöydälle pari vuotta. Eli asiaa olen todellakin harkinnut monta vuotta. Hyvä ajankohta on sellainen, jolloin lapset eivät ole kotona. Itse istutin mieheni pöydän viereen ja rauhallisesti sanoin eron olevan tulossa enkä enää edes halua yrittää (sitäkin olemme tehneet monta kertaa). Mies alistui kohtaloonsa. Samalla kertaa puhuimme lasten asumisjärjestelyt ja näillä näkymin eromme on sopuisa. Lapsista emme tule koskaan tekemään kiistakapuloita.
Päätöksen jälkeen lähdin pitkälle metsäkävelylle ja itkin suruni pois, soitin ystävälleni ja mieli keventyneenä, mutta edelleen varmana oikeasta päätöksestä, palasin kotiin. Sen jälkeen toki ovat mielialat vaihdelleet ja välillä jopa mietin teenkö sittenkään oikein.
Nyt pitäisi laittaa asunto myyntiin ja etsiä uusi..
Nyt on minunkin vaan toimittava, koska en jaksa enää. Hyvä neuvo toi et en jaksa enää yrittää. Siinä ei sit tarvitse mitään tulkintoja. Hän olisi yrittänyt ja voi aina niin ajatella. Mä en enää pysty. Sen olen monesti sanonut et lapsen takia meidän pitäis sit, jos ero tulis, ajatella lasta!!! Et mies ei alkaisi käyttäytymään miten sattuu. Ymmärtäisi sen et lapsi on viaton, vaikka minä olen kamala hirviö akka.
heippa!
Erostani noin kolme vuotta.Puoli vuotta oli todella riittävä aika miettiä suhdettani ja sen jatkoa. Puolen vuoden aikana itselleni selkityi vahvasti ettei suhdetta voi jatkaa. Kannattaa miettiä tarkoin ja harkitusti.Harkintajakson aikaan kirjoitin paperille plussat ja miinukset yhteiselämästämme,tämä auttoi ja selkeytti tilannettani.Ystävät ovat myös todella suuri tuki, lisäksi ammattiauttajista on myös apua. Ammattiauttajilla ei ole tunnesidettä autettavaan ja häneltä saa arvokasta tukea. Tsemppiä sinulle ja toivottavasti tilanteesi selkityy sinulle parhaana mahdollisena.
Plussiin ei paljon tullut ja miinuksiin... Olen miettinyt, harkinnut, toivonut, uskonut, yrittänyt, auttanut jne. Nyt en enää jaksa.
Sä oot periaatteessa päätöksen jo tehnyt ja nyt sulla olis edessä vaan se vaikein asia eli ottaa ensimmäinen askel ja lähteä pois. Helpottaa paljon kun otat etukäteen selvää että miten kaikki pitäisi tehdä, muutot, huoltajuudet ym. niin kaikki tavallaan liukuu omalla painollaan sitten eteenpäin. Minä erosin samoista syistä kuin sinä reilu 1kk sitten, ero päätöstä vatvoin ja pyöritin mielessäni noin 3 vuotta.. vuoden verran olin jo aivan varma että haluan eroon, mutta se tuntui Hirvittävän vaikealta ottaa se ensimmäinen askel, tuntui ku olis ollut jossain syvässä kaivossa josta ei pystynyt eikä uskaltanut ponnistaa pois..ahdisti niin et tuntui että tekee kuolemaan, voimat aivan loppu.
Mutta sitten kun uskalsin kertoa perheelleni ja ystäville että eroan, sain tukea ja ymmärrystä ja vihdoin otettua sen hypyn tuntemattomaan..
Se viimeinen viikko kotona oli hirveetä tuskaa ja pahaa oloa, mutta kun tiesi että siihen se loppuu, niin sen kesti.
Toistaiseksi en ole katunut ja elämä tuntuu taas hyvältä, on toiveita, haaveita, nukun hyvin, pystyn taas hengittämään.. Tuntuu ihanalta.. vähän niinkuin olisi elämä alkanut uudestaan alusta..
Uuden suhteen aloittaminen tuntuu todella kaukaiselta ja ehkä pelottavaltakin, mutta mikäs kiire tässä on.. Nautin elämästä taas vihdoinkin ja suuntaan energiani lapseen ja siihen että hänellä hyvä olla.
Rohkeutta vaan sinnepäin..
Tässä vielä jatkan vaikka en usko. Jotenkin tämä on tosi hullua. Kuten sanoit se ottaa aikaa seisoa sen päätöksen takana, koska se mitä siitä seuraa voi pelottaa. Jossakin on sanottu et parempi tuttu helvetti, kuin tuntematon taivas.. Ihmettelen vaan et en tämän aikuisempi ja kypsempii ole. Et annan toisen pitää itseäni jossakin "hihnassa".
Onko taustalla se et uskon ihmisen hyvyyteen ja siihen et muuttua voi, kun annetaan mahdollisuus. Maailma on kuitenkin täynnä ihmisiä, jotka eivät ole hyviä eivätkä koskaan tule olemaan, koska eivät itse ymmärrä toimivansa tai tekevänsä väärin..
Ei kannata roikkua avioliitossa, jos tuntuu, että sen vuoksi voi huonosti. Itse kärsin monia vuosia masennuksesta ja ihmettelin syytä, kun elämän monet perusasiat olivat kuitenkin kunnossa. Vaan se tärkein ihmissuhde oli pahasti pielessä. Viisi vuotta tein surutyötä epäonnistuneen avioliiton takia, kunnes yhtenä päivänä ratkaisu oli täysin selvä. Paraneminen alkoi heti, kun sai sanottua ääneen: Haluan erota. Se hetki tulee, ennen pitkää sinullekin, joka vielä epäröit. Suhdetta, joka on täysin pielessä, ei edes kannata yrittää korjata. Sinäkin olet ilmeisesti siinä pisteessä, ettet edes jaksa yrittää.
Tsemppiä ja voimia!
Hyvin sanottu et roikkua avioliitossa... Mä olen tässä vielä, vaikka jo vakaasti päätin et ei. Sit kuitenkin ajattelin et jos sittenkin. Eihän muutamassa kuukaudessa mitään menetä, mut jos jotain vois saada tai parantaa.
Nyt kuitenkin jo mietin et onko mulla voimaa auttaa toista käsittelemään ja juttelemaan asioista, jos se on sille niin vierasta. Ei tää muutu, jos sitä kaikkea jo tapahtunutta ei voi ääneen puhua ja miettiä et miten olis pitänyt toimia, miten tulevaisuudessa tulis toimia. Toinen on ollut sitä mieltä et on kohtuutonta nostaa niitä vanhoja asioita esiin aina. Sen tavallaan ymmärrän, mut koska minä en ole saanut käsitellä sitä kaikkea, ei se mene mun mielestä pois. Siel ne on ja pysyy. Miten siinä sit mietit mukavaa tulevaa? Miten otat toisen lähelle, kuten haluaisin, jos hän on loukannut ja ei kohtaa asioita, niin et ne helpottais mun tuskaa? Jos on omassa päässään miettinyt ja ei sitä saa ulos, ei helpota minun oloani..