Olen nyt 4 vuotta seurustellut mieheni kanssa ja kertaakaan emme ole puhuneet hänen lapsuudestaan, tai tarkemmin sanottuna hänen vanhemmistaan. Hän ei halua puhua mitään isästään tai äidistään. Ei siis mitään. Tiedän keitä he ovat ja näenkin aina joskus heitä. En tiedä tuntevatko he minua. Tiedän, että äidillä on mielenterveysongelmia, ajoittain pahempia ja ajoittain hän pärjää kotona. Isä on alkoholisti. Hän häpeää vanhempiaan, tai ainakin isäänsä. Uskoisin, että äidilleen hän on vihainen, kun ei saanut aikoinaan aikaiseksi lähteä suhteesta. Isä on ollut todella kauhea ihminen niin vaimolleen kuin lapsille.
Miehelläni on pari vanhempaa sisarusta, jotka asuvat muualla. Heillä on ihan lämpimät välit, ja he ovat tekemisissä enemmänkin. Tuntuu, että joskus mieheni kokee olevansa jotenkin hylätty heidän keskuudessaan. (hän jäi kotiin vielä kun muut muuttivat pois). Mutta tästäkään asiasta ei koskaan puhuta edes sisarusten kesken. Enkä minäkään ole ottanut asiaa puheeksi heidän kanssaan, koska se olisi mieheni selän takana toimimista, eikä asia minulle kuulu jos hän niin haluaa.
Itselläni on myös kipeitä asioita lapsuudessa, ja niistä me kyllä puhumme, mutta vain siihen asti kunnes tilanne vaatii, että hänkin kertoisi jotain omastaan... Ääh, tätä on niin vaikea selittää, enkä tiedä osasinko nyt ollenkaan antaa oikeaa kuvaa...
Annanko olla, vai jatkanko yrittämistä, siis että hän puhuisi minulle? Hänessä on kuitenkin vihaa ja katkeruutta, joka näkyy esim. siinä, että kanava vaihtuu, jos elokuvassa isä ja poika halaa tms. Minä voin kyllä elää asian kanssa, etten koskaan tule tietämään hänen lapsuudestaan mitään, mutta mielelläni haluaisin myös tietää.
Miehelläni on pari vanhempaa sisarusta, jotka asuvat muualla. Heillä on ihan lämpimät välit, ja he ovat tekemisissä enemmänkin. Tuntuu, että joskus mieheni kokee olevansa jotenkin hylätty heidän keskuudessaan. (hän jäi kotiin vielä kun muut muuttivat pois). Mutta tästäkään asiasta ei koskaan puhuta edes sisarusten kesken. Enkä minäkään ole ottanut asiaa puheeksi heidän kanssaan, koska se olisi mieheni selän takana toimimista, eikä asia minulle kuulu jos hän niin haluaa.
Itselläni on myös kipeitä asioita lapsuudessa, ja niistä me kyllä puhumme, mutta vain siihen asti kunnes tilanne vaatii, että hänkin kertoisi jotain omastaan... Ääh, tätä on niin vaikea selittää, enkä tiedä osasinko nyt ollenkaan antaa oikeaa kuvaa...
Annanko olla, vai jatkanko yrittämistä, siis että hän puhuisi minulle? Hänessä on kuitenkin vihaa ja katkeruutta, joka näkyy esim. siinä, että kanava vaihtuu, jos elokuvassa isä ja poika halaa tms. Minä voin kyllä elää asian kanssa, etten koskaan tule tietämään hänen lapsuudestaan mitään, mutta mielelläni haluaisin myös tietää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jotkut tarvii toisen rohkaisua, että ylipäätään viitsivät alkaa setvimään menneisyyden synnyttämiä tunnekoukeroita. Toiset taas eivät siedä kenenkään apua sellaisessa puuhassa, vaan selkiintyvät ajan myötä omin neuvoin ja yks kaunis päivä vaan avautuvat oma-aloitteisesti tms.
Joka tapauksessa, itselle kipeiden asioiden julki tuomisessa on aina omat riskinsä.
Ehkä nyt riittää, että sinä osoitat rakastavasi miestä hänen "vanhemmistaan huolimatta". Ehkä sen satuttavan aiheen syvempi selvittely on ajankohtaista vasta sitten kun kotoa lähtemisestä on vierähtänyt tarpeeksi kauan aikaa. Tarpeeksi on sekin niin suhteellinen käsite ja riippuu ihmisestä.
En lähtis utelee kun toinen osottaa et ei halua puhua. Riidan siitä vaan saa aikaseks jos menee liian aikasin uteleen liian henkilökohtasia juttuja. Siinä 10 vuottakaan ei tunnu missään kun puhutaan lapsuuden jättämistä jäljistä.
Eläkää omaa elämäänne ja anna sen kundin määrätä tahti omien perhejuttujensa suhteen.
Tuleehan sitä uteliaaks kun toinen välttelee koko aihetta, mut helpommalla pääset kun et mee sörkkiin.
Mieti mihin sun tiedonhalu pohjaa. Jos haluat tietää tosiaan siksi, että mielelläsi haluaisit, anna olla. Jos taas haluat puhua asiasta, koska uskot, että miehesi oloa helpottaisi puhua asiasta, voit ehdottaa asiasta keskustelua jonkun muun tahon kanssa (koska varsin ilmeisesti hän ei halua asiasta sinulle puhua, siis mitenkään tarkoittamatta ettei hän muutoin haluaisi kanssasi puhua, vaan tästä asiasta).
Asian läpikäyminen vaatii asian elämistä läpi uudelleen ajatuksissa. Ei mielestäni ole oikein vetää häntä läpi koko jutun taas kerran, vain siksi että sinä saisit tietää. Ei myöskään kannata uskoa, että sinulle kertominen poistaisi trauman ja saisi kipupisteet poistumaan (vaikka voi tietysti olla että helpottaisi, ehkä tai sitten ei), uskon että hän ei sen jälkeenkään haluaisi katsoa mitään isä-poika-leffoja tai lähteä vanhempien kanssa saunomaan.
Jos kerran voit elää asian kanssa, elä, ja anna miehesi elää omalla tavallaan. Tämän sanon samaistuen miehesi tilanteeseen... Sinulle kertomatta jättäminen ei ole mikään epäluottamuslause sinulle, vaan aina vaan ei jaksa puida ja vääntää katkerana asioita, joille ei mitään voi.
Niin tosiaan,en uteliaisuuttani, vaan häntä helpottaakseni toivoisin, että asiasta voisi puhua. Ja vaikka hän minua rakastaakin, tiedän että rakastaa, ei hän jostain syystä halua tuosta puhua. Pahaltahan se vähän tuntuu, mutta ei siitä mitään ongelmia meille koidu.
Uskon, ettei hän halua puhua kenellekään ainakaan vielä. Hänellä on muutama hyvä ystävä, mutta sellainen aika hiljainen hän on. En tiedä sitten tietävätkö nämä ystävätkään asioista... Uskoisin, että eivät. En ole mitään ammatti-auttajia ym viitsinyt vielä suositella, kun en tiedä uskonko niihin itsekään. Mieheni kyllä tietää, että sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta ei minun tietääkseni sellaista ole halukas tapaamaan. Ehkä joskus muutaman vuoden päästä. Arki sujuu ja muuten juttelemme paljon kaikesta, niin pystyn hänelle kyllä tilaa antamaan. Kiitos vastauksestasi:)