Mietin, kun itse olen töissä ja tienaan enemmän kuin avopuolisoni joka opiskelee. Avopuolisoni odottaa minun maksavan suhteessa enemmän yhteisiä kuluja koska tienaan enemmän. Itse en kuitenkaan tätä haluaisi tehdä sillä eron sattuessa jäisi harmittamaan, että olisin elättänyt miestäni. Toisaalta on myös paha mieli, että miehelläni on tiukkaa rahan suhteen mutta itse pärjään hyvin. Mieheni myös lupaa elättää minua töihin pääsyn jälkeen, mikäli itse tienaisi enemmän kuin minä.
Millainen käytäntö yleensä? Elättääkö aina suuremmat tulot saava pienempituloista jos ei naimisissa olla? Vai onko viisaampaa jakaa kaikki tasan jottei eron sattuessa harmittaisi?
Miehelläni suht paljon kuluja ja itse olen melko pienellä toimeen tuleva. Lisäksi miestäni ei pahemmin kiinnosta laittaa raha-asioita järjestykseen eikä stressaa asiasta, itse haluasin keskustella ja sopia tarkasta käytännöstä.
Kuulostanko turhantarkalta ja itsekkäältä jos haluan molempien maksavat kaikki puoliksi vaikka itse tienaan enemmän?
Millainen käytäntö yleensä? Elättääkö aina suuremmat tulot saava pienempituloista jos ei naimisissa olla? Vai onko viisaampaa jakaa kaikki tasan jottei eron sattuessa harmittaisi?
Miehelläni suht paljon kuluja ja itse olen melko pienellä toimeen tuleva. Lisäksi miestäni ei pahemmin kiinnosta laittaa raha-asioita järjestykseen eikä stressaa asiasta, itse haluasin keskustella ja sopia tarkasta käytännöstä.
Kuulostanko turhantarkalta ja itsekkäältä jos haluan molempien maksavat kaikki puoliksi vaikka itse tienaan enemmän?
Vastaukset 26
Vanhimmat
No rakastatko sinä miestäsi? Toki hän voi vedättää sinua, mutta minä ainakin haluaisin luottaa rakkaaseeni... Tosin ei sinu kaikkea tule hänelle maksaa, itse tekisin niin että voisin hoitaa ne kulut joka yksin asuessanikin maksaisin (netti, sähkö(kerrostalossa ei toinen tee paljoa sähkölaskuun lisää, jollei nyt pidä 24/7 jotain hilavitkuttimia ja valoja päällä..), lehden tilaus ymv.) ja vuokran jakaminen riippuu siitä, saako miehesi asumistukea, jos, eikö se riittäisi hänen osakseen vuokrasta? Voisin myös käydä useammin ruokakaupassa. Mutta asioita joita en miehelle maksaisi; hänen harrastuksensa ja niihin mahd. tarvittavat välineet, vaatteet (ehkä jonkun sukkapaketin kauppareissulla, tai esim.. uudet kengät joululahjaksi), hänen kännykkä- tai muita laskujaan.
Meillä myös mies tienaa huomattavasti vähemmän kuin minä. Hän käyttää rahansa niin kuin haluaa enkä minä maksa hänen laskujaan, ruokiaan yms. Joskus avustan jos on tarvis (minun aloitteestani), mutta ei hän kumminkaan elä siivelläni.
Aika röyhkeää mieheltäsi olettaa tuollaista. Jokainen valitsee itse mitä tekee ja sitä rataa. Et ole mitenkään vastuussa siitä. Varsinkaan jos hän ei osaa pistää asioita tärkeysjärjestykseen.
miten joku voi ajatella noin...Jos oikeasti rakasta niin on valmis antaa keiken myös viimeisenkin....
Eihän rakastaminen tarkoita sitä, että oma itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus pitää luovuttaa. Kyllä järki saa pysyä päässä rakastuneellakin.
Meillä on myös käytössä "se maksaa, jolla on", menttaliteetti. Mies on myös haluton hoitamaan raha-asioita. Käytännössä se siis tarkoittaa sitä, että minä saan suvereenisti maksaa kaiken, jos en kesken kuukautta huomauta, että on herran vuoro käydä kaupassa.
Ymmärrän siis haluttomuutesi siinä mielessä, jos toinen on vetelys rahojen suhteen, eikä tunnu yhtään välittävän mistä ruoka kaappiin kävelee ja onko niitä senttejä tilillä, vai onko se miinuksella. Etenkin, kun itse on tarkka ja huolehtivainen rahojensa suhteen.
No, ihan mielellään maksan ruokaa ja vuokraakin, jos toisella ei jostain syystä ole. Mutta harrastukset ja ylimääräiset hankinnat mies saa tehdä itse. Olen jopa vaatiunut, ettei harrastusvälineitä "saa" ostaa, jos se vaarantaa koko perheen toimeentulon. Mies kun saattaa ostaa 300€ edestä tietokoneen osia; huomioimatta, että kuukautta on vielä 3 viikkoa jäljellä. Ts. kaikista suuremmista hankinnoista keskustellaan yhdessä ensin.
Meilläkin mieheni saattaa ostaa paljon harrastusvälineitä omilla rahoillaan, mikä tarkoittaa myös sitä, että hänellä on vähemmän rahaa käytettävissä yhteisiin menoihin, kuten vuokraan ja ruokaan, jolloin joudun maksamaan isomman osan niistä sillä minulla jää enemmän rahaa pienten menojeni vuoksi.
Olen puhunut mieheni kanssa asioista, ja hän ymmärtää kantani, mutta huomaan hänen ajattelevan tosi eri lailla raha-asioista. Hän hankkii tavaroita (yhteisiäkin hankintoja) hetken mielijohteestä eikä mieti, onko loppukuuksi tarpeeksi rahaa jäljellä. Itse taas elän mieluummin niin että rahaa jää säästöön kuin että joudun huolehtimaan loppukuusta onko ruokaan rahaa, ja maltan ja harkitsen pitkään hankintoja. Olen kai siis melko nuuka verraten mieheeni joka käyttää rahaa melko löysästi. Hän olisi koko ajan ostamassa jotain yhteisiä asioita, ja joudun jatkuvasti sanomaan ettei meillä ole varaa. Joskus tuntuu myös että hän on röyhkeä, kun ehdottelee ostoksia vaikka tietää ettei itsellä ole varaa ja minä joutuisin sen kuitenkin maksamaan.
Jos tietäisin miehen rahankäytön olevan samanlaista kuin itsellänikin, ei minulla olisi mitään "se maksaa kellä on varaa" -käytäntöä vastaan. Nyt kuitenkin tuntuu että saan pitää puoliani.
miten opiskelijamiehelläsi on edes varaa ostaa "paljon harrastusvälineitä". Itse ostin yhdet aerobictossut, jotka maksoivat 110e (tingitty hinta) ja senkin maksoin luottokortilla! Työssäkäyvänäkään (tosin perheellisenä..) ei ole moista summaa ihan justiinsa nyt irrottaa pankkitililtä.
Ensimmäisen juttusi luettuani ajattelin, että olet todella pihtari rahojesi suhteen :). Nyt vähän näyttää siltä, että miehesi turvautuu sinun maksukykyysi hieman liian kevyesti. Ettekö voi sopia tarkat summat mitkä kumpainenkin hoitaa esim. vuokrasta? Tuon summan voisi suhteuttaa teidän nettotuloihin ja se olisi PAKKO maksaa joka kuukausi. Jos miehesi haluaa hankkia jotain mihin hänellä ei ole varaa niin LAINAA hänelle. Maksakoon sitten takaisin seuraavassa kuussa. Teet myös selväksi, ettei miehen tarvitse huolehtia mistään "yhteisistä" ostoksista niin kauaa kuin hänellä on myös varaa rahoittaa niitä.
Haluaisin kyllä itse sopia tarkoista määristä, mutta en ole sellaista vielä kehdannut jostain syystä ehdottaa. Ehkä siksi, että tunnen olevani kauhea valittaja muutenkin raha-asioista, kun saan jatkuvasti muistuttaa miestäni realiteetista, ettei rahaa ole.
Mieheni on todella sitoutuneen oloinen, tulevaisuus kanssani on kristallin kirkas hänelle, olemme puhuneet paljon tulevaisuudesta ja mitä haluamme siltä. Mieheni siis nyt olettaa että tulomme tasantuvat pitkässä suhteessa, mikä on tietenkin totta. Olemme nyt olleet alle vuoden yhdessä, asuneet 4 kk, ja olen siis itse töissä. Tuntuu kuitenkin liian lyhyeltä ajalta alkaa avustamaan toista yhteisissä menoissa kovin paljoa, ja varsinkin mieheni rahankäyttö saa minut entistä enemmän pitämään puoliani. Yleensä hän hyväksyy ja myöntää olevani oikeassa kun kiellän tilaamasta satelliittipakettia tai muuta josta saamme vain lisää laskuja. Joskus kuitenkin saan kuulla mielestäni röyhkeitä ehdotuksia, kuten että ottaisin autolainan koska olen töissä ja hän ei sitä saisi koska on opiskelija eikä ole säännöllisiä tuloja. Miehelläni on auto jonka haluaisi vaihtaa parempikuntoisempaan, ja hän tarvitsee enimmäkseen harrastustensa vuoksi autoa itse, joskus käymme yhdessä kaupassa. Itse en ole auton ostosta kiinnostunut.
Mukava saada mielipiteitä asiasta! Itse en välillä tiedä olenko turhan pihi vai onko aihetta pitää puolia. Tuntuu kyllä kuitenkin, että luottaa maksukykyyni ja -haluuni turhan helposti. Itse kyllä olisin sitä mieltä myös että se kumpi tienaa enemmän, maksaa enemmän, mutta itseäni hävettäisi elää toisen siivellä ja pitäisin melko tarkasti huolta että maksaisin varmasti omat kuluni mikäli pystyisin.
niin, kuten aikaisemmin tuossa kerroin, niin olen sitä mieltä, että parisuhteessa tulisi olla vain yksi elintaso ei kahta. Tämä siis tarkoittaa sitä jos on suuren erot tuloissa niin enemmän tienaava osallistuisi laskuihin ja menoihin enemmän. Eli sinun tilanteessasi maksaisin vuokrasta, ruuasta, sähköstä, mahdollisista matkoista jne enemmän kuin miehesi suhteutettuna tulojen määrään. Olettehan te sentään yhteen muuttaneet ja eikö se kerro teille suhteen tilanteesta enemmän...tuskin te vain kämppikiä olette.
Se, että toinen tienaa enemmän ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että ne rahat menevät automaattisesti sen vähempituloisen omiin kalliisiin harrastuksiin ja tuo autoasia on jo aika röyhkeää. Ymmärrän hyvin, että YHTEISISTÄ matkoista suurempituloinen maksaa enemmän tai jos yhdessä olisi tarvetta hankkia auto ja sille olisi yhteistä käyttöä niin suurempituloinen voisi maksaa sen (mutta auto menisi maksajan nimiin tietenkin). En kuitenkaan ymmärrä tuota, että uusi auto pitäisi hankkia kun on vanhakin ja sinä et edes sitä tarvitse.
Sanotaan näin, että ehkä teillä molemmilla olisi mietittävää tästä talousasiasta. Sinulla siinä että jos olette parisuhteessa ja välität miehestäsi niin osallistut suuremmassa määrin laskujen maksuun, yhteisiin matkoihin ja muihin yhteisiin juttuihin. Miehesi pitäisi taas ymmärtää se, että hän ei voi hyväksikäyttää sinua tai vaatia kohtuuttomuuksia. Puhukaa asiasta. Tsemiä!
Melkoisen pienen ajan olette asuneet yhdessä...
Tuossa joku sanoi, että hänen miehensä on hänelle "se ainoa oikea" eikä raha näin ollen merkitse mitään. Ainoa vaan, että eräskin tuttavani (mies) seurusteli yli 5 vuotta opiskelijaneitosen kanssa. Vakavasti. Sitoutuen. Niin hänestä tuntui! Maksoi laskut, koko vuokran jne. Ja kas - kun opiskelut päättyivät niiin tyttö löysi uuden miehen. Rikkaamman. Siinä meni sekin "se ainoa oikea". Tyhmyyttä on jäädä nyyhkimään moisen rakkauden perään.
Siis ihan pokkanako mies ehdottelee sinulle autolainaa? Aika rohkeaa. Itse saisin raivarin, vaikka kysymys on pelkästä rahasta... Tuo on kyllä röyhkeyden huippu etenkin kun et itse edes välitä koko asiasta. Pistähän mies järjestykseen. Lapsemmekin ymmärtävät raha-asioista enemmän kuin miehesi... Ei millään pahalla.
se maksaa, jolla on rahaa. Ei niitä kannata pilkuntarkasti ruveta miettimään. Raha on vain rahaa.
kauanko olette oleet yhdessä, miten asuntonne on hankittu (yhdessäkö), milloin hän on aloittanut opiskelun ym. Jokainen toimii tyylillänsä, mutta jos tässä vaiheessa mietit "eron sattuessa harmittamista", niin suosittelen, että pidät puoliasi raha-asioissa. Tiedän paljon tapauksia, jossa eron sattuessa ei keinoja ole kaihdettu ja jäänyt todella paha hyväksikäytön maku!
Raha-asiat ovat aina jokaisen pariskunnan tai perheen ratkaistavissa, eli minä en voi sanoa mikä malli teille sopii. Mutta voin kertoa, miten me hoidetaan kulujen jakamisen.
Olemme molemmat vielä opiskelijoita (viimeistä vuotta viedään) jotka käyvät opiskelun oheella töissäkin. Joten viisivuotisen suhteemme ajan rahatilanteet ovat muuttuneet muutamaan kertaan.
Jo ensimmäisenä yhteisenä kesänä (seurustelua takana vajaa 8kk) minun kesätyötilanne näytti huonolta. Olimme juuri muuttamassa yhteen, ja minulla oli tietysti huoli siitä, miten tuun pärjäämään taloudellisesti. Miehelläni oli hyväpalkkainen työpaikka koko kesäksi tiedossa, ja hän lohdutti minua sanomalla: "Niin kauan kuin yksi meistä tienaa, kumpikaan ei näe nälkää". Tämän periaatteen mukaan olemmekin elänneet koko tämän ajan.
Sinä kesänä sain töitä, mutta pari vuotta sitten tilanne oli toinen, ja jouduin opiskelemaan koko kesän. Tulonin oli silloin noin 400e/kk, ja mieheni tulot 2400e/kk, joten hän kantoi luonnollisesti suuremman taloudellisen vastuun. Viime kesänä tilanne oli päin vastainen, mieheni päätti keskittyä opintoihin kesän ajaksi, joten hän nosti opintotuke ja minä kävin töissä. Ja enemmän tienaavana maksoin enemmän yhteisistä menoista.
Meillä kulut jaetaan maksukyvyn mukaan, eli se jolla on enemmän rahaa maksaa suuremman osan yhteisistä menoista. Molemmat huolehtii omisa menoistaan, ja osallistuu yhteisiin menoihin (vuokra, sähkö, auto, vakuutukset) kykynsä mukaisesti.
Emme ole naimisissa, emmekä edes vielä kihloissa, mutta silti ajattelemme kuin perhe. Eli koska olemme yhdessä, rahatkin ovat yhteisiä (vaikka ne makaavatkin eri tileillä). Minä en kestäisi katsoa vierestä, kun mies syö nuudeleita samalla kun minä syön pihviä. Rakastan häntä, ja minulle on luonnollista kantaa myös hänestä huolta.
Kysyit, miltä mielipiteesi kuulostaa, ja pakko myöntää, että minusta kuulostat hieman pikkutarkalta ja itsekkäältä. Mikäli rakastat miestäsi ja haluat viettää hänen kanssaan loppuelämäsi rahojen ei pitäisi olla noin merkittävät. Tottakai hänenkin on syytä osallistua yhteisiin menoihin, mutta vain maksukykynsä mukaisesti. Mielestäni ei ole reilua, että hänen koko opintotuki menee yhteisiin menoihin eikä yhtään jää omiin menoihin.
Mutta tämä on, kuten sanoin, täysin teidän asia. Tärkein on, että olette molemmat tyytyväisiä ja löydätte mallin joka sopii teille.
kuin omasta näppiksestä kirjoitettu tuo sannan kirjoitus. :)
kun tapasin nykyisen mieheni 8v. sitten oman eroni jälkeen. Miehellä ei ollut mitään omaisuutta, vain ulosottovelkaa lastensa elatusmaksuista 50 000 mk. Hän on yrittäjä, itse olen kunnan palveluksessa kapealla mutta vakaalla leivällä...
Hän muutti luokseni ja maksoin kaikki talouden laskut. Hän toisinaan tuli kanssani ruokakauppaan ja maksoi silloin kassalla. Sillä hetkellä oli periaatteesa neljän, mutta joka toinen vkl kuuden hengen talous. Jossain vaiheessa sovimme, että hän maksaa minulle 4000 mk/kk asumis- ja elämiskustannuksista. Toisinaan hän unohti maksaa enkä minä kehdannut pyytää... Ei tarvinnut myöskään huomioida mitään ylimääräisiä kustannuksia, esim. sähkön tasauslaskua, joka saattoi olla jopa 2000 mk. Ei toki...
Harkitsimme jossain vaiheessa jo eroa, mutta hänellä ei olut näyttöä osallistumisesta elämisen kustannuksiin, joten siirryimme pankkikäytänteihin. Euron muuttuessa, summa jotenkin putosi 600 euroon. Mutta sitähän ei tarvinut maksaa lomakuukausilta, silloinhan oltiin poissa.
Mukaan tuli vähitellen alkoholi ja perheväkivalta. Kaikesta huolimatta kuitenkin tyhmyyksissäni "myin " hänelle puolet omistamin asunnon omistuksesta, kun hän vastaavasti lupasi itse rakentaa mökin, jolle myös haimme rahoitusta.
Vaikka kuinka sovimme, ettei vapaakuukausia lyhennyksiin oteta ja maksamme koko ajan myös juoksevista kustannuksista mökkitilillemme, sopimukset eivät näyttäneetkään kuuluvan lainkaan hänelle, vain minulle. Nyt saan kuulla olevani kiinnostunut vain rahasta, kun miehelläni on uusi suhde, venäläinen nainen.... Hän elää kuulemma tunteella eikä ajattele rahaa niin kuin minä... Silloin ei tarvitse maksaa laskuja niin kuin toisten rahvaiden..
Vitsi kun minäkin haluaisin maksaa laskut tunteella enkä rahalla ollenkaan.
Rakkaus on todella sokeaa jos se on vain toisen elättämistä, huhhuh.
Miksi te olette yhdessä, jos jo nyt koko päätät asioista tulevan eron perusteella. Luuletko, että suhteesta tulee tuolla menolla hyvä ja kestävä. Ei varmasti. Tuo sinun eron miettiminen ohjaa suhdettanne vääjäämättömästi sitä kohti. Sitä saa mitä pyytää.
"Miksi te olette yhdessä, jos jo nyt koko päätät asioista tulevan eron perusteella. Luuletko, että suhteesta tulee tuolla menolla hyvä ja kestävä. Ei varmasti. Tuo sinun eron miettiminen ohjaa suhdettanne vääjäämättömästi sitä kohti. Sitä saa mitä pyytää."
Olen miehenä samaa mieltä. Minusta parisuhteessa eläminen on yhdessä kulkemista, jolloin yhdessä myös kuljetaan läpi käytännön ongelmien. Elämä tasaa ja jos ei tasaa, niin se on vain elämää. Ei täällä kuitenkaan tasapuolisilla korteilla pelata.
Vastuuta voi vaatia, mutta tuollainen erillään eläminen suhteessa tuskin pitkälle kantaa.
Et ole ainoa, joka on vastaavia juttuja tänne kirjoittanut. Ja ystäväpiiriinkin kuuluu joitakin, joilla on parisuhteessa omat rahat. Silti en asiaan totu millään... Aina särähtää sydämeen.
Jos on valmis jakamaan sydämensä, vuoteensa, ajatuksensa, elämänsä ja rakkautensa, niin miksi ihmeessän ei rahojaan???
Pohjustuksena voin sanoa, että olen itse eronnut sellaisesta suhteesta joitakin vuosia sitten, missä minä tienasin huomattavasti enemmän. Eipä silti erotessa tullut mieleenkään harmitella, että miksi elätin... Kyllä muut asiat liikuttivat enemmän siinä elämänmuutoksessa! En koskaan ryhtyisi suhteeseen miehen kanssa, joka ei haluaisi yhteisiä rahoja. Se on varma merkki siitä, ettei ole valmis antamaan itseään, sitoutumaan.
Nyt elän onnellisesti yhdessä miehen kanssa, joka suhtautuu asioihin samoin kuin minä. Suhteemme aivan alussa rahat olivat omia, ja kassalla piti aina kaupassakin tingata että kumpi maksaa... (Siis molemmat halusivat maksaa, koska kumpikaan ei halunnut tuntea olevansa velkaa) Nyt kun rahat ovat olleet jo muutaman vuoden yhteisiä, niin kaikki väittelytkin raha-asioista ovat kadonneet.
Eli, kyllä ajatusmaailmastasi tulee kieltämättä sellainen olo, että eroako odotat? Ja kumpi sinulle on tärkeämpää: mies vai rahasi? Jos minä menettäisin mieheni, niin sen jälkeen olisi yhden tekevää, vaikka joutuisin kaupungin vuokrayksiöön kierrätyshuonekalujen keskelle. Ei paljoa hetkauttaisi elämäni miehen menetyksen jälkeen.
omat rahat särähtää sydämeesi?
Minulla ja miehelläni on ollut omat rahat käytössä reilut 20 vuotta. Lapsiakin on kolme, joten nyt meidän perheessä on viidet "omat rahat". Hyvin toimii ja miksei toimisi. Vanhin lapsemme on todella saita, mutta suostuu lainaamaan minulle jopa 80 euroa pyytäessäni. Tiukkaa vaan koska maksan takaisin...
Itse en olisi mistään hinnasta ottanut miestä, joka vaatisi yhteistä tiliä. Minulle on tärkeää SEKÄ mies että rahani. Minua hetkauttaisi kovinkin paljon jos mies lähtisi ja jäisin rahattomana lasten kanssa kadulle kerjäämään! Tiedän, että jossain olisi toinen elämäni mies odottamassa juuri minua mutten haluaisi kohdata häntä rääsyissä, ilman sentin hyrrää. Siihen olen liian ylpeä.
"Hyvin toimii ja miksei toimisi."
Se toimii niin kauan kuin molemmat tulevat omillaan toimeen, mutta kaikissa parisuhteissa näin ei suinkaan ole - ei etenkään nykyisen pätkätyöllisyyden aikaan.
Omasta mielestäni olisi omituista jättää esimerkiksi lomamatka tekemättä sen vuoksi, että toisella ei ole siihen rahaa. Yhtä typerää olisi mättää naamaan makaroonia, kun toinen syö sisäfilettä. Ja jos toinen sairastuu vakavasti, niin mitä sitten?
Rahan käytöstä pitää pysytä neuvottelemaan ja molempien täytyy pystyä tekemään kompromisseja, mutta perin omituiselta minusta kuulostaa parisuhde, jossa puolisoon ei voi luottaa taloudellisessa mielessä.
tottakai. Upporikkaista olemme kaukana. Olin myös kotiäitinä vuosia, joten rahat olivat enemmän kuin tiukoilla. Juuri siksi omat tilit olivat tarpeen. Molemmat venyttävät pennejään ja voivat sijoittaa ne juuri niihin itselleen tärkeimpiin juttuihin. Ei TARVITSE neuvotella. Ei tarvitse kompromissejakaan. Emme ole koskaan riidelleet rahasta, vaikka kaikesta muusta olemmekin... Luottamuksesta tässä ei muuten ole kysymys ollenkaan vaan mahdollisimman helposta käytännöstä.
Lomamatka tehdään JOS siihen on molemmilla varaa. Laskut, asuminen ja muut kulut jaetaan sillä demokraattisella periaatteella, että molemmille käyttörahaa jää yhtäpaljon. Lomamatkaan on varaa jos tuosta käyttörahasta saa säästettyä. Sisäfilettäkin voi itselleen ostaa (ei kyllä kertaakaan 20 vuoteen ole ostettu paitsi ravintolassa pari kertaa..) tai kinkkua leivän päälle, mutta silloin ei kyllä jää varaa lomamatkaan... Tällä meidänkään systeemillä ei saa yhtään sen enempää rahaa tililleen :). Minusta parisuhde, jossa pitää neuvotella kaikenmaailmasta turhan päiten on omituinen.
Muuten: Jommankumman sairastuessa on mentävä halvimpaan mahdolliseen lääkäriin. Yksityislääkäreitä ei voi edes harkita. Ei ole koskaan voinut.
Meilläkin on omat rahat, minulle on tärkeää tulla toimeen omillani. Miehenikin pitää tästä mallista, palkat ja opintotuet tulevat omille tilille, mutta rahat käytetään kuin yhteiset. En ole koskaan joutunut lainaamaan mieheltäni rahaa, vaan jos hänellä on ollut enemmän rahaa kuin minulla ja minä olen jotain tarvinnut hän on sen ostanut minulle.
En kannata yhteistä tiliä, mutta teidän malli kuulostaa liian tiukalta.
Siksi särähtää, että sanoit "Minulle on tärkeää SEKÄ mies että rahani. Minua hetkauttaisi kovinkin paljon jos mies lähtisi ja jäisin rahattomana lasten kanssa kadulle kerjäämään! Tiedän, että jossain olisi toinen elämäni mies odottamassa juuri minua mutten haluaisi kohdata häntä rääsyissä, ilman sentin hyrrää. Siihen olen liian ylpeä."
En voisi ensinnäkään koskaan verrata miehen ja rahojen tärkeyttä. Niistä asioista en halua edes puhua samassa lauseessa, niin eri tasolla niiden tärkeys on!
Toisekseen, minulle on olemassa vain yksi elämäni mies. Missään ei odota toista... Näin haluan ajatella, ja tuntuisi kylmältä ajatella mitään muuta.
Kolmannekseen, tässä maassa kenenkään fiksun ihmisen ei onneksi tarvitse kerjätä. ;)
Neljännekseen, minuakin hetkeuttaisi jos mies lähtisi, ja se hetkauttaisi niin paljon, etten jaksaisi rahoista välittää. Se on niin pieni asia. No, mies ei ole lähdössä, onneksi, koska minäkin olen hänen ainoa elämänsä nainen.
Se piti vielä sanomani, että itse taas olen niin ylpeä, etten KOSKAAN lainaisi rahaa LAPSELTANI. Se on täysin nurinkurista. Eivätkä lainaa minunkaan vanhempani minulta. Puhun nyt mielikuvista, joten toivon ettet loukkaannu. Mielikuvathan ovat usein liioiteltuja, mutta... Minun mielikuvissani lapsiltaan lainaa vain juopot, pelurit ja tyhmyytensä takia köyhät.
Vanhemman velvollisuus henkisesti lasta kohtaan jatkuu aina, myös kun lapsi on aikuinen. Jos vanhemmilla vain on mahdollisuutta, niin on suotavaa maksaa esimerkiksi lapsen opiskelut jne. Koittaa vaikka itse pärjätä vähemmällä.
Tässä punnitaan oikeastaan sinun sitoutumisesi suhteeseen ja mieheesi. Jos rakastat miestäsi olet myös sitoutunut häneen ja suhteeseen...Silloin myös et ajattele koko ajan mahdollista eroa vaan osallistut kuluihin suhteessa tulojen suuruuteen.
Ei ole oikein että parisuhteessa elävillä on kaksi eri taloutta - se köyhempi talous ja se rikkaampi talous. Jos toisesta välitetään tullaan myös vastaan. Kyllä kuulostaa itsekkäältä, jos haluat että maksatte kaiken puoliksi vaikka sinä käyt töissä ja toinen opiskelee. Eikö parisuhde ole yhteinen yritys, jossa yhdessä puhalletaan yhteiseen hiileen. Jos et kykene sitoutumaan mieheesi ja suhteeseen sen vertaan enempää, että luonnollisesti maksaisit suuremman osan laskuista ja kuluista niin kysyn,e ttä miksi ylipäätänsä asutte yhdessä tai enemmänkin miksi edes seurustelet.
Jos teillä olisi suht. samat tulot niin ei siinä olisi mitään pahaa jos silloin maksaisitte menonne puoliksi, mutta jos kyseessä on suuret tuloerot niin silloin olisi todella itsekästä ja kylmää maksattaa puoliksi kaikki.
Sinuna minä muuttaisin omaan kämppään, kunnes ei enää tarvitse ajatella "eron sattuessa jäisi harmittamaan, että olisin elättänyt miestäni". Mikä pakko se on muuttaa yhteen, jos ei kuitenkaan tahdo sitoutua toiseen? Onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa?