toivoisin jonkun kertovan joko kokemuksia tai muutenvain neuvoja kun itse olen aivan yksin ja hukassa tämän asian kanssa. kaikki alkoi 2 viikkoa sitten kun avomieheni lähti omille reissuilleen ensin riideltyämme. ensin luulin kaiken johtuvan riidastamme et ukko nyt vain leikkii teiniä, joka karkasi kotoa. mutta viime viikolla ukko sanoi haluavansa omaa aikaa, aikaa olla yksin. minä järkytyin pahan kerran ja nyt en ole viikkoon syönyt ja nukkunut, saati sitten pystynyt hoitamaan 2 lastamme. ukko hokee vain, että sen pää ei kestä ja se ei itekkään tiedä mitä se ei kestä, et tarvii nyt aikaa. vaikeinta tässä on se kun on nuo lapset, vanhin 4-vee ymmärtää jo ja ihmettelee mksei isi ole yötä kotona jne. avomieheni sanoi että sillä on tunteet mut ei pysty niitä nyt käsittelemään. onko tämä jotain identiteetti kriisiä vai mitä?? meillä oli muuten kaikki hyvin, 2 tervettä lasta vuosi sitten ostettiin talo ja työpaikat. toki voin sanoa että arjen kiireessä minulta ei juurikaan ole huomiota miehelle herunut niinkuin tämä olisi toivonut. mutta olen yksi täysin hoitanut lapset ja kotityöt. töistä tullessa mies on joko mennyt omiin puuhiin tai kattonu telkkua. ja sitten minun pitäisi päivän päätteeksi jaksaa palvoa miestäni. voisiko tämä johtua siitä että kun aloimme seurustella mieheni oli 16 ja minä 18... yhdessä on oltu n. 6 vuotta. jäikö mieheltäni nuoruus kesken kun isäksi hän tuli jo 17-vuotiaana. onko tämä nyt vain jotain nuoruuden kaipuuta ja sitä että alkoi menottaa kun ei ollut päässyt edes baareihin kun aloimme olemaan. mieheni on aina hokenut kuinka rakastaa minua ja kuinka olen ihana mieheni ainoa. nyt sitten kävi näin että hänellä napsahti vain että tarvii omaa aikaa. mutta minä itse hajoan palasiksi mureesta ja pitäisi pystyä lapset hoitamaan. minä vain ajattelen pahinta mahdollista koko ajan, sitä että mitäs jos mieheni jättää minut ja minä rakastan häntä enemmä kuin ketään ja sen olen hänelle sanonut. en ikinä olisi osannut kuvitella miehestäni tätä, tuntuu kuin en tuntisi häntä ollenkaan.
huolissaan...
perhepäivähoitaja
4631
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onhan näitä koettu itsekin. Pienet lapset ja toinen ei puhu, ei pukahda kotona. Yksin hoivailin lapset ja kodin, siinä sivussa koetin jotain virittää armaalle miehellenikin. Mutta eipä sekään riittänyt, vaan se mykkäkoulu jatkui. Kun kysyi, sama vastaus: en tiedä. Kun tivasi uudestaan, että mikset, niin tuli jotain: en ymmärrä itsekään, kerro sinä jos tiedät!
No, tätä sitten jatkui ja tuli pahempi kriisi, mutta siitä on selvitty. Nyt elelemme tasapainoista elämää vihdoin ja viimein. Mikä hänellä sitten oli, en vaan tiedä. Se identiteettikriisi luultavasti. Ja minulla myös, joten siinä sitten leimusi ja roihusi, kun kaksi kriisissä olevaa ihmistä oli saman katon alla!
En osaa sanoa muuta, kuin koeta luottaa miehesi rakkauteen ja anna hänelle sitä aikaa. Yrittämällä ymmärtää et ainakaan aja häntä luotasi pois.
Paha tästä on mennä sanomaan, mikä se lopullinen syy on, onko tässä sitten todella jotain muutakin, vapauden kaipuuta tai jotain. Toivon, että ei ole kyse kuin oman itsensä etsimisestä. Pienet lapset kasvattavat todella tehokkaasti myös isiä, kuten äitiäkin! Ei ole helppoa kuunnella nirinöitä ja narinoita, vaikka ne kuuluvatkin asiaan ja vähenevät koko ajan lasten kasvaessa. =)
Voimia, koeta purkautua jollekulle ja koeta saada myös aikaa itsellesi, ettet väsy lasten kanssa!!!
En ole mikään huippukokenut parisuhde expertti, mutta keskusteltuani vastaavista aiheista sanoisin, että anna ukolle tilaa. Jos tiedät että on elossa, niin yritä olla ahdistelematta. Jos sen tarttee vaan miettiä asioita itsekseen.
On aina kamalaa tulla ikävästi yllätetyksi.
Mutta siitäkin hädästä on vaan päästävä jaloilleen. Sinun varsinkin, joka olet vastuussa muistakin kuin vain itsestäsi.
Elämä pienten lasten äitinä on konkreettista touhuamista ja siihen sinä et nyt kykene vaan tarvisit apulaisen, siksi kunnes pahin tunnemyräkkä on laantunut.
Hoida se puoli kuntoon nyt ensin.
Sinä et voi sille mitään, jos miehesi on herännyt kaipaamaan hengähdystaukoa. Anelemalla tai vaatimalla häntä takaisin tai syyllistämällä automaattisesti itsesi hänen lähdöstään satutat itseäsi vain entisestään.
Teidän kannattaisi nyt ehkä olla todellakin hetki erillään ja palata keskustelemaan vasta sitten kun on muodostunut vastauksia kysymyksiin. Tässä alkukaaoksessa ei saisi tehdä mitään lopullisia päätöksiä, vaan pitäisi antaa tunteiden laantua ja vasta sitten yrittää järkeillä jotakin jatkosuunnitelmia.
Hmm, me miehet olemme aika outoja. Sanoit hoitaneesi sekä lapset että kodin yksin ja miehesi on saanut töiden jälkeen tehdä omia hommia, katsella telkkaria. Tämän kaiken jälkeen mies vielä haluaa omaa aikaa ja olla yksin.
Ehkäpä asiat alunperin alkoivat ohjautua hivenen väärin. Kyllä miehesikin olisi pitänyt saada/joutua osallistumaan kodin ja lasten hoitoon heti alusta alkaen. Vastuu arjesta olisi tällöin jakautunut molemmille ja sinäkin kenties olisit jaksanut sitten paremmin huomioida miehesi ja toisaalta miehesikin olisi paremmin osanut arvostaa sinun tekemää työtä kotona lasten parissa.
Mikä sitten neuvoksi? Kyllä tuo teini-ikäisenä aloitettu perhe-elämä voi osaltaan selittää miehesi käytöksen. Menetettyä nuoruutta ollaan siis etsimässä. Tärkeintä kuitenkin on se, miten sinä jaksat. Keskity nyt hoitamaan lapset ja itsesi, sillä te kolme tarvitsette vahvasti toisianne. Lapset pärjäävät kyllä, kun sinä jaksat vain osoittaa heille huomiota ja huolenpitoa. Ajattele myös, että nämä lapsesi arvostavat sinun työtäsi ja yritä sitä kautta saada voimia jaksaa eteenpäin. Eli pyöritä arkea normaalisti ja kun miehesi käy kotona, ota puheeksi, että elämän on pakko jatkua. Keskustele miehesi kanssa menneisyydestä, nykyisyydestä, tulevaisuudesta. Eli selvittäkää yhdessä mikä meni väärin ja miten asioita olisi mahdollista korjata. Onhan miehesi jo ollut paljon yksin, niin jokin ajatus hänelläkin päässään on tulevaisuudesta. Älä vielä murehdi lopullisesta erosta, vaan keskity tähän hetkeen.