Olen päätynyt parisuhteessani sellaiseen tilanteeseen että harkitsen eroamista, ja perin kummallisesta syystä. Mieheni on kaikin puolin unelmani, täysin luotettava, huomaavainen, sitoutumiskykyinen, viisas ja älykäs, ja pystymme aika hyvin keskustelemaan myös vaikeista asioista yhdessä. Olemme seurustelleet puoli vuotta, sitä ennen tunsimme toisemme tuttujen kautta muutaman vuoden.
Suureksi ongelmaksi on nyt muodostunut miehen tietty tosikkomaisuus. Emme naura kunnolla paljon koskaan yhdessä millekään, ja etenkään hän ei osaa ollenkaan nauraa itselleen, mikä on mielestäni todella tärkeä taito. Tai se että ylipäänsä elämään osaa suhtautua huumorilla. Itse olen todella iloinen ja nauravainen ja eläväinen tyyppi (tämä siis huomioitu sekä ystävieni että mieheni osalta), ja varmasti se oli yksi tärkeimmistä jutuista mihin mieheni minussa ihastui. Nyt olen kuitenkin huomannut, että koska meillä on kahdestaan usein niin vakava tunnelma (en jaksa yksin ylläpitää iloa kovinkaan pitkään), tuntuu että minäkin olen muuttumassa surumielisemmäksi ja vakavammaksi. En tunne oloani niin energiseksi ja ihanaksi kuin aina silloin kun olen yksinäni tai parhaiden ystävieni kanssa. Jos vietämme monta päivää kahden, olen sen jälkeen joskus ihan apaattinen, tuntuu ettei ole yhtään energiaa jäljellä kun en ole saanut nauraa kunnolla. Sitten saan taas kerätä voimia ja iloa itsekseni jonkin aikaa ennen kuin olen taas oma iloinen itseni.
Joten, nyt kysyisin teiltä viisaammat: voiko ihminen oppia nauramaan itselleen ja elämälle yleensä, vai onko kerran tosikko aina tosikko? Olen kyllä kysynyt että miksi hän on aina niin vakava, ja kertonut että minulle on tärkeää että meillä olisi tosi hauskaa yhdessä, mutta eihän sellainen oikein mitään muuta. Hän hokee olevansa ihan mielettömän onnellinen kanssani, ja kyllähän minäkin häntä monella tapaa rakastan, mutta on niin paljon hetkiä jolloin en tunne itseäni kovinkaan onnelliseksi hänen kanssaan. Ja kyllähän näin suhteen alkumetreillä pitäisi vielä tuntua tosi auvoisalta yhdessäolo, vai mitä?Monesti huomaan vältteleväni hänen seuraansa, olen mieluummin ensin omien ystävieni kanssa jotka saavat minut tosi hyvälle tuulelle, ja tuntuu että sitten vasta kestän mieheni seuraa ilman että minulle tulee surullinen olo.
No, tämä nyt ei ole mikään maailman kamalin ongelma, ymmärrän kyllä että monen mielestä tällaisesta ei saisi valittaa, mutta minua tämä on painanut jo pidempään. Mietityttää kovasti että voiko tällainen perustavanlaatuinen tunnelma koskaan muuttua.
Suureksi ongelmaksi on nyt muodostunut miehen tietty tosikkomaisuus. Emme naura kunnolla paljon koskaan yhdessä millekään, ja etenkään hän ei osaa ollenkaan nauraa itselleen, mikä on mielestäni todella tärkeä taito. Tai se että ylipäänsä elämään osaa suhtautua huumorilla. Itse olen todella iloinen ja nauravainen ja eläväinen tyyppi (tämä siis huomioitu sekä ystävieni että mieheni osalta), ja varmasti se oli yksi tärkeimmistä jutuista mihin mieheni minussa ihastui. Nyt olen kuitenkin huomannut, että koska meillä on kahdestaan usein niin vakava tunnelma (en jaksa yksin ylläpitää iloa kovinkaan pitkään), tuntuu että minäkin olen muuttumassa surumielisemmäksi ja vakavammaksi. En tunne oloani niin energiseksi ja ihanaksi kuin aina silloin kun olen yksinäni tai parhaiden ystävieni kanssa. Jos vietämme monta päivää kahden, olen sen jälkeen joskus ihan apaattinen, tuntuu ettei ole yhtään energiaa jäljellä kun en ole saanut nauraa kunnolla. Sitten saan taas kerätä voimia ja iloa itsekseni jonkin aikaa ennen kuin olen taas oma iloinen itseni.
Joten, nyt kysyisin teiltä viisaammat: voiko ihminen oppia nauramaan itselleen ja elämälle yleensä, vai onko kerran tosikko aina tosikko? Olen kyllä kysynyt että miksi hän on aina niin vakava, ja kertonut että minulle on tärkeää että meillä olisi tosi hauskaa yhdessä, mutta eihän sellainen oikein mitään muuta. Hän hokee olevansa ihan mielettömän onnellinen kanssani, ja kyllähän minäkin häntä monella tapaa rakastan, mutta on niin paljon hetkiä jolloin en tunne itseäni kovinkaan onnelliseksi hänen kanssaan. Ja kyllähän näin suhteen alkumetreillä pitäisi vielä tuntua tosi auvoisalta yhdessäolo, vai mitä?Monesti huomaan vältteleväni hänen seuraansa, olen mieluummin ensin omien ystävieni kanssa jotka saavat minut tosi hyvälle tuulelle, ja tuntuu että sitten vasta kestän mieheni seuraa ilman että minulle tulee surullinen olo.
No, tämä nyt ei ole mikään maailman kamalin ongelma, ymmärrän kyllä että monen mielestä tällaisesta ei saisi valittaa, mutta minua tämä on painanut jo pidempään. Mietityttää kovasti että voiko tällainen perustavanlaatuinen tunnelma koskaan muuttua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kovin kumppanisi vaikuttaa samanlaiselle kuin minun ex-avo oli. Olin tosi alakuloinen hänen seurassaan. Tajusin rakastuneeni luonnehäiriöiseen narsistiin. Onneksi haudoin mielessäni lähtöa ja nyt olen joitakin aikoja ollut erossa hänestä. Olen jälleen oma itseni, nauravainen, iloinen ja eteenpäin katsova. Mies meinasi saada minut täysin myrkytettyä. Ei ole mitään mieltä jatkaa sellaisessa suhteessa josta ilo on kadonnut.
Lähtökohtaisesti parisuhteeseen ei kannata lähteä ajatuksella, että "kun tuo piirre toisesta muuttuu, niin..."
Eli mielestäni sinulla on kaksi vaihtoehtoa:
1) Hyväksyä miehen tosikkomaisuus ja rakastaa häntä siitä huolimatta.
2) Erota.
Kun kyseessä on kuitenkin aikuinen mies ja luonne varmaankin aikalailla muokkaantunut, ei hänestä varmaan mitään ilopilleriä tule..?
Mutta sen piti sanomani, kun totesit että jonkun mielestä tuosta ei pitäisi valittaa, niin olen samaa mieltä kanssasi mitä kirjoitit; olen itse hyvin iloinen ja positiivinen, ja mieheni kanssa me nauramme joka päivä - ei sen tarvitse olla edes mitään erityistä, ihan vaan arkisissa asioissa. Eli en voisi kuvitellakaan eläväni ihmisen kanssa, joka ei ole iloinen ja nauravainen ja tietyllä tavalla höpsöttelevä :)
kokea vastakkainen versio elikkä turhan hirisijä koska niitäkin on.
olen samanlainen kuin miehesi kuin on myös edesmennyt spede pasanen.
ei miehen ole tarkoitus ollakkaan hauska,se ie edes sovi miehelle.
eipä tuo minunkaan mieheni paljoa osaa nauraa, paitsi tyypilisesti silloin kun joku kirvaa telkussa (mä en tajua mitä hauskaa siinä on). Hän ei koskaan ikinä naura vitseille, hymähtää vain ja selittäen "ettei niin vois oikeasti tapahtua plaap plaap plaap" tai ei yksinkertaisesti tajua koko juttua. Hä ei varmasti katso mitään komediasarjoja; vitsit menis ohi varmasti.
Mutta ei ole haitannut minua se. Minä nauran itekseni sohvalla ja katson frazieria.
meillä asiat on ihan toisinpäin.. ongelma on siinä, että mieheni ei ota mitään vakavasti. itse olen hyvinkin naurava ja huumorintajuinen ja saan jatkuvasti palautetta iloisuudestani. mutta kyllä ärsyttää, kun mieheni tekee kaikesta vitsin!! jos haluan puhua jostain asiasta ihan tosissaan, niin hän vain nauraa ja heittää aiheesta läppää. jos sanon hänelle jotain kaunista, esim. olet minulle todella tärkeä, niin hän siitäkin rupee irvailemaan. välillä en oikein ymmärrä, että missä on huumorin ja irvailun raja?! muutenkin hänen huumorinsa on välillä kovinkin loukkaavaa.. hän ei varmasta tarkoita mitään pahalla, mutta ei se nosta minun itsetuntoani jos hän jatkuvasti irvailee ulkonäöstäni tai ystävistäni. yleensä yritän nauraa ja esittää huvittunutta, mutta jos kerron hänelle asiasta joka esim. masentaa minua, niin silloin en halua että siitä pitää tehdä iso vitsi!!
hän on todella huono puhumaan tunteistaan tai mistään ns. "vakavista" asoista, joten ehkä hänelle on helpompaa vain nauraa kaikelle.. en tiedä, kun mistään ei voi puhua.