PAHA kansainvälinen adoptio!

Kirjoitit näin: "On totta, että ulkomailta adoptoiduilla on enemmän riskejä kuin maan syntyperäisillä kansalaisilla. Syynä ei kuintekaan ole adoptio, vaan lapsen (sittemmin aikuisen) tausta kenties useine hylkäämiskokemuksineen."

Onko sinulla jotain salaista tietoa siitä, mikä tekijä tai mitkä tekijät ovat mainittujen riskien taustalla? Ainakin väität varmana, ettei se ole adoptio. Toivoisin sinun perustelevan väitteesi.

Siihen asti sinäkin vedät mutkia suoriksi.

selitystä kaipaava kirjoitti:

Kirjoitit näin: "On totta, että ulkomailta adoptoiduilla on enemmän riskejä kuin maan syntyperäisillä kansalaisilla. Syynä ei kuintekaan ole adoptio, vaan lapsen (sittemmin aikuisen) tausta kenties useine hylkäämiskokemuksineen."

Onko sinulla jotain salaista tietoa siitä, mikä tekijä tai mitkä tekijät ovat mainittujen riskien taustalla? Ainakin väität varmana, ettei se ole adoptio. Toivoisin sinun perustelevan väitteesi.

Siihen asti sinäkin vedät mutkia suoriksi.

Lue lisää

Ei minulla ole salaista tietoa. Jos se olisi salaista, en sitä olisi edelliseen viestiini kirjoittanut.

Varmuuden vuoksi toistan: ongelmien syy ei ole adoptio, vaan se mitä ennen adoptiota on tapahtunut. Mikäli voit osoittaa, että syy todella on adoptio, ole hyvä ja tee niin.

Joissain maissa (esim. Kolumbia, Thaimaa & Etelä-Afrikka) osa lapsista on elänyt ennen adoptiota omassa maassaan sijaisperheessä. Kaikki sijaisperheet eivät varmasti ole täydellisiä, mutta on myös väärin väittää kaikkien Suomeen adoptoitavien lasten tulevan lastenkodeista.

Kaikki adoptiomaiden lastenkodeista eivät suinkaan ole surkeita laitoksia, joita olemme nähneet esimerkiksi Kiinan ja Romanian lastenkodeista kertovissa dokumenteissa. Vieläkin Itä-Euroopassa ja varmasti myös Kiinassa erityisesti vammaisia lapsia hoidetaan hyvin huonoissa olosuhteessa, mutta vammaiset lapsethan eivät kelpaa adoptioonkaan eli se ei tähän keskusteluun kuulu.

Tässä on linkki ruotsalaisen pariskunnan hakumatkasta. Sivuilla on kuvia heidän tyttönsä lastenkodista Kiinasta. http://gthomasson.tripod.com/resan.htm

Sitten tuo esimerkki kansainvälisestä adoptiosta lapsen viimeisenä mahdollisuutena. Suomeen on mm. Kolumbiasta tullut parin kuukauden ikäisiä lapsia etenkin yksityisistä lastenkodeista. Adoptiovanhemmat ovat saaneet lapsitiedon muutamien viikkojen ikäisestä lapsesta. Miten näiden terveiden vauvojen kohdalta on pystytty selvittämään se, ettei heille löydy sukulaiskasvattajia tai adoptiovanhempia kotimaasta?

Sitten vielä tuo toteamus, että "Tutkittu tieto siitä, kuinka tärkeää on se että lapsella on äiti ja/tai isä jotka häntä rakastavat ja hoivaavat, kertoo kyllä että hylkäämiskokemus, kasvaminen ilman (bio tai adoptio) vanhempia on pahempaa kuin adoptio jossa lapsi saa itselleen vanhemmat." Tässähän yleistetään rankasti. Entäs ne adoptiolapset, joiden persoonallisuus on erityisen haavoittuvainen juuri adoptiolle? Tai ne adoptiolapset, jotka saavat huonon adoptioperheen?

Nimimerkki... kirjoitti:

Joissain maissa (esim. Kolumbia, Thaimaa & Etelä-Afrikka) osa lapsista on elänyt ennen adoptiota omassa maassaan sijaisperheessä. Kaikki sijaisperheet eivät varmasti ole täydellisiä, mutta on myös väärin väittää kaikkien Suomeen adoptoitavien lasten tulevan lastenkodeista.

Kaikki adoptiomaiden lastenkodeista eivät suinkaan ole surkeita laitoksia, joita olemme nähneet esimerkiksi Kiinan ja Romanian lastenkodeista kertovissa dokumenteissa. Vieläkin Itä-Euroopassa ja varmasti myös Kiinassa erityisesti vammaisia lapsia hoidetaan hyvin huonoissa olosuhteessa, mutta vammaiset lapsethan eivät kelpaa adoptioonkaan eli se ei tähän keskusteluun kuulu.

Tässä on linkki ruotsalaisen pariskunnan hakumatkasta. Sivuilla on kuvia heidän tyttönsä lastenkodista Kiinasta. http://gthomasson.tripod.com/resan.htm

Sitten tuo esimerkki kansainvälisestä adoptiosta lapsen viimeisenä mahdollisuutena. Suomeen on mm. Kolumbiasta tullut parin kuukauden ikäisiä lapsia etenkin yksityisistä lastenkodeista. Adoptiovanhemmat ovat saaneet lapsitiedon muutamien viikkojen ikäisestä lapsesta. Miten näiden terveiden vauvojen kohdalta on pystytty selvittämään se, ettei heille löydy sukulaiskasvattajia tai adoptiovanhempia kotimaasta?

Sitten vielä tuo toteamus, että "Tutkittu tieto siitä, kuinka tärkeää on se että lapsella on äiti ja/tai isä jotka häntä rakastavat ja hoivaavat, kertoo kyllä että hylkäämiskokemus, kasvaminen ilman (bio tai adoptio) vanhempia on pahempaa kuin adoptio jossa lapsi saa itselleen vanhemmat." Tässähän yleistetään rankasti. Entäs ne adoptiolapset, joiden persoonallisuus on erityisen haavoittuvainen juuri adoptiolle? Tai ne adoptiolapset, jotka saavat huonon adoptioperheen?

Lue lisää

Nyt on mennyt sulla puurot ja vellit sekaisin. Ihan ymmärrettävää tosin, koska puhutaan sijaisperheistä, vaikka kyse on ennemmin "tilapäisperheistä". Sijaisperheet, joissa lapset saattavat asua ennen adoptiota eivät ole "suomenmallia" sijaisperheitä vaan he ovat ottaa jobin, että hoitavat lapsia kunnes adoptio on selvä ja vanhemmat pääsevät hakumatkalle. "Sijaisvanhemmat" eivät siis ole lupautuneet ja sitoutuneet hoitamaan lasta sen kauemmin. Varmasti on omat sijaisperhe systeeminsä sielläkin, mutta nämä adoption yhteydessä eivät ole sellaisia mitä sinä tarkoitat. Suomessakin muuten toimii sellaisia sijaisperheitä, jotka hoitavat adoptioon tulevia lapsia sen harkinta-ajan, eli pari kuukautta. Sen jälkeen lapsi siirtyy joko takaisin biovanhemmalle tai adoptiovanhemmille. Mistään "riistetään lapset sijaisperheiltä adoptioon" systeemistä ei ole kyse.

Kiinan lastenkodeista sen paremmin tiedä en, mutta olen ymmärtänyt, että adoptiovanhemmat vievät lastenkodeille avustuksia ja siksi osa lastenkodeista on voinut panostaa myös lastenkodin kuntoon.

Kolumbiasta: Siellä biovanhempi voi tulla synnyttämään lasten laitokseen ja sitten päättää jättääkö lapsen adoptioon vai mitä tekee (vähän kuin Suomessa). Muut mahdollisuudet ovat kaiketi tarkistettavissa jo raskausaikana. Mutta jos lapsen äiti ei halua lasta antaa esim. suvulle hoitoon (jos sukulaisista joku siihen suostuisi) niin tuskin sellaista voidaan tehdä sen kummemmin Kolumbiassa kuin Suomessakaan, että vastoin vanhemman tahtoa toimittaisiin. Maan sisäiset adoptiot ovat aika pientä, joten sekin tilanne varmasti on tiedossa jos on perhe joka haluaisi adoptoida. Eiköhän heilläkin ole jonkilainen prosessi ennenkuin voivat adoptoida. Afrikassa on muuten lisääntynyt maanosan sisäiset adoptiot, vaikka maan sisäiset ovat vielä hyvin vähäisiä. Tämä on positiivinen muutos ja myös nämä menee käsittääkseni edelle. Eli jos jokupäivä kaikki Afrikan adoptiovapaat orvot voidaan adoptoida maanosan sisälle niin silloin ei tarvita enään kansainvälistä adoptiota. Esim. Suomessa on vielä 70-luvun puolivälissä turvauduttu kv-adoptioon, mutta sen jälkeen suomalaisia adoptiolasta toivovia perheitä on ollut enemmän kuin adoptiota tarvitsevia lapsia.


Jos on kyse löytylapsesta, voi sukulaisten selvittäminen olla täysin mahdotonta. Usein vain odotetaan jonkun aikaa, josko vanhempi tulisi toisiin ajatuksiin ja hakisi lapsen takaisin.

On varmasti ihmisiä, joille juuri adoptio on ollut se tramaattisin tapahtuma elämässä. On aivan varmasti myös kehnoja a.vanhempia.
Se ei silti poista sitä, että varhaislapsuuden kiintymyshäiriöt (jonkintasoisena lähes kaikilla vauvana orpoutuneilla), lastenkodin usein passivoiva hoiva, ylipäänsä kodin, rakkauden ja läheisyyden puute jossain vaiheessa elämää, on varmasti vaikuttanut lähes jokaiseen adoptiolapseen.
Adoptio sinällään, on myös rankka kokemus lapselle, suunta on silloin kuitenkin parempaan, eli lapsi saa niitä asioita jotka on hänelle tärkeitä.
Sehän on ihan selvä, että jokaisessa asiassa on myös osa jotka eivät selviä siitä niin helposti. En ymmärrä miksi adoption pitäisi nyt olla semmoinen, jossa ei ole ainuttakaan murheellista ja surullista tarinaa? Olisihan se ihanaa jos niin olisi, mutta onko semmoinen ikinä edes mahdollista. Osa lapsista traumatisoituu omassa bioperheessään, silti ei varmaan pidä alkaa pitämään bioperhettä huonona ja vältettävänä asiana.

juupas eipäs kirjoitti:

Nyt on mennyt sulla puurot ja vellit sekaisin. Ihan ymmärrettävää tosin, koska puhutaan sijaisperheistä, vaikka kyse on ennemmin "tilapäisperheistä". Sijaisperheet, joissa lapset saattavat asua ennen adoptiota eivät ole "suomenmallia" sijaisperheitä vaan he ovat ottaa jobin, että hoitavat lapsia kunnes adoptio on selvä ja vanhemmat pääsevät hakumatkalle. "Sijaisvanhemmat" eivät siis ole lupautuneet ja sitoutuneet hoitamaan lasta sen kauemmin. Varmasti on omat sijaisperhe systeeminsä sielläkin, mutta nämä adoption yhteydessä eivät ole sellaisia mitä sinä tarkoitat. Suomessakin muuten toimii sellaisia sijaisperheitä, jotka hoitavat adoptioon tulevia lapsia sen harkinta-ajan, eli pari kuukautta. Sen jälkeen lapsi siirtyy joko takaisin biovanhemmalle tai adoptiovanhemmille. Mistään "riistetään lapset sijaisperheiltä adoptioon" systeemistä ei ole kyse.

Kiinan lastenkodeista sen paremmin tiedä en, mutta olen ymmärtänyt, että adoptiovanhemmat vievät lastenkodeille avustuksia ja siksi osa lastenkodeista on voinut panostaa myös lastenkodin kuntoon.

Kolumbiasta: Siellä biovanhempi voi tulla synnyttämään lasten laitokseen ja sitten päättää jättääkö lapsen adoptioon vai mitä tekee (vähän kuin Suomessa). Muut mahdollisuudet ovat kaiketi tarkistettavissa jo raskausaikana. Mutta jos lapsen äiti ei halua lasta antaa esim. suvulle hoitoon (jos sukulaisista joku siihen suostuisi) niin tuskin sellaista voidaan tehdä sen kummemmin Kolumbiassa kuin Suomessakaan, että vastoin vanhemman tahtoa toimittaisiin. Maan sisäiset adoptiot ovat aika pientä, joten sekin tilanne varmasti on tiedossa jos on perhe joka haluaisi adoptoida. Eiköhän heilläkin ole jonkilainen prosessi ennenkuin voivat adoptoida. Afrikassa on muuten lisääntynyt maanosan sisäiset adoptiot, vaikka maan sisäiset ovat vielä hyvin vähäisiä. Tämä on positiivinen muutos ja myös nämä menee käsittääkseni edelle. Eli jos jokupäivä kaikki Afrikan adoptiovapaat orvot voidaan adoptoida maanosan sisälle niin silloin ei tarvita enään kansainvälistä adoptiota. Esim. Suomessa on vielä 70-luvun puolivälissä turvauduttu kv-adoptioon, mutta sen jälkeen suomalaisia adoptiolasta toivovia perheitä on ollut enemmän kuin adoptiota tarvitsevia lapsia.


Jos on kyse löytylapsesta, voi sukulaisten selvittäminen olla täysin mahdotonta. Usein vain odotetaan jonkun aikaa, josko vanhempi tulisi toisiin ajatuksiin ja hakisi lapsen takaisin.

On varmasti ihmisiä, joille juuri adoptio on ollut se tramaattisin tapahtuma elämässä. On aivan varmasti myös kehnoja a.vanhempia.
Se ei silti poista sitä, että varhaislapsuuden kiintymyshäiriöt (jonkintasoisena lähes kaikilla vauvana orpoutuneilla), lastenkodin usein passivoiva hoiva, ylipäänsä kodin, rakkauden ja läheisyyden puute jossain vaiheessa elämää, on varmasti vaikuttanut lähes jokaiseen adoptiolapseen.
Adoptio sinällään, on myös rankka kokemus lapselle, suunta on silloin kuitenkin parempaan, eli lapsi saa niitä asioita jotka on hänelle tärkeitä.
Sehän on ihan selvä, että jokaisessa asiassa on myös osa jotka eivät selviä siitä niin helposti. En ymmärrä miksi adoption pitäisi nyt olla semmoinen, jossa ei ole ainuttakaan murheellista ja surullista tarinaa? Olisihan se ihanaa jos niin olisi, mutta onko semmoinen ikinä edes mahdollista. Osa lapsista traumatisoituu omassa bioperheessään, silti ei varmaan pidä alkaa pitämään bioperhettä huonona ja vältettävänä asiana.

Lue lisää

Se on kuitenkin niinkin, että Suomen ulkopuoleltakin löytyy sijaisperheitä, jotka eivät hoida lapsia pelkästään adoptioon asti. Tämmöinen systeemi on itse asiassa hyvinkin yleinen köyhissä maissa, jotka eivät kuitenkaan ole ihan kehitysmaita. Esimerkiksi juuri Thaimaa ja Kolumbia ovat tyypillisiä tämmöisiä maita.

Monissa maissa äiti on kotona ja sijaisperheenä toimiminen on jonkinlainen tulonlähde perheille.
Sijaisperheenä toimimiseen motivaatio voi tulla myös uskonnosta sekä siitä, että suurennetaan omaa perhekokoa. Yllättävän monilla köyhien maiden ihmisillä on myös halua auttaa heikompia - nimenomaan lapsia. Joskus perheet pääsevät sijoitettujen lasten kautta jonkun järjestön avustus- tai kummiohjelmaan.

Osa sijaisperheistä toimii varmaan lyhytaikaisina paikkoina adoptioon meneville lapsille. Uskoisin sen kuitenkin olevan vain murto-osa monien maiden sijaisperhetoiminnasta. Eihän kv-adoptio ylipäänsä ole kovin suuri prosentti monenkaan maan lastensuojelusta. Sen sijaan se lienee totta, että sijaisperheen ei tarvitse sitoutua kasvattamaan lasta aikuisuuteen asti. Eihän Suomessakaan sijaisperheille ole semmoista vaatimusta.

En väittänytkään, että adoptiossa riistettäisiin lapset ulkomaille adoptioon. On kuitenkin muistettava, että Suomenkin monessa adoptiokontaktimaassa on olemassa tämä sijaisperhesysteemi. Kansainvälisessä adoptiossa on kuitenkin puolia, miksi se on syntymämaille ja kenties muillekin osapuolille kannattava joissain tilanteissa.

Tiedän Kolumbian äitikotisysteemin, mutta en ihan usko asian olevan noin onnellisen yksiselitteinen kuten kuvaat.

Tämä on muuten hauska lause:
"Eli jos jokupäivä kaikki Afrikan adoptiovapaat orvot voidaan adoptoida maanosan sisälle niin silloin ei tarvita enään kansainvälistä adoptiota."

Eli jos lapsi adoptoidaan Etelä-Afrikasta Marokkoon, niin ei ole kyse kansainvälisestä adoptiosta, niinkö? Tällä logiikalla myös Venäjältä, Virosta ja Puolasta tulee Suomeen kotimaisia adoptiolapsia. Näissä teidän adoptiovanhempien tai -hakijoiden kirjoituksissa on hassunhauskaa tämä vuorenvarma adoptio-onni, joka kukoistaa kaikissa kirjoituksissa vaikka miten päin lukisi.

Huvittavaa on myös se, että vertaatte AINA adoptio-ongelmia bioperheiden ongelmiin. Onko kyse todellakin samoista asioista? Mielestäni ei. Miksikö? Siksi, että jos adoptio epäonnistuu, niin adoptiolapsi on kokenut elämässään kaksi todella suurta tragediaa. Jos bioperhe on mätä, niin ihminen voi traumatisoitua, mutta häntä ei ole pistetty perheeseen kärsimään tuomareiden ja virkailijoiden toimesta. Bioperheessä rikkikasvanut ihminen tietää taustansa ja tuntee juurensa. Hän ei välttämättä ole onnellinen eikä tasapainoinen ihminen, mutta hänen ei tarvitse jossitella sillä miten hänen elämänsä olisi voinut olla erilaista tuhansilla eri tavoilla, jos joku pikkuasia olisi mennyt aikoinaan toisin. Huonossa bioperheessä kasvaneelle ihmiselle ei yleensä ole riskitekijöinä rasismia, laajaa juurettomuutta, kiusaamista, jatkuvaa tarkkailun kohteena olemista jne.

Joidenkin teorioiden mukaan ihmisen selviytyminen tai haavoittuminen on riskitekijöiden ja suojaavien tekijöiden monimutkaista summaa. Adoptiolapsilla näitä riskitekijöitä on jo asetelman takia poikkeuksellisen paljon. Adoptiovanhemmilla ei ole kykyä puhua adoption varjopuolista, mutta onneksi meillä muilla on.

Nimimerkki kirjoitti:

Se on kuitenkin niinkin, että Suomen ulkopuoleltakin löytyy sijaisperheitä, jotka eivät hoida lapsia pelkästään adoptioon asti. Tämmöinen systeemi on itse asiassa hyvinkin yleinen köyhissä maissa, jotka eivät kuitenkaan ole ihan kehitysmaita. Esimerkiksi juuri Thaimaa ja Kolumbia ovat tyypillisiä tämmöisiä maita.

Monissa maissa äiti on kotona ja sijaisperheenä toimiminen on jonkinlainen tulonlähde perheille.
Sijaisperheenä toimimiseen motivaatio voi tulla myös uskonnosta sekä siitä, että suurennetaan omaa perhekokoa. Yllättävän monilla köyhien maiden ihmisillä on myös halua auttaa heikompia - nimenomaan lapsia. Joskus perheet pääsevät sijoitettujen lasten kautta jonkun järjestön avustus- tai kummiohjelmaan.

Osa sijaisperheistä toimii varmaan lyhytaikaisina paikkoina adoptioon meneville lapsille. Uskoisin sen kuitenkin olevan vain murto-osa monien maiden sijaisperhetoiminnasta. Eihän kv-adoptio ylipäänsä ole kovin suuri prosentti monenkaan maan lastensuojelusta. Sen sijaan se lienee totta, että sijaisperheen ei tarvitse sitoutua kasvattamaan lasta aikuisuuteen asti. Eihän Suomessakaan sijaisperheille ole semmoista vaatimusta.

En väittänytkään, että adoptiossa riistettäisiin lapset ulkomaille adoptioon. On kuitenkin muistettava, että Suomenkin monessa adoptiokontaktimaassa on olemassa tämä sijaisperhesysteemi. Kansainvälisessä adoptiossa on kuitenkin puolia, miksi se on syntymämaille ja kenties muillekin osapuolille kannattava joissain tilanteissa.

Tiedän Kolumbian äitikotisysteemin, mutta en ihan usko asian olevan noin onnellisen yksiselitteinen kuten kuvaat.

Tämä on muuten hauska lause:
"Eli jos jokupäivä kaikki Afrikan adoptiovapaat orvot voidaan adoptoida maanosan sisälle niin silloin ei tarvita enään kansainvälistä adoptiota."

Eli jos lapsi adoptoidaan Etelä-Afrikasta Marokkoon, niin ei ole kyse kansainvälisestä adoptiosta, niinkö? Tällä logiikalla myös Venäjältä, Virosta ja Puolasta tulee Suomeen kotimaisia adoptiolapsia. Näissä teidän adoptiovanhempien tai -hakijoiden kirjoituksissa on hassunhauskaa tämä vuorenvarma adoptio-onni, joka kukoistaa kaikissa kirjoituksissa vaikka miten päin lukisi.

Huvittavaa on myös se, että vertaatte AINA adoptio-ongelmia bioperheiden ongelmiin. Onko kyse todellakin samoista asioista? Mielestäni ei. Miksikö? Siksi, että jos adoptio epäonnistuu, niin adoptiolapsi on kokenut elämässään kaksi todella suurta tragediaa. Jos bioperhe on mätä, niin ihminen voi traumatisoitua, mutta häntä ei ole pistetty perheeseen kärsimään tuomareiden ja virkailijoiden toimesta. Bioperheessä rikkikasvanut ihminen tietää taustansa ja tuntee juurensa. Hän ei välttämättä ole onnellinen eikä tasapainoinen ihminen, mutta hänen ei tarvitse jossitella sillä miten hänen elämänsä olisi voinut olla erilaista tuhansilla eri tavoilla, jos joku pikkuasia olisi mennyt aikoinaan toisin. Huonossa bioperheessä kasvaneelle ihmiselle ei yleensä ole riskitekijöinä rasismia, laajaa juurettomuutta, kiusaamista, jatkuvaa tarkkailun kohteena olemista jne.

Joidenkin teorioiden mukaan ihmisen selviytyminen tai haavoittuminen on riskitekijöiden ja suojaavien tekijöiden monimutkaista summaa. Adoptiolapsilla näitä riskitekijöitä on jo asetelman takia poikkeuksellisen paljon. Adoptiovanhemmilla ei ole kykyä puhua adoption varjopuolista, mutta onneksi meillä muilla on.

Lue lisää

No mutta, juurihan minä kirjoitin, että sijaisperhe toimintaa on myös näissä maissa, mutta se ei ole sama systeemi minkä kautta lapset tulevat adoptioon. Eli vaikka olet kuullut jonkun lapsen olleen sijaisperheessä ennen adoptiota niin silloin ei ole ollut kyseessä se "perinteinen" sijaisperhemalli, mitä minusta alkuperäisessä kirjoituksessa tarkoitit.
Sen lisäksi joissain kohdemaissa on varmasti myös Suomen systeemiä vastaava sijaisperhe toiminta, eli lasta hoidetaan kunnes pärjää omillaan tai tarvetta hoitoon ei ole (voi palata kotiin).

Varmasti kaikki sijaisperhe paikat täytetään näissäkin maissa, mutta silti ei riitä kaikille.


Juu, tuon maaosa asian tiedostin jo kirjoittaessani, mutta en kerennyt tarkentaa. Eli minun käsittääkseni kuitenkin maissa joista lapsia tulee adoptioon Afrikassa, arvostetaan maaosan sisäistä adoptiota ja ollaan tyytyväisiä, että se on kasvussa. Ei minun vallassani, mutta näin olen ymmärtänyt.

Ihan totta puhut siinä, että adoptiolapsella on jo trauma takana (sitähän minäkin sanoin) ja siksi perheet joihin adoptiolapsi tulee pitää tarkastaa ja heitä pitää ohjata. Mutta mitä muuta sinusta sitten pitäisi tehdä???? Kirjoituksestasi paistaa kuin haluaisit adoptiot lopetettavan, koska ongelmiakin on??? Olenko ymmärtänyt väärin, koska sen käsityksen olen saanut?

"Näissä teidän adoptiovanhempien tai -hakijoiden kirjoituksissa on hassunhauskaa tämä vuorenvarma adoptio-onni, joka kukoistaa kaikissa kirjoituksissa vaikka miten päin lukisi. "

Taidatkin lukea niitä juuri niinkuin sinulle sopii. Minäkin monta kertaa totesin, ettei kaikki aina mene putkeen. Kertasin myös lapsen aikaisempia kokemia traumoja.

Ehkä olen jotenkin idiootti kun ymmärrän, ettei kaikki maailmassa aina kertakaikkiaan nyt mene sillä mahtavan mukavalla ja ihanalla tavalla, vaan, että joillekkin ei niin onnellisesti käy ja se saatan olla minä ja meidän perhe, kuka tietää. Silti olen sitä mieltä, että vaikka 10% homma kusee, niin jos 90% menee hyvin niin se on aika hyvä prosentti osuus.
Ja tottakai ongelmista pitää silti puhua!!! ilman muuta!!! Mutta jos joku heittää ihan omaa läppää, eikä tunne faktojakaan niin aika turhauttavaa on sellaisen kanssa keskustella.

arghhhh kirjoitti:

No mutta, juurihan minä kirjoitin, että sijaisperhe toimintaa on myös näissä maissa, mutta se ei ole sama systeemi minkä kautta lapset tulevat adoptioon. Eli vaikka olet kuullut jonkun lapsen olleen sijaisperheessä ennen adoptiota niin silloin ei ole ollut kyseessä se "perinteinen" sijaisperhemalli, mitä minusta alkuperäisessä kirjoituksessa tarkoitit.
Sen lisäksi joissain kohdemaissa on varmasti myös Suomen systeemiä vastaava sijaisperhe toiminta, eli lasta hoidetaan kunnes pärjää omillaan tai tarvetta hoitoon ei ole (voi palata kotiin).

Varmasti kaikki sijaisperhe paikat täytetään näissäkin maissa, mutta silti ei riitä kaikille.


Juu, tuon maaosa asian tiedostin jo kirjoittaessani, mutta en kerennyt tarkentaa. Eli minun käsittääkseni kuitenkin maissa joista lapsia tulee adoptioon Afrikassa, arvostetaan maaosan sisäistä adoptiota ja ollaan tyytyväisiä, että se on kasvussa. Ei minun vallassani, mutta näin olen ymmärtänyt.

Ihan totta puhut siinä, että adoptiolapsella on jo trauma takana (sitähän minäkin sanoin) ja siksi perheet joihin adoptiolapsi tulee pitää tarkastaa ja heitä pitää ohjata. Mutta mitä muuta sinusta sitten pitäisi tehdä???? Kirjoituksestasi paistaa kuin haluaisit adoptiot lopetettavan, koska ongelmiakin on??? Olenko ymmärtänyt väärin, koska sen käsityksen olen saanut?

"Näissä teidän adoptiovanhempien tai -hakijoiden kirjoituksissa on hassunhauskaa tämä vuorenvarma adoptio-onni, joka kukoistaa kaikissa kirjoituksissa vaikka miten päin lukisi. "

Taidatkin lukea niitä juuri niinkuin sinulle sopii. Minäkin monta kertaa totesin, ettei kaikki aina mene putkeen. Kertasin myös lapsen aikaisempia kokemia traumoja.

Ehkä olen jotenkin idiootti kun ymmärrän, ettei kaikki maailmassa aina kertakaikkiaan nyt mene sillä mahtavan mukavalla ja ihanalla tavalla, vaan, että joillekkin ei niin onnellisesti käy ja se saatan olla minä ja meidän perhe, kuka tietää. Silti olen sitä mieltä, että vaikka 10% homma kusee, niin jos 90% menee hyvin niin se on aika hyvä prosentti osuus.
Ja tottakai ongelmista pitää silti puhua!!! ilman muuta!!! Mutta jos joku heittää ihan omaa läppää, eikä tunne faktojakaan niin aika turhauttavaa on sellaisen kanssa keskustella.

Lue lisää

Tuosta sijaisperhetoiminnasta vielä sen verran, että eivät kaikki sijaisperheissä adoptiota "odottavat" lapset (esim. Kolumbia) ikinä päädy adoptioon. He saattavat elää aikuisiksi asti sijaisperheessä. Tämä esimerkiksi ihan siitä syystä, että sijaisperheisiin sijoitetaan paljon niitäkin lapsia, jotka ovat jo vanhempia (koulussakin) tai heillä on joku vamma. Useilla on myös vaikea tausta esimerkiksi katulapsena. Niimpä he eivät välttämättä mene ns. kaupaksi adoptiossa. Eli sijaisperhetoiminta ei ole mustavalkoista kuten ollaan tässä varmaan molemmat huomattu.

Noihin prosentteihin en tarraudu kovinkaan lujasti. Minulla on erilainen tuntuma, mutta koska minulla ei ole tutkimustietoa niin annanpa tuntumani olla. Mielestäni sekin on väärin tulkita tuota ruotsalaistutkimusta prosenttiosuuksina 90/10. Mitä tässä tutkimuksessa kysyttiin, keneltä, milloin, miten syvällisesti jne. Se, ettei henkilö ole vankilassa, yrittänyt itsemurhaa, ollut psykiatrisessa hoidossa tms. ei osoita, että hän voisi hyvin. En usko, että adoptoiduista valtaosa voisi pahoin, mutta toivoisin keskustelun kääntyvän Suomessakin joskus siihen suuntaan, että adoptoiduilla on oikeus voida pahoin. Erään adoptoidun julkisesti esitetyt mielipiteet lytättiin taannoin adoptiovanhempien puolesta. Toivon, että tulevaisuudessa on toisin.

En ole oikeastaan mitään mieltä adoptiosta. Tämä sen takia, koska se on niin monimutkainen asia. Siitä olen kuitenkin varma, että niin kauan kuin adoptiota on, niin siitä pitää puhua kaikissa sävyissä. Adoptiokeskustelun asiallisuutta vaikeuttaa sekin, että kaikki asianomaiset eivät jaksa keskusteluun osallistua. Toivottavasti Suomessa käytävä adoptiokeskustelu saa lähivuosina lisää sävyjä ja ääniä.

.-.-. kirjoitti:

Tuosta sijaisperhetoiminnasta vielä sen verran, että eivät kaikki sijaisperheissä adoptiota "odottavat" lapset (esim. Kolumbia) ikinä päädy adoptioon. He saattavat elää aikuisiksi asti sijaisperheessä. Tämä esimerkiksi ihan siitä syystä, että sijaisperheisiin sijoitetaan paljon niitäkin lapsia, jotka ovat jo vanhempia (koulussakin) tai heillä on joku vamma. Useilla on myös vaikea tausta esimerkiksi katulapsena. Niimpä he eivät välttämättä mene ns. kaupaksi adoptiossa. Eli sijaisperhetoiminta ei ole mustavalkoista kuten ollaan tässä varmaan molemmat huomattu.

Noihin prosentteihin en tarraudu kovinkaan lujasti. Minulla on erilainen tuntuma, mutta koska minulla ei ole tutkimustietoa niin annanpa tuntumani olla. Mielestäni sekin on väärin tulkita tuota ruotsalaistutkimusta prosenttiosuuksina 90/10. Mitä tässä tutkimuksessa kysyttiin, keneltä, milloin, miten syvällisesti jne. Se, ettei henkilö ole vankilassa, yrittänyt itsemurhaa, ollut psykiatrisessa hoidossa tms. ei osoita, että hän voisi hyvin. En usko, että adoptoiduista valtaosa voisi pahoin, mutta toivoisin keskustelun kääntyvän Suomessakin joskus siihen suuntaan, että adoptoiduilla on oikeus voida pahoin. Erään adoptoidun julkisesti esitetyt mielipiteet lytättiin taannoin adoptiovanhempien puolesta. Toivon, että tulevaisuudessa on toisin.

En ole oikeastaan mitään mieltä adoptiosta. Tämä sen takia, koska se on niin monimutkainen asia. Siitä olen kuitenkin varma, että niin kauan kuin adoptiota on, niin siitä pitää puhua kaikissa sävyissä. Adoptiokeskustelun asiallisuutta vaikeuttaa sekin, että kaikki asianomaiset eivät jaksa keskusteluun osallistua. Toivottavasti Suomessa käytävä adoptiokeskustelu saa lähivuosina lisää sävyjä ja ääniä.

Lue lisää

No nyt kirjoitit jotain mihin voin lähes kaikkeen yhtyä.
Sijaisperhetoiminta ei varmasti ole mustavalkoista vaan joukkoon mahtuu monta muotoa ja eritoten monta tarinaa. Yhden tarina kun ei ole samanlainen kuin toisen.

Samaa mieltä tutkimustulokset eivät aina kerro koko totuutta. Samaa mieltä myös siitä, että adoptiolapsilla on oikeus voida huonosti. En sitten tiedä miten muut ajattelee, mutta ainakin me ollaan aina ajateltu (meillä se on vielä tulevaisuudessa) , että murrosiässä ja aikuiseen kynnyksellä ja omaa perhettä perustaessa nousee adoptiokysymykset pintaan ja niiden läpikäyminen voi olla hyvinkin tuskallista. Itse vaan toivon, että saan olla lapseni tukena silloin. Että voisin auttaa häntä etsimään vastauksia, että meillä voisi olla niin avoin suhde, että niistä asioista voitaisiin keskustella.
Itse uskon, että kantavin voima tässä elämässä on rakkaus. Rakastetuksi tuleminen ja tieto siitä, että minua rakastetaan olen minkälainen vaan ja minulle ei ikinä käännetä selkää. Itse olen saanut (ja saan) kokea sellaista rakkautta mm. vanhemmiltani ja haluan sen tunteen välittää omille lapsilleni.
Eikä se tietenkään tarkoita, että elämä olisi silti helppoa ja eikä siinä olisi suuriakin vaikeuksia, mutta pohjalla on aina se tieto ja tunne. Se auttaa selviytymään, ainakin on auttanut minua.
Sen haluan sanoa katulapsista, että he eivät usein ole orpoja, vaikka kadulla asuvat . Eivät ole siis adoption piirissä.

Jokainen vanhempi miettii omia resurssejaan laittaessaan toiveen lapsesta. On minusta hyvin tärkeää, ettei kukaan ilmoita olevansa valmis ottamaan vastaan kehitysvammaista (tai muuta erityishoitoa vaativaa) lasta vain koska tuntee sääliä tms. Kyllä perheen pitää olla todella valmistautunut ottamaan vastaan erityishoitoa (mahdollisesti loppuelämän kestävää hoitoa) vaativa lapsi. Muuten syntyy tarinoita joissa ei ole onnellinen loppu.
Pitää olla rehellinen itselleen ja miettiä mihin omat rahkeet riittää.

:))) kirjoitti:

No nyt kirjoitit jotain mihin voin lähes kaikkeen yhtyä.
Sijaisperhetoiminta ei varmasti ole mustavalkoista vaan joukkoon mahtuu monta muotoa ja eritoten monta tarinaa. Yhden tarina kun ei ole samanlainen kuin toisen.

Samaa mieltä tutkimustulokset eivät aina kerro koko totuutta. Samaa mieltä myös siitä, että adoptiolapsilla on oikeus voida huonosti. En sitten tiedä miten muut ajattelee, mutta ainakin me ollaan aina ajateltu (meillä se on vielä tulevaisuudessa) , että murrosiässä ja aikuiseen kynnyksellä ja omaa perhettä perustaessa nousee adoptiokysymykset pintaan ja niiden läpikäyminen voi olla hyvinkin tuskallista. Itse vaan toivon, että saan olla lapseni tukena silloin. Että voisin auttaa häntä etsimään vastauksia, että meillä voisi olla niin avoin suhde, että niistä asioista voitaisiin keskustella.
Itse uskon, että kantavin voima tässä elämässä on rakkaus. Rakastetuksi tuleminen ja tieto siitä, että minua rakastetaan olen minkälainen vaan ja minulle ei ikinä käännetä selkää. Itse olen saanut (ja saan) kokea sellaista rakkautta mm. vanhemmiltani ja haluan sen tunteen välittää omille lapsilleni.
Eikä se tietenkään tarkoita, että elämä olisi silti helppoa ja eikä siinä olisi suuriakin vaikeuksia, mutta pohjalla on aina se tieto ja tunne. Se auttaa selviytymään, ainakin on auttanut minua.
Sen haluan sanoa katulapsista, että he eivät usein ole orpoja, vaikka kadulla asuvat . Eivät ole siis adoption piirissä.

Jokainen vanhempi miettii omia resurssejaan laittaessaan toiveen lapsesta. On minusta hyvin tärkeää, ettei kukaan ilmoita olevansa valmis ottamaan vastaan kehitysvammaista (tai muuta erityishoitoa vaativaa) lasta vain koska tuntee sääliä tms. Kyllä perheen pitää olla todella valmistautunut ottamaan vastaan erityishoitoa (mahdollisesti loppuelämän kestävää hoitoa) vaativa lapsi. Muuten syntyy tarinoita joissa ei ole onnellinen loppu.
Pitää olla rehellinen itselleen ja miettiä mihin omat rahkeet riittää.

Lue lisää

Muutaman lisäyksen haluan vielä laittaa. Kyllä katulapsia tulee adoptioon. Orpojen osuus adoptiolapsista on hyvin pieni.

Adoptiokohdemaissa kodittomia lapsia on paljon. Siellä on virkamiehillä paljon päätösvaltaa yksittäisten lasten elämänkohtaloihin. Joku virkailija kannattaa kv-adoptiota ja joku toinen ei halua edistää lasten adoptiota ulkomaille. Kadulla eläviä lapsia tulee kv-adoption piiriin kyllä. Joskus biologisilta vanhemmilta saatetaan saada suostumus lapsen adoptioon, mutta kyllä esimerkiksi Kolumbiassa ja Thaimaassa näitä päätöksiä tehdään myös ohi biologisten vanhempien. Esimerkiksi Thaimaassa alaikäisellä biologisella äidillä ei ole päätösvaltaa lapseen, vaan lapsen elämästä päättää äidin huoltajat tai sosiaalityöntekijät. Kolumbiassa jos lapsi on syystä tai toisesta jäänyt heitteille, kadulle tai ulkopuolisten hoitoon, niin myös silloin virkailijoilla on tietyn ajan kuluessa mahdollisuus tehdä päätös biologisesta vanhemmasta riippumatta.

Orpoja adoptioon lapset eivät useinkaan ole. Juurihan me keskustelimme esim. Kolumbian äitikoteihin synnyttämään tulevista naisista. Eivät he kuole synnytyksen jälkeen. Osa adoptioon tulevista lapsista toki on orpoja, puoliorpoja tai orpoutumassa esimerkiksi äidin hiv-tartunnan takia. Suurin osa on kuitenkin ns. sosiaaliorpoja, löytölapsia tai lapsia, joiden äidit päätyvät adoptioratkaisuun syystä tai toisesta.

Erityistarpeisista lapsista vielä sen verran, että toivon Suomeen adoptoitavien lasten osuuksissa lisääntyvän pienen erityistarpeen lapset. Kun on kyse silmälasien tarpeesta, halkioista, luomesta, karsastuksesta, hörökorvista, liian tummasta ihosta, biologisen äidin psyyken sairaudesta, liikavarpaista tai jostain muusta helposti hoidettavasta ongelmasta, niin kyse on lähinnä asenteista. Näille lapsille ei välttämättä ole taikauskoisuuden tai tabujen takia tulevaisuutta syntymämaissaan toisin kuin terveille vauvoille, joille on mahdollista löytää koti syntymämaastakin. Adoptiovanhemmat voivat neuvonnan aikana pohtia, millaisia terveysasioita tai piirteitä he ovat valmiita lapsellaan hyväksymään. Suomen adoptiopiireissä onkin tulevaisuudessa tehtävä entistä enemmän asennetyötä ja koulutusta näiden asioiden suhteen.

-.-.-. kirjoitti:

Muutaman lisäyksen haluan vielä laittaa. Kyllä katulapsia tulee adoptioon. Orpojen osuus adoptiolapsista on hyvin pieni.

Adoptiokohdemaissa kodittomia lapsia on paljon. Siellä on virkamiehillä paljon päätösvaltaa yksittäisten lasten elämänkohtaloihin. Joku virkailija kannattaa kv-adoptiota ja joku toinen ei halua edistää lasten adoptiota ulkomaille. Kadulla eläviä lapsia tulee kv-adoption piiriin kyllä. Joskus biologisilta vanhemmilta saatetaan saada suostumus lapsen adoptioon, mutta kyllä esimerkiksi Kolumbiassa ja Thaimaassa näitä päätöksiä tehdään myös ohi biologisten vanhempien. Esimerkiksi Thaimaassa alaikäisellä biologisella äidillä ei ole päätösvaltaa lapseen, vaan lapsen elämästä päättää äidin huoltajat tai sosiaalityöntekijät. Kolumbiassa jos lapsi on syystä tai toisesta jäänyt heitteille, kadulle tai ulkopuolisten hoitoon, niin myös silloin virkailijoilla on tietyn ajan kuluessa mahdollisuus tehdä päätös biologisesta vanhemmasta riippumatta.

Orpoja adoptioon lapset eivät useinkaan ole. Juurihan me keskustelimme esim. Kolumbian äitikoteihin synnyttämään tulevista naisista. Eivät he kuole synnytyksen jälkeen. Osa adoptioon tulevista lapsista toki on orpoja, puoliorpoja tai orpoutumassa esimerkiksi äidin hiv-tartunnan takia. Suurin osa on kuitenkin ns. sosiaaliorpoja, löytölapsia tai lapsia, joiden äidit päätyvät adoptioratkaisuun syystä tai toisesta.

Erityistarpeisista lapsista vielä sen verran, että toivon Suomeen adoptoitavien lasten osuuksissa lisääntyvän pienen erityistarpeen lapset. Kun on kyse silmälasien tarpeesta, halkioista, luomesta, karsastuksesta, hörökorvista, liian tummasta ihosta, biologisen äidin psyyken sairaudesta, liikavarpaista tai jostain muusta helposti hoidettavasta ongelmasta, niin kyse on lähinnä asenteista. Näille lapsille ei välttämättä ole taikauskoisuuden tai tabujen takia tulevaisuutta syntymämaissaan toisin kuin terveille vauvoille, joille on mahdollista löytää koti syntymämaastakin. Adoptiovanhemmat voivat neuvonnan aikana pohtia, millaisia terveysasioita tai piirteitä he ovat valmiita lapsellaan hyväksymään. Suomen adoptiopiireissä onkin tulevaisuudessa tehtävä entistä enemmän asennetyötä ja koulutusta näiden asioiden suhteen.

Lue lisää

No en kyllä nyt tarkoittanut tuotakaan kun puhuin katulapsista. Siis, että kaikki adoptioon tulevat lapset olisivat orpoja. Katulapsista osa omaa kuitenkin perheen ja ainakin suurimmassa osassa tapauksia lasta ei voida ottaa adoptio piiriin ellei lapsi ole adoptiovapaa (orpo (tarkoitan tällä myös löytölapsia), jolle ei löydy muuta huoltajaa esim. lähipiiristä tai luovutettu adoptioon).

Mistä olet muuten saanut tiedon, että katulapsia tulisi adoptioon? Itse olen kuullut, että katulapsia ei juurikaan tule adoptioon.
(lapsi joka löytyy kadulta, on kuitenkin eriasia kuin katulapsi, joka asuu kadulla)

En tiedä Thaimaan tai Kolumbian systeemistä niin tarkkaan, mutta kun sanoit, että jos lapsi on esim. jätetty heitteille on viranomaisilla mahdollisuus tehdä päätös tietyn ajan kuluessa lapsen uudelleen sjoituksesta ilman vanhemman suostumusta, niin tiedätkö mikä tuo aika on? Joissain maissa mielestäni vuosi tms.
Jotenkin minun järki kyllä sanoo, että jos lapsi on ollut vuoden heitteillä, eikä vanhempi ole häntä käynyt katsomassa niin täytyyhän silloin lapsen tulevaisuudesta päättäminen siirtyä jollekkin toiselle kuin biovavnhemmalle.

Lasten terveydentilaan vielä, että jokainen adoptiolapsihan on jo sinällään erityistarpeinen ja ainakin siitä maasta mistä minun lapseni ovat on lähes jokaisella lapsella ollut jonkilaista vaivaa, vaikka ovat terveinä nimetty. Siihen saa jokainen vanhempi varautua.
Aikaisemmin on toiveen lapsen terveydestä voinut päättää hyvin epämääräisesti. Kohdemaiden käytännöt ovat erilaiset (joissain maissa tosiaan tuollaiset luettelemasi asiat voidaan luokitella special needs termin alle, toisissa ei) ja perheen on ollut aika vaikea tehdä päätöstä tietämättä oikein mitä se tarkoittaa. Nyt on tullut Pelalle kaavake, jossa "ruksitaan" mitä sairauksia olisi valmis hyväksymään. En tiedä lähtevätkö nuo kaavakkeet kaikissa tapauksissa edes maailmalle, mutta ovat kyllä hyvä apua siinä kun perhe yrittää hahmottaa mihin ovat valmiita. Kun sairaus on siinä listassa, voi sitä tutkia vaikka netistä ja todeta, että eihän tämä nyt ole ongelma eikä mikään. Tarkemmin määrittelemätön special needs on aika vaikea päätös kun sen alle voi tosiaan kuulua vähän kaikenlaista.

:)) kirjoitti:

No en kyllä nyt tarkoittanut tuotakaan kun puhuin katulapsista. Siis, että kaikki adoptioon tulevat lapset olisivat orpoja. Katulapsista osa omaa kuitenkin perheen ja ainakin suurimmassa osassa tapauksia lasta ei voida ottaa adoptio piiriin ellei lapsi ole adoptiovapaa (orpo (tarkoitan tällä myös löytölapsia), jolle ei löydy muuta huoltajaa esim. lähipiiristä tai luovutettu adoptioon).

Mistä olet muuten saanut tiedon, että katulapsia tulisi adoptioon? Itse olen kuullut, että katulapsia ei juurikaan tule adoptioon.
(lapsi joka löytyy kadulta, on kuitenkin eriasia kuin katulapsi, joka asuu kadulla)

En tiedä Thaimaan tai Kolumbian systeemistä niin tarkkaan, mutta kun sanoit, että jos lapsi on esim. jätetty heitteille on viranomaisilla mahdollisuus tehdä päätös tietyn ajan kuluessa lapsen uudelleen sjoituksesta ilman vanhemman suostumusta, niin tiedätkö mikä tuo aika on? Joissain maissa mielestäni vuosi tms.
Jotenkin minun järki kyllä sanoo, että jos lapsi on ollut vuoden heitteillä, eikä vanhempi ole häntä käynyt katsomassa niin täytyyhän silloin lapsen tulevaisuudesta päättäminen siirtyä jollekkin toiselle kuin biovavnhemmalle.

Lasten terveydentilaan vielä, että jokainen adoptiolapsihan on jo sinällään erityistarpeinen ja ainakin siitä maasta mistä minun lapseni ovat on lähes jokaisella lapsella ollut jonkilaista vaivaa, vaikka ovat terveinä nimetty. Siihen saa jokainen vanhempi varautua.
Aikaisemmin on toiveen lapsen terveydestä voinut päättää hyvin epämääräisesti. Kohdemaiden käytännöt ovat erilaiset (joissain maissa tosiaan tuollaiset luettelemasi asiat voidaan luokitella special needs termin alle, toisissa ei) ja perheen on ollut aika vaikea tehdä päätöstä tietämättä oikein mitä se tarkoittaa. Nyt on tullut Pelalle kaavake, jossa "ruksitaan" mitä sairauksia olisi valmis hyväksymään. En tiedä lähtevätkö nuo kaavakkeet kaikissa tapauksissa edes maailmalle, mutta ovat kyllä hyvä apua siinä kun perhe yrittää hahmottaa mihin ovat valmiita. Kun sairaus on siinä listassa, voi sitä tutkia vaikka netistä ja todeta, että eihän tämä nyt ole ongelma eikä mikään. Tarkemmin määrittelemätön special needs on aika vaikea päätös kun sen alle voi tosiaan kuulua vähän kaikenlaista.

Lue lisää

Thaimaassa ainakin yritetään ensin jäljittää löytölapsien/jätettyjen lapsien biologisia vanhempia tai sukua noin 7 kk-vuoden ajan.
Jollei sukua löydy, voi paikallinen sos.virasto (tai jokin vastaava) julistaa lapsen adoptiovapaaksi.

Tämän jälkeen lapselle yritetään etsiä uusia vanhempia/pysyviä sijaisvanhempia kotimaasta ja jos tässä ei onnistuta, on lapsen seuraava mahdollisuus kv-adoptio.

Thaimaassa biologinen äiti voi myös antaa lapsensa ihan virallisesti adoptoitavaksi.

Lapsia jätetään ja annetaan adoptoitaviksi pääasiassa koyhyyden takia (sosiaaliturva Thaimaassa on olematon ja esim. koulut ovat maksullisia). KV-adoptioon lapsia annetaan mm. siksi koska hylätyillä lapsilla ei Thaimaassa ole luvassa kummoistakaan tulevaisuutta: perhe- ja sukukeskeinen, lähes hierarkinen kulttuuri ei katso hyvällä hylättyjä lapsia joiden taustasta ei tiedetä mitään. Ja koska koulunkäynti Thaimaassa ei ole ilmaista, siirtyvät nuoret useimmiten lastenkodeista suoraan kadulle pärjäämään kuka mitenkin.

Thaimaan sisäiset adoptiot ovat ilahduttavasti kasvamassa mutta ovat silti marginaalisen pieniä määriä verrattuna siihen kuinka paljon löytölapsia/adoptiovapaita lapsia lastenkodeissa on. Lapsia on tälläkin hetkellä Thaimaassa lastenkodeissa useita tuhansia joista noin 300 lasta vuodessa saa uuden perheen.

:)) kirjoitti:

No en kyllä nyt tarkoittanut tuotakaan kun puhuin katulapsista. Siis, että kaikki adoptioon tulevat lapset olisivat orpoja. Katulapsista osa omaa kuitenkin perheen ja ainakin suurimmassa osassa tapauksia lasta ei voida ottaa adoptio piiriin ellei lapsi ole adoptiovapaa (orpo (tarkoitan tällä myös löytölapsia), jolle ei löydy muuta huoltajaa esim. lähipiiristä tai luovutettu adoptioon).

Mistä olet muuten saanut tiedon, että katulapsia tulisi adoptioon? Itse olen kuullut, että katulapsia ei juurikaan tule adoptioon.
(lapsi joka löytyy kadulta, on kuitenkin eriasia kuin katulapsi, joka asuu kadulla)

En tiedä Thaimaan tai Kolumbian systeemistä niin tarkkaan, mutta kun sanoit, että jos lapsi on esim. jätetty heitteille on viranomaisilla mahdollisuus tehdä päätös tietyn ajan kuluessa lapsen uudelleen sjoituksesta ilman vanhemman suostumusta, niin tiedätkö mikä tuo aika on? Joissain maissa mielestäni vuosi tms.
Jotenkin minun järki kyllä sanoo, että jos lapsi on ollut vuoden heitteillä, eikä vanhempi ole häntä käynyt katsomassa niin täytyyhän silloin lapsen tulevaisuudesta päättäminen siirtyä jollekkin toiselle kuin biovavnhemmalle.

Lasten terveydentilaan vielä, että jokainen adoptiolapsihan on jo sinällään erityistarpeinen ja ainakin siitä maasta mistä minun lapseni ovat on lähes jokaisella lapsella ollut jonkilaista vaivaa, vaikka ovat terveinä nimetty. Siihen saa jokainen vanhempi varautua.
Aikaisemmin on toiveen lapsen terveydestä voinut päättää hyvin epämääräisesti. Kohdemaiden käytännöt ovat erilaiset (joissain maissa tosiaan tuollaiset luettelemasi asiat voidaan luokitella special needs termin alle, toisissa ei) ja perheen on ollut aika vaikea tehdä päätöstä tietämättä oikein mitä se tarkoittaa. Nyt on tullut Pelalle kaavake, jossa "ruksitaan" mitä sairauksia olisi valmis hyväksymään. En tiedä lähtevätkö nuo kaavakkeet kaikissa tapauksissa edes maailmalle, mutta ovat kyllä hyvä apua siinä kun perhe yrittää hahmottaa mihin ovat valmiita. Kun sairaus on siinä listassa, voi sitä tutkia vaikka netistä ja todeta, että eihän tämä nyt ole ongelma eikä mikään. Tarkemmin määrittelemätön special needs on aika vaikea päätös kun sen alle voi tosiaan kuulua vähän kaikenlaista.

Lue lisää

Olen ollut Etelä- ja Väli-Amerikassa jonkun verran näiden turvattomien lapsien kanssa tekemissä. Tilanteet vaihtelevat tietenkin maittain, mutta myös provinsseittain, alueittain epämääräisin tavoin. Yksittäisillä virkailijoilla on myös huomattavan paljon laveampi päätösvalta, lahjonta on jokapäiväistä, säännöt muuttuvat jatkuvasti eikä sääntöihin suhtauduta lainkaan sillä vakavuudella mitä olemme täällä Suomessa tottuneet.

Toinen juttu on sitten se, että esimerkiksi katulapsi on kovin vaikea määritellä. Kun lapsi on vauva- ja ihan pikkulapsi-iässä on hänet aika helppo määritellä asuvaksi perheensä, suurperheen, suvun, sijaisperheen, lastenkodin tai muun yhteisön hoivissa. Sen sijaan kun lapsi oppii itse kulkemaan, niin asuminen ja eläminen on aika erilaista kuin täällä Suomessa. Ja nyt puhun lapsista, joilla ei ole normaalia pysyvää kotia vanhempiensa tai lähisukulaistensa luona. Tietenkin lastenkodeissa, sijaisperheissä ja muissa hoitosysteemeissä asuu pysyvästi lapsia, jotka viettävät säännöllistä elämää ja päivärytmiä. Katulasten kirjoon mahtuu kuitenkin hyvin erilaisia lapsia. Siellä on "täysin katulapsia", jotka elävät kaduilla lapsijengeissä. Näiden lisäksi osittain kaduilla viettää enemmän tai vähemmän aikaansa paljon semmoisia lapsia, jotka ovat virallisesti jossain hoidossa. Viranomaiset pyrkivät kukin omien halujensa mukaan pitämään lapsia poissa kaduilta, mutta täytyy myös muistaa erilaiset kulttuurierot. Vaikka nukkuisi öitä kadulla, ei ole vaarana paleltua hankeen kuten meillä Suomessa talvisin. Latinalaisen Amerikan maissa on myös aikuisten ryhmässä paljon erilaisia kiertolaiselämää viettäviä ihmisiä. Ihmisten luokittelu perustuu erilaisiin perusteisiin kuin meillä täällä Suomessa.

Eli Suomeenkin voidaan adoptoida lapsia, jotka ovat jossain elämän vaiheessa viettäneet aikaansa kadulla ja otettu sieltä sitten jonnekin sijaishoitoon (lastenkodit, perheet yms). Toisaalta adoptoiduksi voi tulla myös lapsi, joka esimerkiksi sijaisperheessä tai bioperheessä asuessaan on viettänyt paljon aikaansa tai joitakin tiettyjä kausia kaduilla. Täytyy myös muistaa, että näissä maissa kulttuuri on sosiaalisempaa kuin meillä, eikä samanlaisia tiukkoja rajoja tuttuihin ja vieraisiin tehdä. Lapset auttavat töissä jo pienestä pitäen ja esimerkiksi katulapsille tarkoitettuihin päiväkeskuksiin osallistuu paljon myös biokodeissa tai muiden hoidossa olevia lapsia.

Näitä lapsia ei tietenkään tule adoption kautta Suomeen monia, sillä pääasiassa Suomeen adoptoidaan hyvin pieniä lapsia. Tapaamieni adoptiovanhempien ja työntekijöiden mukaan esimerkiksi juuri Kolumbiasta (myös Venäjältä?) ja kai muualtakin on tullut lapsia, joiden tiedetään tai arvellaan asuneen tai muuten viettäneen paljon aikaa ns. kadulla. Nämä lapset ovat olleet iältään vanhempia eli ehkä ikäluokassa 5-9v. Ikäluokan kyllä heitin arveluna muutaman tapauksen tuntien.

Vaikeitahan nämä on määritellä. Meidän täällä Suomessa täytyy muistaa se, että vaikka adoptioon liittyy paljon byrokratiaa, niin ei ne asiat ole kohdemaissa niin tarkkoja kuin täällä. Eivät ne voi ollakaan, sillä siellä on työtä todella paljon ja työntekijöiden ongelmat voivat liikkua semmoisissa mittakaavoissa, ettei heille makseta palkkaa säännöllisesti, heillä ei ole tietojärjestelmiä, ei ole koulutusta, korruptio ja lahjonta on laajaa jne.

En tiedä, mikä on esimerkiksi Kolumbiassa se aika, jona lapsen vanhempia tai muita pyritään etsimään. Siellä päin aikaani viettäneenä, en usko että siihen välttämättä edes on mitään lakisääteistä aikaa tai jos on, niin tuskin sitä noudatetaan. Oman kokemukseni mukaan virkamiehet hoitavat asioita aika vapaasti omien asenteidensa ja vallitsevan tilanteen mukaan. Jos lapsille ei ole esimerkiksi hoitopaikkoja, niin adoptiolla voidaan järjestää hoitoa tarvitsevien lasten tilanne. Kaikenlaiset lapset eivät myöskään mene kaupaksi adoption kautta, joten kyllä lasten asioiden järjestelemisessä on monta mutkaa.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö lasten asioita olisi hoidettu ja eikö adoptioasioita hoidettaisi. Tarkoitan lähinnä sitä, että siellä päin maailmaa byrokratian tarkkuus ja säännöt ovat hyvin erilaisia kuin täällä. Ei siellä myöskään ole samanlaisia väestönlaskennan, terveydenhuollon ja muiden systeemien kaltaisia tietojärjestelmiä kuten meillä. Tämä voi tulla adoptiossa esiin esimerkiksi juuriaan etsivälle adoptiolapselle. Joku hänen asioitaan hoitanut virkamies tai väliaikaishoitaja on saattanut tietää hänen taustoistaan enemmänkin, mutta ei näitä asioita kirjata ylös tunnontarkasti. Eihän Suomessakaan sitä tehty aikana, jolloin adoptiolapsia oli enemmän kuin adoptoivia perheitä.

Mielestäni on tärkeää säilyttää ymmärrys siitä, että asioita hoidetaan toisella puolella maailmaa eri tavoin kuin meillä. Yksityisillä lastenkodeilla ja äitilapsikodeilla näiden asioiden hoitaminen on tietenkin helpompaa, sillä he toimivat ns. kapeammalla sektorilla. On huomattavasti helpompi välittää adoptioon vastasyntyneitä suoraan synnytyslaitoksesta kuin hoitaa tavallaan sekasortoisissa tilanteissa monimutkaisempia lastensuojeluasioita. Lapsia pyritään auttamaan ja uskon, että jonkun lapsen kohdalla on helpointa edetä suoraan adoptioon kuin käydä läpi kaikki mahdolliset muut vaihtoehdot. Aina on myös niitä lapsia, joista virkailijat tietävät jo ensinäkemältä, ettei hän ns. mene kaupaksi adoption kautta. Kokemuksella ja käytänteillä on hirveän suuri vaikutus asioiden hoitoon maissa, joissa ei ole keskitettyjä hallintoja, organisaatioita, sääntöjä ja sääntöjä valvovia tahoja. Esimerkiksi adoptioasioita hoitavissa on tavannut virkailijan, joka aina selvitti hyvin tunnollisesti lasten taustat ja halusi löytää heille kodit kotimaastaan. Vaikka joku lapsi vapautuikin häneltä kv-adoptioon, niin yleensä lapsi oli jo liian iso tai muuten semmoinen, ettei hänelle löytynyt adoptiokotiakaan. Toinen virkailija puolestaan piti tärkeänä sitä, että lasten epävarma aika ja sijaishoitojen vaiheet jäivät lyhyiksi. En usko, että hän niin lyhyessä ajassa pystyi tutkimaan lasten taustoja juuri lainkaan, mutta hän sai enemmän lapsille koteja ulkomailta. Kyseiset virkailijat eivät olleet Kolumbiasta, mutta uskoisin toiminnan olevan samantapaista Kolumbiassakin. Suomessa yksityisten ihmisten adoptiovälitys kiellettiin vasta vuoden 1980 laissa. Ei se kovin tarkkaa siis ole meilläkään ollut vasta 25v sitten.

Ado kirjoitti:

Thaimaassa ainakin yritetään ensin jäljittää löytölapsien/jätettyjen lapsien biologisia vanhempia tai sukua noin 7 kk-vuoden ajan.
Jollei sukua löydy, voi paikallinen sos.virasto (tai jokin vastaava) julistaa lapsen adoptiovapaaksi.

Tämän jälkeen lapselle yritetään etsiä uusia vanhempia/pysyviä sijaisvanhempia kotimaasta ja jos tässä ei onnistuta, on lapsen seuraava mahdollisuus kv-adoptio.

Thaimaassa biologinen äiti voi myös antaa lapsensa ihan virallisesti adoptoitavaksi.

Lapsia jätetään ja annetaan adoptoitaviksi pääasiassa koyhyyden takia (sosiaaliturva Thaimaassa on olematon ja esim. koulut ovat maksullisia). KV-adoptioon lapsia annetaan mm. siksi koska hylätyillä lapsilla ei Thaimaassa ole luvassa kummoistakaan tulevaisuutta: perhe- ja sukukeskeinen, lähes hierarkinen kulttuuri ei katso hyvällä hylättyjä lapsia joiden taustasta ei tiedetä mitään. Ja koska koulunkäynti Thaimaassa ei ole ilmaista, siirtyvät nuoret useimmiten lastenkodeista suoraan kadulle pärjäämään kuka mitenkin.

Thaimaan sisäiset adoptiot ovat ilahduttavasti kasvamassa mutta ovat silti marginaalisen pieniä määriä verrattuna siihen kuinka paljon löytölapsia/adoptiovapaita lapsia lastenkodeissa on. Lapsia on tälläkin hetkellä Thaimaassa lastenkodeissa useita tuhansia joista noin 300 lasta vuodessa saa uuden perheen.

Lue lisää

Yksi ryhmä Thaimaassa adoptioon tulevista lapsista on myös alaikäisten tyttöjen vauvoja. Koska Thaimaan sosiaaliturva on olematon, ei näillä tytöillä ole juuri mahdollisuuksia pitää lapsiaan. Osa nuorista äideistä asuu itse lastenkodeissa tai muuten yhteiskunnan tukemana. Vaikka naisia arvostetaankin thaimaalaisessa yhteiskunnassa, tarvitsevat naiset moneen asiaan sukulaismiesten valtaa ja tukea. Perheidensä ja kotiensa ulkopuolella elävät naiset ovat suuressa uhkassa joutua seksityövoimaan tai maanmiestensä hyväksikäyttämiksi. Myös lastenkodeissa ja vastaavissa laitoksissa elävät tytöt ovat poikien sekä työntekijämiesten hyväksikäytön vaarassa.

Monien thai-naisten etuna on miesten näkökulmasta kyky hankkia rahaa vartalollaan tai päästä länsimaihin avioliiton kautta. Kaikki teiniraskaudet eivät tietenkään johdu hyväksikäytöistä.

Näissä tapauksissa kuitenkin alaikäisen äidin huoltaja, joka voi olla vaikkapa lastenkodin johtaja, voi tehdä päätöksen lapsen kv-adoptiosta. Nämä lapset ovat pieni ryhmä adoptoiduista, mutta heidäthän on helppo sijoittaa ulkomaille. Vastasyntyneille vauvoille on kysyntää ja huollon alaisena olevan äidin tilanne on jo selvillä, ettei hän lasta voi itse kasvattaa.

Suurin osa Thaimaasta ulkomaille adoptoiduista lapsista tulee adoptioon kuitenkin edellisessä viestissä mainitulla tavalla ja syyt ovat moninaisia kuten joka paikassa.

Ahaa, k.v adoption vaikutuksista on siis tutkimuksia, joista ei ole päästetty tietoa julkisuuteen. Mitä meiltä salataan?

Vetoat muuten Hesarissa mainitun tutkimuksen kohteiden ikään, että tutkimus on tehty 15-20-vuotiaille adoptoiduille. Artikkelissa kuitenkin sanottiin, että Ruotsin adoptiokulttuuri on paljon vanhempaa kuin Suomen. Ruotsin turvavaltion hoivajärjestelmä oli taatusti jo 20 v. sitten adoptionkin osalta edellä siitä, mikä on Suomen tilanne nyt. Asuin nimittäin silloin siellä ja näin asian. Luulenpa, että Ruotsin tutkimus on pätevä.

Lisäksi: olen seurustellut Suomesta Suomeen adoptoidun tytön kanssa. Voin kertoa, että edes maamme sisäinen adoptio ei toimi; hänen kasvatti"vanhemmikseen" oli annettu vanheneva pariskunta, joka piti "tytärtään" lähes vankina kodissaan. Hänet kun oli hankittu vanhuuden turvaksi syrjäkylän asukeille, joten hänen piti toimia kotiorjana.

Voin ymmärtää sinun näkemyksesi vain siltä kannalta, että olet Interpedian työntekijä. Et kai se muuten ole juuri SINÄ, joka massapostitat satoja k.v adoptiota mainostavia tekstejä joka palstalle Suomi24:n sääntöjä rikkoen?

juupas eipäs kirjoitti:

Nyt on mennyt sulla puurot ja vellit sekaisin. Ihan ymmärrettävää tosin, koska puhutaan sijaisperheistä, vaikka kyse on ennemmin "tilapäisperheistä". Sijaisperheet, joissa lapset saattavat asua ennen adoptiota eivät ole "suomenmallia" sijaisperheitä vaan he ovat ottaa jobin, että hoitavat lapsia kunnes adoptio on selvä ja vanhemmat pääsevät hakumatkalle. "Sijaisvanhemmat" eivät siis ole lupautuneet ja sitoutuneet hoitamaan lasta sen kauemmin. Varmasti on omat sijaisperhe systeeminsä sielläkin, mutta nämä adoption yhteydessä eivät ole sellaisia mitä sinä tarkoitat. Suomessakin muuten toimii sellaisia sijaisperheitä, jotka hoitavat adoptioon tulevia lapsia sen harkinta-ajan, eli pari kuukautta. Sen jälkeen lapsi siirtyy joko takaisin biovanhemmalle tai adoptiovanhemmille. Mistään "riistetään lapset sijaisperheiltä adoptioon" systeemistä ei ole kyse.

Kiinan lastenkodeista sen paremmin tiedä en, mutta olen ymmärtänyt, että adoptiovanhemmat vievät lastenkodeille avustuksia ja siksi osa lastenkodeista on voinut panostaa myös lastenkodin kuntoon.

Kolumbiasta: Siellä biovanhempi voi tulla synnyttämään lasten laitokseen ja sitten päättää jättääkö lapsen adoptioon vai mitä tekee (vähän kuin Suomessa). Muut mahdollisuudet ovat kaiketi tarkistettavissa jo raskausaikana. Mutta jos lapsen äiti ei halua lasta antaa esim. suvulle hoitoon (jos sukulaisista joku siihen suostuisi) niin tuskin sellaista voidaan tehdä sen kummemmin Kolumbiassa kuin Suomessakaan, että vastoin vanhemman tahtoa toimittaisiin. Maan sisäiset adoptiot ovat aika pientä, joten sekin tilanne varmasti on tiedossa jos on perhe joka haluaisi adoptoida. Eiköhän heilläkin ole jonkilainen prosessi ennenkuin voivat adoptoida. Afrikassa on muuten lisääntynyt maanosan sisäiset adoptiot, vaikka maan sisäiset ovat vielä hyvin vähäisiä. Tämä on positiivinen muutos ja myös nämä menee käsittääkseni edelle. Eli jos jokupäivä kaikki Afrikan adoptiovapaat orvot voidaan adoptoida maanosan sisälle niin silloin ei tarvita enään kansainvälistä adoptiota. Esim. Suomessa on vielä 70-luvun puolivälissä turvauduttu kv-adoptioon, mutta sen jälkeen suomalaisia adoptiolasta toivovia perheitä on ollut enemmän kuin adoptiota tarvitsevia lapsia.


Jos on kyse löytylapsesta, voi sukulaisten selvittäminen olla täysin mahdotonta. Usein vain odotetaan jonkun aikaa, josko vanhempi tulisi toisiin ajatuksiin ja hakisi lapsen takaisin.

On varmasti ihmisiä, joille juuri adoptio on ollut se tramaattisin tapahtuma elämässä. On aivan varmasti myös kehnoja a.vanhempia.
Se ei silti poista sitä, että varhaislapsuuden kiintymyshäiriöt (jonkintasoisena lähes kaikilla vauvana orpoutuneilla), lastenkodin usein passivoiva hoiva, ylipäänsä kodin, rakkauden ja läheisyyden puute jossain vaiheessa elämää, on varmasti vaikuttanut lähes jokaiseen adoptiolapseen.
Adoptio sinällään, on myös rankka kokemus lapselle, suunta on silloin kuitenkin parempaan, eli lapsi saa niitä asioita jotka on hänelle tärkeitä.
Sehän on ihan selvä, että jokaisessa asiassa on myös osa jotka eivät selviä siitä niin helposti. En ymmärrä miksi adoption pitäisi nyt olla semmoinen, jossa ei ole ainuttakaan murheellista ja surullista tarinaa? Olisihan se ihanaa jos niin olisi, mutta onko semmoinen ikinä edes mahdollista. Osa lapsista traumatisoituu omassa bioperheessään, silti ei varmaan pidä alkaa pitämään bioperhettä huonona ja vältettävänä asiana.

Lue lisää

Sen jälkeen, kun abortti vapautettiin käytännöllisesti katsoen rajoittamattomaksi Suomessa 60-70-lukujen taitteessa, joka vuosi on tehty n. 10 000 aborttia, joista suurin osa kestämättömin sosiaalisin perustein. Jos laki suojelisi lapsia ja nämä lapsenmurhat olisi jätetty tekemättä, maamme ottolapsivaje täytettäisiin kotimaisin tuottein, ja maamme olisi adoptiolasten viejä, ei tuoja, ja maamme väestö pysyisi vähän paremmin suomalaisena.

Olen ihan tavallinen adoptioäiti, en mitenkään asiantuntija. Tietoa adoptiosta olen yrittänyt hankkia 10 vuoden ajan, lukemalla eri maiden adoptioaiheisia julkaisuja, tutkimuksia ja kirjoja (myös kriittisiä), kuuntelemalla adoptoitujen (lähinnä kv-adoptoitujen) nuorien sekä positiivisia että negativisia kertomuksia.
Ja olen edelleenkin sillä kannalla että olemme tehneet oikein adoptoidessamme lapsemme. Kyllä näitä asioita tuli mietittyä paljonkin ennen adoptioon lähtemistä.

Maailmaan mahtuu erilaisia mielipiteitä ja kokemuksia, enkä yritä kääntää kenenkään päätä ajattelemaan kuten minä, kerronpa vain mielipiteeni. Minulla ei myöskään ole tarvetta lähettää minkäänlaista massapostia. Ei myöskään tarvetta muuttaa kenenkään mielipiteitä adoptiomyönteisiksi - jaan vaan ajatuksiani.
Sitä kutsuttaneen keskusteluksi ;-)

-.-.- kirjoitti:

Yksi ryhmä Thaimaassa adoptioon tulevista lapsista on myös alaikäisten tyttöjen vauvoja. Koska Thaimaan sosiaaliturva on olematon, ei näillä tytöillä ole juuri mahdollisuuksia pitää lapsiaan. Osa nuorista äideistä asuu itse lastenkodeissa tai muuten yhteiskunnan tukemana. Vaikka naisia arvostetaankin thaimaalaisessa yhteiskunnassa, tarvitsevat naiset moneen asiaan sukulaismiesten valtaa ja tukea. Perheidensä ja kotiensa ulkopuolella elävät naiset ovat suuressa uhkassa joutua seksityövoimaan tai maanmiestensä hyväksikäyttämiksi. Myös lastenkodeissa ja vastaavissa laitoksissa elävät tytöt ovat poikien sekä työntekijämiesten hyväksikäytön vaarassa.

Monien thai-naisten etuna on miesten näkökulmasta kyky hankkia rahaa vartalollaan tai päästä länsimaihin avioliiton kautta. Kaikki teiniraskaudet eivät tietenkään johdu hyväksikäytöistä.

Näissä tapauksissa kuitenkin alaikäisen äidin huoltaja, joka voi olla vaikkapa lastenkodin johtaja, voi tehdä päätöksen lapsen kv-adoptiosta. Nämä lapset ovat pieni ryhmä adoptoiduista, mutta heidäthän on helppo sijoittaa ulkomaille. Vastasyntyneille vauvoille on kysyntää ja huollon alaisena olevan äidin tilanne on jo selvillä, ettei hän lasta voi itse kasvattaa.

Suurin osa Thaimaasta ulkomaille adoptoiduista lapsista tulee adoptioon kuitenkin edellisessä viestissä mainitulla tavalla ja syyt ovat moninaisia kuten joka paikassa.

Lue lisää

Ja pääseehän se thaityttö Suomeen vielä 20-30-vuotiaanakin, ainahan löytyy joku sir Vili, joka toimii välikätenä. Eräänlaista kansainvälistä adoptiota sekin, että Aasian tyttö ostetaan savolaiselle erämaatilalle hoitamaan emännän, piian ja rakastajattaren virkoja.

Kiva lukea täältä kirjoituksia ihmisiltä jotka toden näköisesti tiedä asiasta yhtään mitään!!!jotkut teidän kirjoittamat asiat olivat totta! olen ite kansainvälisesti adoptoitu ja tiedän tastan tarkkaa millasta se on. itse en lähtisi mistään hinnasta adoptoimaan, vaikka perheeni on ollut hyvä ja kiusaamista en ole kokenut,mutta on vaan sellainen olo että minut on revitty "juuristani" asti. en tiedä biologisista vanhemmista yhtään mitään ja sehän on tosi rankkaa.

"Adoptoiduista lapsista valtaosa, olikohan peräti 90 %, pärjää hyvin tai erittäin hyvin elämässään.
Loppujen kohdalla on kyllä totta että masentuneisuus ja itsemurhatilastot eivät näytä kovin hyviltä"

Eivät näytä ei, adoptiolapsilla Suomessa tutkimusten mukaan on kaksinkertainen riski tehdä itsemurha ja sehän on vain "jäävuoren huippu", miten voivat ne muut? Erään tutkimuksen mukaan jokainen a-lapsi joutuu jossain elämänvaiheessaan turvautumaan terapiaan/hoitoon, että turha on kirjoitella, että adoptiolapset voivat hyvin.

Että niin. kirjoitti:

"Adoptoiduista lapsista valtaosa, olikohan peräti 90 %, pärjää hyvin tai erittäin hyvin elämässään.
Loppujen kohdalla on kyllä totta että masentuneisuus ja itsemurhatilastot eivät näytä kovin hyviltä"

Eivät näytä ei, adoptiolapsilla Suomessa tutkimusten mukaan on kaksinkertainen riski tehdä itsemurha ja sehän on vain "jäävuoren huippu", miten voivat ne muut? Erään tutkimuksen mukaan jokainen a-lapsi joutuu jossain elämänvaiheessaan turvautumaan terapiaan/hoitoon, että turha on kirjoitella, että adoptiolapset voivat hyvin.

Lue lisää

Kertoisitko vielä, mistä tutkimuksesta nyt puhut? Olisi mielenkiintoista tutkia sitä lähemmin.

Muistuttaa jonkin verran ex-tyttöystäväni tarinaa, nimittäin raiskauksen ja huumeiden osalta. Jos hänen biologinen äitinsä, entinen missi, vain tietäisi, mitä hänen tyttärensä joutui kokemaan ajasta ennen syntymää aina aikuisuuteen asti... Sukkapuikkoabortin yritys ei lupaillut lapselle ruusuista tulevaisuutta. Niinpä elämästä tulikin helvetti.

Mitäs, jos vaihteeksi ne NAAPURImaat auttaisivat rajanaapureitaan? Ja jos ne ovat samassa jamassa, niin ehkä TOISEKSI LÄHIMMÄSTÄ naapurista löytyisi kapasiteettia? Eiköhän ihminen mieluummin kasva sellaisessa kulttuurissa, joka on OMA tai LÄHELLÄ omaa, kuin kaukana omasta olevassa?

naapurimaat? kirjoitti:

Mitäs, jos vaihteeksi ne NAAPURImaat auttaisivat rajanaapureitaan? Ja jos ne ovat samassa jamassa, niin ehkä TOISEKSI LÄHIMMÄSTÄ naapurista löytyisi kapasiteettia? Eiköhän ihminen mieluummin kasva sellaisessa kulttuurissa, joka on OMA tai LÄHELLÄ omaa, kuin kaukana omasta olevassa?

Lue lisää

Kulttuuriin kasvetaan/kasvatetaan, se ei ole synnynnäistä. Mitä kaksivuotias lastenkodissa kasvanut lapsi tietää maansa kulttuurista ?
Jotkut tavat ovat voineet tulla lapselle tutuiksi kuten se miten kyseisessä maassa lapsia opetetaan. Tai miten aikuisiin suhtaudutaaan. Mutta nekin tavat voivat olla erilaisia lastenkodeissa kuin tavallisissa perheissä.

naapurimaat? kirjoitti:

Mitäs, jos vaihteeksi ne NAAPURImaat auttaisivat rajanaapureitaan? Ja jos ne ovat samassa jamassa, niin ehkä TOISEKSI LÄHIMMÄSTÄ naapurista löytyisi kapasiteettia? Eiköhän ihminen mieluummin kasva sellaisessa kulttuurissa, joka on OMA tai LÄHELLÄ omaa, kuin kaukana omasta olevassa?

Lue lisää

En tiedä käytäntöä niiden naapurimaiden kohdalla, etsitäänkö sieltä adoptioperheitä ja kuinka paljon adoptoijia niistä löytyisi. Tiedätkö sinä? Olisi mielenkiintoista kuulla. Jos niistä ei etsitä adoptioperheitä, niin mitenköhän siihen voisi vaikuttaa? Kirjoittelemalla suomi24-palstalla kuinka paha asia kansainvälinen adoptio on?

Pomeliina kirjoitti:

En tiedä käytäntöä niiden naapurimaiden kohdalla, etsitäänkö sieltä adoptioperheitä ja kuinka paljon adoptoijia niistä löytyisi. Tiedätkö sinä? Olisi mielenkiintoista kuulla. Jos niistä ei etsitä adoptioperheitä, niin mitenköhän siihen voisi vaikuttaa? Kirjoittelemalla suomi24-palstalla kuinka paha asia kansainvälinen adoptio on?

Lue lisää

Onko sinulla sellaista tietoa jonka mukaan naapurimaat eivät adoptoisi? Kaikkia tuskin kuitenkaan voidaan sijoittaa lähellä oleviin maihin, vaikka se ehkä hyvä asia olisikin. (Toisaalta niissä naapurimaissakin voi olla täysin erilainen kulttuuri kuin synnyinmaassa, joten ainoa etu olisi, että maa on lähellä.Etuhan toki sekin. Kyllähän esim. Suomeen adoptoidaan Venäjältä ja Virostakin...)

naapurimaat? kirjoitti:

Mitäs, jos vaihteeksi ne NAAPURImaat auttaisivat rajanaapureitaan? Ja jos ne ovat samassa jamassa, niin ehkä TOISEKSI LÄHIMMÄSTÄ naapurista löytyisi kapasiteettia? Eiköhän ihminen mieluummin kasva sellaisessa kulttuurissa, joka on OMA tai LÄHELLÄ omaa, kuin kaukana omasta olevassa?

Lue lisää

Jos lähdettäisiin etsimään vuorotellen mahdollisimman lähellä olevista maista kotia kaikille, ehkä tuhatpäisenkin lastenkodin lapsille, sulkien ulos kaukana olevat maat, joista perhe voisi löytyä, saisivat lapset odottaa sitä kotia kohtuuttoman kauan. Nykyisessäkin tilanteessa paperisotiin menee pahimmillaan useita vuosia. Kun odotus viivästyy, pahentuvat myös mahdolliset kehitysviivästymät eikä lapsella lastenkodissa ollessaan usein ole yhtä aikuista ihmistä, johon kehittää kiintymyssuhde - tiedät varmaan että se on lapsen elämän ja kehityksen kannalta oleellinen asia, mielestäni oleellisempi kuin jääminen synnyinmaan läheisyyteen "hinnalla millä hyvänsä". Jotkut lapset, jotka ovat jääneet varhaisessa vaiheessa vaille tällaista kiintymyssuhdetta ja heitä on ehkä kohdeltu kaltoin, eivät myöhemminkään kykene kiintymään (reaktiivinen kiintymyshäiriö). Mikäli tällaisen lapsen kohdalla kodin löytyminen viivästyy entisestään, vähenevät lapsen mahdollisuudet toipua edes osittain häiriöstä. Laitoksissa kun ei aina ole riittävästi voimavaroja näiden ongelmien ratkaisuun, ikävä kyllä. Perheen etsiminen monen vuoden ajan mahdollisimman läheltä ei siis välttämättä olisi lapsen edun mukaista. Lapselle tulee mahdollisimman pian löytää huolehtivat ja vastuulliset vanhemmat.

Anni kirjoitti:

Jos lähdettäisiin etsimään vuorotellen mahdollisimman lähellä olevista maista kotia kaikille, ehkä tuhatpäisenkin lastenkodin lapsille, sulkien ulos kaukana olevat maat, joista perhe voisi löytyä, saisivat lapset odottaa sitä kotia kohtuuttoman kauan. Nykyisessäkin tilanteessa paperisotiin menee pahimmillaan useita vuosia. Kun odotus viivästyy, pahentuvat myös mahdolliset kehitysviivästymät eikä lapsella lastenkodissa ollessaan usein ole yhtä aikuista ihmistä, johon kehittää kiintymyssuhde - tiedät varmaan että se on lapsen elämän ja kehityksen kannalta oleellinen asia, mielestäni oleellisempi kuin jääminen synnyinmaan läheisyyteen "hinnalla millä hyvänsä". Jotkut lapset, jotka ovat jääneet varhaisessa vaiheessa vaille tällaista kiintymyssuhdetta ja heitä on ehkä kohdeltu kaltoin, eivät myöhemminkään kykene kiintymään (reaktiivinen kiintymyshäiriö). Mikäli tällaisen lapsen kohdalla kodin löytyminen viivästyy entisestään, vähenevät lapsen mahdollisuudet toipua edes osittain häiriöstä. Laitoksissa kun ei aina ole riittävästi voimavaroja näiden ongelmien ratkaisuun, ikävä kyllä. Perheen etsiminen monen vuoden ajan mahdollisimman läheltä ei siis välttämättä olisi lapsen edun mukaista. Lapselle tulee mahdollisimman pian löytää huolehtivat ja vastuulliset vanhemmat.

Lue lisää

Minä olen kasvanut suomalaisissa laitoksissa. Asuin ensin isossa lastenkodissa, sitten tuli pienryhmäkoti ja murrosiässä muutin tytöille tarkoitettuun nuorisokotiin. Nyt minulla on kohtuullisen hyvä koulutus, työ ja perhe. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat kasvaneet laitoksissa. Suurin osa heistä on Suomessa kasvaneita, mutta tunnen myös yhden Virossa ja yhden Venäjällä laitoksessa kasvaneen. Minä ja kaikki ystäväni olemme ihan "normaaleja" aikuisia omine murheineen ja iloineen. Tiedän nuorisokodistani yhden naisen, joka käyttää nykyään huumeita. Enemmän tiedän huumeisiin sortuneita omissa kodeissaan kasvaneista. Tuo on hyvin loukkaavaa puhetta, ettei lastenkodeissa ja muissa paikoissa voisi kasvaa normaaliksi ihmiseksi. Minusta on ihan älytön ajatus, että lastenkodeista (ulkomaisista vieläpä!!!) pitää käydä pelastamassa lapsia koteihin isien ja äitien hoivattavaksi ja kehitettäväksi. Onko jollain mennyt vähän pää sekasin näiden juttujen suhteen?

Lastenkodin Lyyli kirjoitti:

Minä olen kasvanut suomalaisissa laitoksissa. Asuin ensin isossa lastenkodissa, sitten tuli pienryhmäkoti ja murrosiässä muutin tytöille tarkoitettuun nuorisokotiin. Nyt minulla on kohtuullisen hyvä koulutus, työ ja perhe. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat kasvaneet laitoksissa. Suurin osa heistä on Suomessa kasvaneita, mutta tunnen myös yhden Virossa ja yhden Venäjällä laitoksessa kasvaneen. Minä ja kaikki ystäväni olemme ihan "normaaleja" aikuisia omine murheineen ja iloineen. Tiedän nuorisokodistani yhden naisen, joka käyttää nykyään huumeita. Enemmän tiedän huumeisiin sortuneita omissa kodeissaan kasvaneista. Tuo on hyvin loukkaavaa puhetta, ettei lastenkodeissa ja muissa paikoissa voisi kasvaa normaaliksi ihmiseksi. Minusta on ihan älytön ajatus, että lastenkodeista (ulkomaisista vieläpä!!!) pitää käydä pelastamassa lapsia koteihin isien ja äitien hoivattavaksi ja kehitettäväksi. Onko jollain mennyt vähän pää sekasin näiden juttujen suhteen?

Lue lisää

Kuinka monessa ulkomaisessa lastenkodissa olet käynyt ? Suomessa lastenkodeissa onkin asiat hyvin, lapsille riittää aikuisia, tukea, koulutusta jne. Minusta suomalaisia lastenkoteja tai systeemejä täällä ei todellakaan voi verrata muiden maiden lastenkoteihin - ero on niin huikea.

Nyt täytyykin muistaa että kaikkialla maailmassa ei asiat ole niin hyvin kuin Suomessa. Tämän ketjun otsikko taisi olla kv-adoptioon liittyvä eli kansainväliseen adoptioon. Esim. Thaimaassa tai Kiinassa saattaa olla yhdessä ainoassa lastenkodissa 400-500 lasta ja lastenkoteja on maass amonta. Yhdessä vauvojen huoneessa saattaa olla 40 pinnasänkyä ihan vieritysten eikä muuta. Ja tällaisia huoneita on monta. Lapset saavat kyllä ruokaa, vaipat vaihdetaan, mutta sylistä ja aikuisen ajasta ei ole tietoakaan. Tuttipullotkin tuetaan tyynyn avulla pinnasänkyyn pienen vauvan viereen, ei aikuisella ole aikaa syöttää lasta tuttipullosta. Itkuun ei yksinkertaisesti ehditä vastata, lapset oppivatkin jo ihan vauvana että itkulla ei ole merkitystä, kukaan ei tule katsomaan.

Onko joku täällä sitä mieltä että jos oma biologinen lapsi joutuisi tuollaisiin oloihin
niin se ei vaikuttaisi lapsen kehitykseen ?

mmmmm kirjoitti:

Kuinka monessa ulkomaisessa lastenkodissa olet käynyt ? Suomessa lastenkodeissa onkin asiat hyvin, lapsille riittää aikuisia, tukea, koulutusta jne. Minusta suomalaisia lastenkoteja tai systeemejä täällä ei todellakaan voi verrata muiden maiden lastenkoteihin - ero on niin huikea.

Nyt täytyykin muistaa että kaikkialla maailmassa ei asiat ole niin hyvin kuin Suomessa. Tämän ketjun otsikko taisi olla kv-adoptioon liittyvä eli kansainväliseen adoptioon. Esim. Thaimaassa tai Kiinassa saattaa olla yhdessä ainoassa lastenkodissa 400-500 lasta ja lastenkoteja on maass amonta. Yhdessä vauvojen huoneessa saattaa olla 40 pinnasänkyä ihan vieritysten eikä muuta. Ja tällaisia huoneita on monta. Lapset saavat kyllä ruokaa, vaipat vaihdetaan, mutta sylistä ja aikuisen ajasta ei ole tietoakaan. Tuttipullotkin tuetaan tyynyn avulla pinnasänkyyn pienen vauvan viereen, ei aikuisella ole aikaa syöttää lasta tuttipullosta. Itkuun ei yksinkertaisesti ehditä vastata, lapset oppivatkin jo ihan vauvana että itkulla ei ole merkitystä, kukaan ei tule katsomaan.

Onko joku täällä sitä mieltä että jos oma biologinen lapsi joutuisi tuollaisiin oloihin
niin se ei vaikuttaisi lapsen kehitykseen ?

Lue lisää

Suomessa on hyvä laitoshoito, mutta olen käynyt laitoksissa myös Venäjällä ja Virossa. Tunnen näiden maiden laitoksissa kasvaneita muutaman.

Totta kai on niin, että laitoksessa kasvaminen on erilaista kuin kotona kasvaminen. Mutta en usko, että se on noin totaalisen erilaista. Syntymämaan laitoksessa lapsi saa olla ulkonäöltään samanlainen ja saa kasvaa vertaistovereiden kanssa. Henkisiä ongelmia on varmasti, mutta kaikillahan niitä on. Adoptoiminen ulkomaille pakottaa lapsen tahtomattaan suureen tressiin ja pakkosopeutumiseen. Lapsi saa pienenä syliä ja hoivaa, mutta pian on edessä erilaisuuden tajuaminen, kiusaaminen ja sen ymmärtäminen, että omasta identiteestistä on jäänyt iso pala maailmalle. Eikö tämä altista millekään?

En ymmärrä tuotakaan, että mahdollisimman monia lapsia pitäisi hoivata ja hellyytellä. Minäkin olen saanut ihan hirveän kasvatuksen tuossa näkökulmassa. Silti minusta on kasvanut tavallisen onnellinen nainen. Täällä puhutaan lasten kehitysviivästymistä, rakkauden pulasta ja paljon muusta. Onko se niin, että muiden asioiden kustannuksella lapsia täytyy siirtää muihin maihin erinäköisten vanhempien hoivaan ja kehitettäväksi? Länsimaisten kasvukäyrien ja kehitysmittareiden mukaan pitäisi kasvattaa mahdollisimman moni maailman lapsi, niinkö?

Adoptioperheissä ja -maissa näitä "pelastettuja raukkoja" kehitetään leluilla ja harrastuksilla, treenataan kouluasioissa, juoksutetaan kulttuurikokouksissa ja paasataan adoptiosta elämän autuaaksi tekevänä asiana. Kehitysmaan lastenkodissa lapsi olisi ihan varmasti kehittynyt eri lailla, mutta olisiko se ollut huonompi vaihtoehto? Kehitysmaassa lapsi olisi logaritmien sijasta oppinut paikallisia käsitöitä tai muita oman alueen taitoja. Hän olisi saanut kasvaa omannäköisten ihmisten seassa ja luoda perheen maanmiehistään ja samannäköisistä lastenkotisiskoistaan ja -veljistään. Hän puhuisi äidinkielenään vanhempiensa kieltä ja pystyisi paremmin kuin ulkomaille adoptoituna selvittämään juuriaan. Hän ei tietäisi kaikista länsimaiden hienouksista, mutta hän osaisi valmistaa paikallisia ruokia ja syödä niitä joka päivä. Vaikeuksia varmasti olisi syntymämaassakin, mutta en ole valmis uskomaan sitä, että syntymämaahan jääminen olisi tarkoittanut adoptoiduille niin surkeaa elämää, mitä täällä aina kirjoitetaan.

En hyväksy tuotakaan, että lapsi tarvitsee tietyssä iässä vanhemmat ja turvaa voidakseen kehittyä "normaaliksi" ihmiseksi. Olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä ihmeellisissä oloissa kasvanutta lasta, joista on tullut pärjääviä, empaattisia, ihmissuhteisiin kykeneviä ja ihan "normaaleja" ihmisiä. Kaikki eivät kasva samassa rytmissä samoihin asioihin. Ikävä kyllä sitä tunnutaan lapsilta vaativan ja pitävän ainoana reittinä "normaaliksi" ihmiseksi.

Lastenkodin Lyyli kirjoitti:

Suomessa on hyvä laitoshoito, mutta olen käynyt laitoksissa myös Venäjällä ja Virossa. Tunnen näiden maiden laitoksissa kasvaneita muutaman.

Totta kai on niin, että laitoksessa kasvaminen on erilaista kuin kotona kasvaminen. Mutta en usko, että se on noin totaalisen erilaista. Syntymämaan laitoksessa lapsi saa olla ulkonäöltään samanlainen ja saa kasvaa vertaistovereiden kanssa. Henkisiä ongelmia on varmasti, mutta kaikillahan niitä on. Adoptoiminen ulkomaille pakottaa lapsen tahtomattaan suureen tressiin ja pakkosopeutumiseen. Lapsi saa pienenä syliä ja hoivaa, mutta pian on edessä erilaisuuden tajuaminen, kiusaaminen ja sen ymmärtäminen, että omasta identiteestistä on jäänyt iso pala maailmalle. Eikö tämä altista millekään?

En ymmärrä tuotakaan, että mahdollisimman monia lapsia pitäisi hoivata ja hellyytellä. Minäkin olen saanut ihan hirveän kasvatuksen tuossa näkökulmassa. Silti minusta on kasvanut tavallisen onnellinen nainen. Täällä puhutaan lasten kehitysviivästymistä, rakkauden pulasta ja paljon muusta. Onko se niin, että muiden asioiden kustannuksella lapsia täytyy siirtää muihin maihin erinäköisten vanhempien hoivaan ja kehitettäväksi? Länsimaisten kasvukäyrien ja kehitysmittareiden mukaan pitäisi kasvattaa mahdollisimman moni maailman lapsi, niinkö?

Adoptioperheissä ja -maissa näitä "pelastettuja raukkoja" kehitetään leluilla ja harrastuksilla, treenataan kouluasioissa, juoksutetaan kulttuurikokouksissa ja paasataan adoptiosta elämän autuaaksi tekevänä asiana. Kehitysmaan lastenkodissa lapsi olisi ihan varmasti kehittynyt eri lailla, mutta olisiko se ollut huonompi vaihtoehto? Kehitysmaassa lapsi olisi logaritmien sijasta oppinut paikallisia käsitöitä tai muita oman alueen taitoja. Hän olisi saanut kasvaa omannäköisten ihmisten seassa ja luoda perheen maanmiehistään ja samannäköisistä lastenkotisiskoistaan ja -veljistään. Hän puhuisi äidinkielenään vanhempiensa kieltä ja pystyisi paremmin kuin ulkomaille adoptoituna selvittämään juuriaan. Hän ei tietäisi kaikista länsimaiden hienouksista, mutta hän osaisi valmistaa paikallisia ruokia ja syödä niitä joka päivä. Vaikeuksia varmasti olisi syntymämaassakin, mutta en ole valmis uskomaan sitä, että syntymämaahan jääminen olisi tarkoittanut adoptoiduille niin surkeaa elämää, mitä täällä aina kirjoitetaan.

En hyväksy tuotakaan, että lapsi tarvitsee tietyssä iässä vanhemmat ja turvaa voidakseen kehittyä "normaaliksi" ihmiseksi. Olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä ihmeellisissä oloissa kasvanutta lasta, joista on tullut pärjääviä, empaattisia, ihmissuhteisiin kykeneviä ja ihan "normaaleja" ihmisiä. Kaikki eivät kasva samassa rytmissä samoihin asioihin. Ikävä kyllä sitä tunnutaan lapsilta vaativan ja pitävän ainoana reittinä "normaaliksi" ihmiseksi.

Lue lisää

Mutta en usko, että se on noin totaalisen erilaista.
--- Käy ihmeessä matkoillasi ollessasi muutamassa lastenkodissa niin näet.

Syntymämaan laitoksessa lapsi saa olla ulkonäöltään samanlainen ja saa kasvaa vertaistovereiden kanssa.
--- Näin on.

Henkisiä ongelmia on varmasti, mutta kaikillahan niitä on.
--- Ja siksikö niille ei pitäisi yrittää tehdä mitään ?

Adoptoiminen ulkomaille pakottaa lapsen tahtomattaan suureen tressiin ja pakkosopeutumiseen.
--- Kyllä.

Lapsi saa pienenä syliä ja hoivaa, mutta pian on edessä erilaisuuden tajuaminen, kiusaaminen ja sen ymmärtäminen, että omasta identiteestistä on jäänyt iso pala maailmalle. Eikö tämä altista millekään?
--- Altistaa. Adoptio ei kuitenkaan ole yhtä kuin kiusaamisen kohteeksi joutuminen. Identiteetin tukemisessa vanhemmilla on iso osuus ja tottakai lapsen kaksoisidentiteettiä pitää tukea.

En ymmärrä tuotakaan, että mahdollisimman monia lapsia pitäisi hoivata ja hellyytellä.
--- Minusta täytyy. Samoin lapsistani.

Täällä puhutaan lasten kehitysviivästymistä, rakkauden pulasta ja paljon muusta. Onko se niin, että muiden asioiden kustannuksella lapsia täytyy siirtää muihin maihin erinäköisten vanhempien hoivaan ja kehitettäväksi?
--- Lueppa vaikka suomalaisen kiintymyssuhdeasiantuntijoiden Kallandin ja Sinkkosen pari kirjaa aiheesta, ehkä saat uutta näkökulmaa asiaan.

Länsimaisten kasvukäyrien ja kehitysmittareiden mukaan pitäisi kasvattaa mahdollisimman moni maailman lapsi, niinkö? Adoptioperheissä ja -maissa näitä "pelastettuja raukkoja" kehitetään leluilla ja harrastuksilla, treenataan kouluasioissa, juoksutetaan kulttuurikokouksissa ja paasataan adoptiosta elämän autuaaksi tekevänä asiana.
--- Montako adoptioperhettä tunnet henkilökohtaisesti niin hyvin että voisit sanoa jotain tuollaista heidän elämästään ?

Kehitysmaan lastenkodissa lapsi olisi ihan varmasti kehittynyt eri lailla, mutta olisiko se ollut huonompi vaihtoehto?
--- Ei ellei se johda toivottomaan köyhyyteen ja siitä johtuviin lieveilmiöihin kuten prostituutioon.

Kehitysmaassa lapsi olisi logaritmien sijasta oppinut paikallisia käsitöitä tai muita oman alueen taitoja. Hän olisi saanut kasvaa omannäköisten ihmisten seassa ja luoda perheen maanmiehistään ja samannäköisistä lastenkotisiskoistaan ja -veljistään.
--- Todennäköisesti hän asuisi kadulla, yhteiskuntansa alimpaan kastiin kuuluvana koska hänellä ei ole biosukuaan tukena eikä varaa koulutukseen joka on maksullista. Niin köyhänä ettei hänellä ole varaa kouluttaa omia lapsiaan tai viedä heitä sairauden sattuessa lääkäriin.

Hän puhuisi äidinkielenään vanhempiensa kieltä ja pystyisi paremmin kuin ulkomaille adoptoituna selvittämään juuriaan.
--- Löytölapsilla ei ole mitään mahdollisuutta selvitellä juuriaan, niitä on yritetty selvittää viranomaisten taholta jo ennen kuin lapsi an luvutettu kv-adoptioon.

Hän ei tietäisi kaikista länsimaiden hienouksista, mutta hän osaisi valmistaa paikallisia ruokia ja syödä niitä joka päivä.
--- Jos hänellä olisi varaa ostaa ruokaa.

Vaikeuksia varmasti olisi syntymämaassakin, mutta en ole valmis uskomaan sitä, että syntymämaahan jääminen olisi tarkoittanut adoptoiduille niin surkeaa elämää, mitä täällä aina kirjoitetaan.
--- Oletko ottanut asiasta selvää ? Minä olen
mm. kuullut ev.lut.kirkon Thaimaassa asuvien työntekijöiden kertomuksia siitä miten lastenkodin lapsille useimmiten käy. Samoin paikallisten tavallisten ihmisten jotka tuntevat maansa olot, tavat ja kulttuurin.

En hyväksy tuotakaan, että lapsi tarvitsee tietyssä iässä vanhemmat ja turvaa voidakseen kehittyä "normaaliksi" ihmiseksi. Olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä ihmeellisissä oloissa kasvanutta lasta, joista on tullut pärjääviä, empaattisia, ihmissuhteisiin kykeneviä ja ihan "normaaleja" ihmisiä. Kaikki eivät kasva samassa rytmissä samoihin asioihin. Ikävä kyllä sitä tunnutaan lapsilta vaativan ja pitävän ainoana reittinä "normaaliksi" ihmiseksi.
--- Edelleen, lue Sinkkosta tai Kallandia.

---Tosi tietenkin on että ei ole vain mustaa tai valkoista, vaan kaikkia harmaita sävyjä. Eli mikään ratkaisu ei ole 100% kaikille sopiva. Kaikilla seikoilla on myös negatiiviset puolesta.
Itse uskon että useimmille biovanhempien hylkäämille lapsille adoptio on hylkäämiskokemusta korjaava tekijä, ei lisävahinkoa tuova.

Lastenkodin Lyyli kirjoitti:

Suomessa on hyvä laitoshoito, mutta olen käynyt laitoksissa myös Venäjällä ja Virossa. Tunnen näiden maiden laitoksissa kasvaneita muutaman.

Totta kai on niin, että laitoksessa kasvaminen on erilaista kuin kotona kasvaminen. Mutta en usko, että se on noin totaalisen erilaista. Syntymämaan laitoksessa lapsi saa olla ulkonäöltään samanlainen ja saa kasvaa vertaistovereiden kanssa. Henkisiä ongelmia on varmasti, mutta kaikillahan niitä on. Adoptoiminen ulkomaille pakottaa lapsen tahtomattaan suureen tressiin ja pakkosopeutumiseen. Lapsi saa pienenä syliä ja hoivaa, mutta pian on edessä erilaisuuden tajuaminen, kiusaaminen ja sen ymmärtäminen, että omasta identiteestistä on jäänyt iso pala maailmalle. Eikö tämä altista millekään?

En ymmärrä tuotakaan, että mahdollisimman monia lapsia pitäisi hoivata ja hellyytellä. Minäkin olen saanut ihan hirveän kasvatuksen tuossa näkökulmassa. Silti minusta on kasvanut tavallisen onnellinen nainen. Täällä puhutaan lasten kehitysviivästymistä, rakkauden pulasta ja paljon muusta. Onko se niin, että muiden asioiden kustannuksella lapsia täytyy siirtää muihin maihin erinäköisten vanhempien hoivaan ja kehitettäväksi? Länsimaisten kasvukäyrien ja kehitysmittareiden mukaan pitäisi kasvattaa mahdollisimman moni maailman lapsi, niinkö?

Adoptioperheissä ja -maissa näitä "pelastettuja raukkoja" kehitetään leluilla ja harrastuksilla, treenataan kouluasioissa, juoksutetaan kulttuurikokouksissa ja paasataan adoptiosta elämän autuaaksi tekevänä asiana. Kehitysmaan lastenkodissa lapsi olisi ihan varmasti kehittynyt eri lailla, mutta olisiko se ollut huonompi vaihtoehto? Kehitysmaassa lapsi olisi logaritmien sijasta oppinut paikallisia käsitöitä tai muita oman alueen taitoja. Hän olisi saanut kasvaa omannäköisten ihmisten seassa ja luoda perheen maanmiehistään ja samannäköisistä lastenkotisiskoistaan ja -veljistään. Hän puhuisi äidinkielenään vanhempiensa kieltä ja pystyisi paremmin kuin ulkomaille adoptoituna selvittämään juuriaan. Hän ei tietäisi kaikista länsimaiden hienouksista, mutta hän osaisi valmistaa paikallisia ruokia ja syödä niitä joka päivä. Vaikeuksia varmasti olisi syntymämaassakin, mutta en ole valmis uskomaan sitä, että syntymämaahan jääminen olisi tarkoittanut adoptoiduille niin surkeaa elämää, mitä täällä aina kirjoitetaan.

En hyväksy tuotakaan, että lapsi tarvitsee tietyssä iässä vanhemmat ja turvaa voidakseen kehittyä "normaaliksi" ihmiseksi. Olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä ihmeellisissä oloissa kasvanutta lasta, joista on tullut pärjääviä, empaattisia, ihmissuhteisiin kykeneviä ja ihan "normaaleja" ihmisiä. Kaikki eivät kasva samassa rytmissä samoihin asioihin. Ikävä kyllä sitä tunnutaan lapsilta vaativan ja pitävän ainoana reittinä "normaaliksi" ihmiseksi.

Lue lisää

Sinulla on ihan hyviä ajatuksiakin. Ja olet mielestäni siinä ihan oikeassa, ettei jokaisessa tapauksessa ole lapsen edun mukaista siirtää häntä kv-adoptioon. Uskon ja toivon, että lastenkotien henkilökunta ja toisaalta palvenlunantajat täällä Suomessa pohtivat juuri näitäkin seikkoja kun tekevät yksittäisten lapsien kohdalla päätöstä.
Mutta itse kehitysmaassa (yhdessä maailman kyöhimmistä maista) käyneenä ja sieltä lapseni adoptoineena voin kyllä sanoa, että näiden lapsien mahdollisuudet siellä omassa yhteisössään ei olisi kovin hyvät.
Näin kyllä senkin, että vaikka aineellisesti perheillä ei siellä ole juurikaa mitään niin elämän ilo ja välittäminen on suurta. Silti sairauksissa, nälässä, äärimmäisessä köyhyydessä ei ole mitään hienoa. Lapsia kuolee lastenkodeissa tavallisiin flunssa/vatsatauti epidemioihin. Joskus kerralla kymmeniä. Lapsikuolleisuus näissä maissa on todella korkea. Katulapsia raiskataan ja tapetaan. Tähän syyllistyvät jopa poliisit.

Ja lapset kyllä tarvitsevat läheisyyttä. Joskus näin dokkarin jossa yhdysvalloihin (muistaakseni joskus 40-50 luvulla) rantautui oppi, jonka mukaan lapsiin ei pidä koskea muutakuin välttämättömiä tarpeita hoidettaessa (en ole varma, mutta tehtiinköhän tämä "koe" jossain lastenkodissa). Eli vauvat jäivät vaille kosketusta, silittelyä, hellyyttä. Yht´äkkiä lapsia alkoikin kuolla suurin määrin. "koe" lopetettiin....

Eihän orpous ja hoivatta jääminen ole mikään kehitysmaiden tapa hoitaa lapsia. Esim. Afrikassa ollaan hyvinkin läheisesti lapsen kanssa sen ensimmäiset elinvuodet, jolloin äiti pääsääntöisesti kantaa lasta. Perheet pitävät yhtä viimeiseen asti, eli sukulaiset kyllä hoitavat lasta jos vanhemmat eivät siihen pysty.

okokok kirjoitti:

Mutta en usko, että se on noin totaalisen erilaista.
--- Käy ihmeessä matkoillasi ollessasi muutamassa lastenkodissa niin näet.

Syntymämaan laitoksessa lapsi saa olla ulkonäöltään samanlainen ja saa kasvaa vertaistovereiden kanssa.
--- Näin on.

Henkisiä ongelmia on varmasti, mutta kaikillahan niitä on.
--- Ja siksikö niille ei pitäisi yrittää tehdä mitään ?

Adoptoiminen ulkomaille pakottaa lapsen tahtomattaan suureen tressiin ja pakkosopeutumiseen.
--- Kyllä.

Lapsi saa pienenä syliä ja hoivaa, mutta pian on edessä erilaisuuden tajuaminen, kiusaaminen ja sen ymmärtäminen, että omasta identiteestistä on jäänyt iso pala maailmalle. Eikö tämä altista millekään?
--- Altistaa. Adoptio ei kuitenkaan ole yhtä kuin kiusaamisen kohteeksi joutuminen. Identiteetin tukemisessa vanhemmilla on iso osuus ja tottakai lapsen kaksoisidentiteettiä pitää tukea.

En ymmärrä tuotakaan, että mahdollisimman monia lapsia pitäisi hoivata ja hellyytellä.
--- Minusta täytyy. Samoin lapsistani.

Täällä puhutaan lasten kehitysviivästymistä, rakkauden pulasta ja paljon muusta. Onko se niin, että muiden asioiden kustannuksella lapsia täytyy siirtää muihin maihin erinäköisten vanhempien hoivaan ja kehitettäväksi?
--- Lueppa vaikka suomalaisen kiintymyssuhdeasiantuntijoiden Kallandin ja Sinkkosen pari kirjaa aiheesta, ehkä saat uutta näkökulmaa asiaan.

Länsimaisten kasvukäyrien ja kehitysmittareiden mukaan pitäisi kasvattaa mahdollisimman moni maailman lapsi, niinkö? Adoptioperheissä ja -maissa näitä "pelastettuja raukkoja" kehitetään leluilla ja harrastuksilla, treenataan kouluasioissa, juoksutetaan kulttuurikokouksissa ja paasataan adoptiosta elämän autuaaksi tekevänä asiana.
--- Montako adoptioperhettä tunnet henkilökohtaisesti niin hyvin että voisit sanoa jotain tuollaista heidän elämästään ?

Kehitysmaan lastenkodissa lapsi olisi ihan varmasti kehittynyt eri lailla, mutta olisiko se ollut huonompi vaihtoehto?
--- Ei ellei se johda toivottomaan köyhyyteen ja siitä johtuviin lieveilmiöihin kuten prostituutioon.

Kehitysmaassa lapsi olisi logaritmien sijasta oppinut paikallisia käsitöitä tai muita oman alueen taitoja. Hän olisi saanut kasvaa omannäköisten ihmisten seassa ja luoda perheen maanmiehistään ja samannäköisistä lastenkotisiskoistaan ja -veljistään.
--- Todennäköisesti hän asuisi kadulla, yhteiskuntansa alimpaan kastiin kuuluvana koska hänellä ei ole biosukuaan tukena eikä varaa koulutukseen joka on maksullista. Niin köyhänä ettei hänellä ole varaa kouluttaa omia lapsiaan tai viedä heitä sairauden sattuessa lääkäriin.

Hän puhuisi äidinkielenään vanhempiensa kieltä ja pystyisi paremmin kuin ulkomaille adoptoituna selvittämään juuriaan.
--- Löytölapsilla ei ole mitään mahdollisuutta selvitellä juuriaan, niitä on yritetty selvittää viranomaisten taholta jo ennen kuin lapsi an luvutettu kv-adoptioon.

Hän ei tietäisi kaikista länsimaiden hienouksista, mutta hän osaisi valmistaa paikallisia ruokia ja syödä niitä joka päivä.
--- Jos hänellä olisi varaa ostaa ruokaa.

Vaikeuksia varmasti olisi syntymämaassakin, mutta en ole valmis uskomaan sitä, että syntymämaahan jääminen olisi tarkoittanut adoptoiduille niin surkeaa elämää, mitä täällä aina kirjoitetaan.
--- Oletko ottanut asiasta selvää ? Minä olen
mm. kuullut ev.lut.kirkon Thaimaassa asuvien työntekijöiden kertomuksia siitä miten lastenkodin lapsille useimmiten käy. Samoin paikallisten tavallisten ihmisten jotka tuntevat maansa olot, tavat ja kulttuurin.

En hyväksy tuotakaan, että lapsi tarvitsee tietyssä iässä vanhemmat ja turvaa voidakseen kehittyä "normaaliksi" ihmiseksi. Olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä ihmeellisissä oloissa kasvanutta lasta, joista on tullut pärjääviä, empaattisia, ihmissuhteisiin kykeneviä ja ihan "normaaleja" ihmisiä. Kaikki eivät kasva samassa rytmissä samoihin asioihin. Ikävä kyllä sitä tunnutaan lapsilta vaativan ja pitävän ainoana reittinä "normaaliksi" ihmiseksi.
--- Edelleen, lue Sinkkosta tai Kallandia.

---Tosi tietenkin on että ei ole vain mustaa tai valkoista, vaan kaikkia harmaita sävyjä. Eli mikään ratkaisu ei ole 100% kaikille sopiva. Kaikilla seikoilla on myös negatiiviset puolesta.
Itse uskon että useimmille biovanhempien hylkäämille lapsille adoptio on hylkäämiskokemusta korjaava tekijä, ei lisävahinkoa tuova.

Lue lisää

Jos adoptio on noin selvästi oikea ratkaísu, niin miksi sitä pitää täällä raivokkaasti puolustaa? Minä aloin pohtia, mitä vikaa adoptiossa on. Tuntuu kuin peiteltäisiin jotain likaista totuutta :o

ulkopuolinen jeppa kirjoitti:

Jos adoptio on noin selvästi oikea ratkaísu, niin miksi sitä pitää täällä raivokkaasti puolustaa? Minä aloin pohtia, mitä vikaa adoptiossa on. Tuntuu kuin peiteltäisiin jotain likaista totuutta :o

Lue lisää

Ei raivokas selitys vaan kiireessä lyhyesti kirjoitettu. Toki tarkoituksella moniin kohtiin mielipiteeni antaen - mielipiteiden vaihto ja eriävät näkulmathan luovat keskustelun. Itse haluan kertoa mistä mielipiteeni muodostuvat ja mihin perustuvat, en koe sitä mitenkään 'raivokkaaksi puolustamiseksi'. Siihen ei ole syytä, minusta jokaisella on oikeus ajatella miten haluaa eikä adoptio ajayuksena minusta jokaiselle sovikaa - eikä ole tarviskaan.

Lastenkodin Lyyli kirjoitti:

Minä olen kasvanut suomalaisissa laitoksissa. Asuin ensin isossa lastenkodissa, sitten tuli pienryhmäkoti ja murrosiässä muutin tytöille tarkoitettuun nuorisokotiin. Nyt minulla on kohtuullisen hyvä koulutus, työ ja perhe. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat kasvaneet laitoksissa. Suurin osa heistä on Suomessa kasvaneita, mutta tunnen myös yhden Virossa ja yhden Venäjällä laitoksessa kasvaneen. Minä ja kaikki ystäväni olemme ihan "normaaleja" aikuisia omine murheineen ja iloineen. Tiedän nuorisokodistani yhden naisen, joka käyttää nykyään huumeita. Enemmän tiedän huumeisiin sortuneita omissa kodeissaan kasvaneista. Tuo on hyvin loukkaavaa puhetta, ettei lastenkodeissa ja muissa paikoissa voisi kasvaa normaaliksi ihmiseksi. Minusta on ihan älytön ajatus, että lastenkodeista (ulkomaisista vieläpä!!!) pitää käydä pelastamassa lapsia koteihin isien ja äitien hoivattavaksi ja kehitettäväksi. Onko jollain mennyt vähän pää sekasin näiden juttujen suhteen?

Lue lisää

Joku sinutkin veti tänne adoptio keskusteluun. Olisiko sittenkin niin että noiden laitosuosien aikana sinäkin olisit toivonut, että olisi Ihan oikea koti? Se on puppua etteikö sieltäkin kasvaisi ihan normaaleja ihmisiä, mutta totta on sekin että ihminen on luotu kuulumaan perheeseen ja ellei perhettä ole jää hän jostakin paitsi.

Tällä palstalla näyttää olevan vähän viestejä, mutta vastasin kuitenkin. Pääsia on lapsen etu. Onko parempi että lapsi elää lastenkoti olosuhteissa koko elämänsä, entä aikuisuus. Uskon, että ne perheet Suomessa, jotka saavat mahdollisuuden lapsen adoptointiin tällä hetkellä tekevät kaikkensa lapsen edun puolesta ja myös puolustavat lapsen oikeuksia. Maailma kansainvälistyy, jos perhe, johon lapsi adoptoidaan suomessa on vahva, tarpeeksi elämää ja muita maita nähnyt, on helpompi asettautua lapsen elämään ja puolustaa tätä maailman kolhuilta ja antaa vahva itsetunto elämään. Ihonväri, erilaisuus yleensä ei ole enää nykymaailmassa alentava tekijä, pääasia on ihmisyys, ajatukset, itsetunto, välittäminen; niistähän ihmisyys rakentuu. On aika lapsellisen vanhanaikaista ajatella, että suomessa nykymaailmassa kaikki ihmiset olisivat samannäköisiä ja samalla tavalla ajattelevia. Elämä kansainvälistyy. Pääasia, että jotain suomalaisuutta säilyy ihmisillä, kaiken värisillä, jotka tässä maassa jatkossa asuvat.

Onko parempi, että lapsi as... kirjoitti:

Tällä palstalla näyttää olevan vähän viestejä, mutta vastasin kuitenkin. Pääsia on lapsen etu. Onko parempi että lapsi elää lastenkoti olosuhteissa koko elämänsä, entä aikuisuus. Uskon, että ne perheet Suomessa, jotka saavat mahdollisuuden lapsen adoptointiin tällä hetkellä tekevät kaikkensa lapsen edun puolesta ja myös puolustavat lapsen oikeuksia. Maailma kansainvälistyy, jos perhe, johon lapsi adoptoidaan suomessa on vahva, tarpeeksi elämää ja muita maita nähnyt, on helpompi asettautua lapsen elämään ja puolustaa tätä maailman kolhuilta ja antaa vahva itsetunto elämään. Ihonväri, erilaisuus yleensä ei ole enää nykymaailmassa alentava tekijä, pääasia on ihmisyys, ajatukset, itsetunto, välittäminen; niistähän ihmisyys rakentuu. On aika lapsellisen vanhanaikaista ajatella, että suomessa nykymaailmassa kaikki ihmiset olisivat samannäköisiä ja samalla tavalla ajattelevia. Elämä kansainvälistyy. Pääasia, että jotain suomalaisuutta säilyy ihmisillä, kaiken värisillä, jotka tässä maassa jatkossa asuvat.

Lue lisää

Tuohan se on.
Pää-asia on että jotain suomalaisuutta säilyy ihmisillä

Nyt on kyse ihmisistä jotka ovat kaikkea muuta kuin suomalaisia - ja suomalaisiksi heidät muutetaaan.
Eivät tiedä mitään kielestä tai kulttuurista tai maasta jonka jättivät jälkeensä

Auttaisiko se että autettaisiin kehitysmaita huolehtimaan itse omista orvoistaan? Ja adoptio ei olisi se yksi ja ainoa vaihtoehto