Hei
Olen kahden lapsen äiti. Ensimmäinen vanhempi lapseni syntyi aikaisemmasta avoliitostani, joka kariutui avomieheni pettämiseen, alkoholismiin sekä mielenterveysongelmiin. Elelin aikani vanhemman lapseni kanssa kaksin Yh:na, kävin töissä ja yritin sulatella tapahtunutta. Kahden vuoden kuluttua erosta tapasin turvallisen miehen, rehellisen ja luotettavan. Muutimme yhteen ja saimme yhteisen pojan, kaikki vaikutti hyvältä. Nyt tunnen itseni yksinäiseksi vaikka omistankin paljon hyviä ystäviä. Yksinäisyyttä koenkin suhteessa uuden miehen kanssa. Hän ei välitä puhua kanssani, puhun kuulemma aina niistä samoista asioista. Mieheni on aina sanonut olevansa kiltti, ulkopuolisia ihmisiä hän myötäilee ja on useimmiten samaa mieltä heidän kanssaan. Hän kehuu usein minulle savolaista ystäväänsä, sekä vanhempiaan mutta koskaan vanhemmilleen ei ole minusta hyvää sanaa sanonut.
Minulle on tärkeää perheen yhteinen aika, aika jolloin voimme kaikki tehdä yhdessä jotain hauskaa. Esim. pelit ym. Mieheni ei kuitenkaan ehdota koskaan mitään, kaiken on lähdettävä minusta. Asioista emme keskustele, jos tulee riita mieheni sulkeutuu, aloittaa mykkäkoulun tai hervottoman itkemisen.Mykkäkoulu on pitkä sekä raskas. Itse olen melko äkkipikainen, mutta lepyn nopeasti. Mieheni ei kestä riitoja, ja hänelle erimielisyydet ovat myrkkyä. Jokaisen riidan jälkeen ( johon aina kuitenkiin tarvittiin kaksi ) aloitan monen tunnin lohduttelun, loppujen lopuksi en jaksa kuunnella itkemista ja hiljaista kakomista vaan otan syyt omaan niskaan. Töistä tullessaan mieheni ottaa lehden esille, ei kiinnitä huomiota vanhempaan lapseeni ja hänen kysymyksiinsä. Lehden luku kestää muutaman tunnin. Sitten ulos takapihalle jatkamaan , jonkin toisen lehden lukemista. Yritän usein ehdotella, että jos käytäisiin jossain tai hankittaisiin yhteinen harrastus josta molemmat tykkäävät, niin ei käy. Kaipaan avopuolisostani puhekaveria, ihmistä jonka kanssa jakaa asioita.
Mieheni pitää perusturvallisesta elämästä esim. minulla on oltava henkivakuutus, jos jotain tapahtuu. Meillä on kaikki vakuutettu kirjahyllyä myöten.
En tiedä, luultavasti itse vaadin liikaa, haluaisin elämään sisältöä, siis tarkoitan juuri perhepiirissä. Päivät toistuvat samanlaisina, jos yritän aloittaa keskustelun vastauksena on joo, kysymykseen kuin kysymykseen.
Mieheni on kotoisin Savosta ja asuikin vanhempiensa kanssa 29 vuotiaaksi, minun kanssa on ensimmäinen pidempi parisuhde.
Mieheni on kunnollinen, ei petä, pitää lupauksensa yms. Miksi minusta silti tuntuu kuin eläisin yksin? En tiedä mitä tekisin...olisiko hyviä ehdotuksia?
Olen kahden lapsen äiti. Ensimmäinen vanhempi lapseni syntyi aikaisemmasta avoliitostani, joka kariutui avomieheni pettämiseen, alkoholismiin sekä mielenterveysongelmiin. Elelin aikani vanhemman lapseni kanssa kaksin Yh:na, kävin töissä ja yritin sulatella tapahtunutta. Kahden vuoden kuluttua erosta tapasin turvallisen miehen, rehellisen ja luotettavan. Muutimme yhteen ja saimme yhteisen pojan, kaikki vaikutti hyvältä. Nyt tunnen itseni yksinäiseksi vaikka omistankin paljon hyviä ystäviä. Yksinäisyyttä koenkin suhteessa uuden miehen kanssa. Hän ei välitä puhua kanssani, puhun kuulemma aina niistä samoista asioista. Mieheni on aina sanonut olevansa kiltti, ulkopuolisia ihmisiä hän myötäilee ja on useimmiten samaa mieltä heidän kanssaan. Hän kehuu usein minulle savolaista ystäväänsä, sekä vanhempiaan mutta koskaan vanhemmilleen ei ole minusta hyvää sanaa sanonut.
Minulle on tärkeää perheen yhteinen aika, aika jolloin voimme kaikki tehdä yhdessä jotain hauskaa. Esim. pelit ym. Mieheni ei kuitenkaan ehdota koskaan mitään, kaiken on lähdettävä minusta. Asioista emme keskustele, jos tulee riita mieheni sulkeutuu, aloittaa mykkäkoulun tai hervottoman itkemisen.Mykkäkoulu on pitkä sekä raskas. Itse olen melko äkkipikainen, mutta lepyn nopeasti. Mieheni ei kestä riitoja, ja hänelle erimielisyydet ovat myrkkyä. Jokaisen riidan jälkeen ( johon aina kuitenkiin tarvittiin kaksi ) aloitan monen tunnin lohduttelun, loppujen lopuksi en jaksa kuunnella itkemista ja hiljaista kakomista vaan otan syyt omaan niskaan. Töistä tullessaan mieheni ottaa lehden esille, ei kiinnitä huomiota vanhempaan lapseeni ja hänen kysymyksiinsä. Lehden luku kestää muutaman tunnin. Sitten ulos takapihalle jatkamaan , jonkin toisen lehden lukemista. Yritän usein ehdotella, että jos käytäisiin jossain tai hankittaisiin yhteinen harrastus josta molemmat tykkäävät, niin ei käy. Kaipaan avopuolisostani puhekaveria, ihmistä jonka kanssa jakaa asioita.
Mieheni pitää perusturvallisesta elämästä esim. minulla on oltava henkivakuutus, jos jotain tapahtuu. Meillä on kaikki vakuutettu kirjahyllyä myöten.
En tiedä, luultavasti itse vaadin liikaa, haluaisin elämään sisältöä, siis tarkoitan juuri perhepiirissä. Päivät toistuvat samanlaisina, jos yritän aloittaa keskustelun vastauksena on joo, kysymykseen kuin kysymykseen.
Mieheni on kotoisin Savosta ja asuikin vanhempiensa kanssa 29 vuotiaaksi, minun kanssa on ensimmäinen pidempi parisuhde.
Mieheni on kunnollinen, ei petä, pitää lupauksensa yms. Miksi minusta silti tuntuu kuin eläisin yksin? En tiedä mitä tekisin...olisiko hyviä ehdotuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet ruvennut äidiksi mammanpojalle. Voiko siihen hyviä ehdotuksia antaa..
Itku on turhauttavaa, minunkin mieheni harrastaa sitä minua loukattuaan. Toisaalta hän kyllä ymmärtää keskustella riidat ja erimielisyydet & toistemme loukkaamiset selväksi.
Ristinsä on kannettavana itse kullakin, hyvä että sinulla se ei ole väkivaltainen tai juoppo saati pelinhimoinen mies. Ehkä kuitenkin joku itsenäisempi mies olisi parempi vaihtoehto?
eiköhän molemmat vastaa suhteen onnistumisesta.Oleellisinta siinä on taito keskustella! Mököttämistä sekä sekä siihen sisältyvää lapsellisuutta/itsekkyyttä en pidä hyväksyttävänä!
Kyky keskustella ei ole ollenkaan oleellista. Oleellista on hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, rakastaa häntä hänen vioistaa huolimatta ja kyky pitää itse itsestään huolta.
On ärsyttävää kun kaikki ikävät pienet asiat aina toistuu samanlaisina parisuhteessa. Miksi aina pitää elää asiat uudestaan ilman vaihtelua. Tuo kuvailemasi riiteleminen on juuri sellainen asia. Mies käyttäytyy aina samalla tavalla ja sinä saat aina olla se lohduttaja. Mahtaa olla ärsyttävää kerrasta toiseen. Meillä tuo meni aikanaan niin että minä olin jokaisessa riidassa aina se, joka ensimmäisenä sanoi anteeksi, asiasta riippumatta. Ikävä kyllä nuo asiat eivät itsestään korjaannu. Mutta jossain vaiheessa tulee käännepiste, yleensä silloin kun sietokyky ylittyy.
Jos se mies sanoo aina kaikkeen "joo" niin otapa selvää mistä löytyisi joku perheleiri/parisuhdeleiri. Vaimoni ehdotti meille sellaista aikanaan ja en jaksanut väittää vastaan (olisi jäänyt lehdenlukemiset kesken:-)). Ajattelin että kai sen viikonlopun kestää. On avartavaa kuulla miten toiset ihmiset ajattelee parisuhdeasioissa.
Kuinka ees voit puhua miehestäs?? Sähän elät kiukuttelevan pikkupojan kanssa
Niin taitaa olla, että miehesi on lapsi ja sinä äiti. Lakkaapa sinä olemasta äiti miehellesi ja ala kohdella häntä kuin aikuista miestä. Silloin hän ei enää voi olla poikasi.
Mielestäni sinun pitäisi myös alkaa seisomaan omilla jaloillasi niin, ette elämäsi ole kiinni miehesi antamista virikkeistä. Jos miehesi ei halua jutella tai tehdä kanssasi jotain, niin sitten hän ei halua. Se sinun on vain hyväksyttävä. Sinun on siihen niiden tarpeiden tyydyttämiseen haettava kaveria jostain muualta.
Äläkä rankuta sille miehellesi. Sellaisesta tulee vain ahdistava tunne ja halu päästä pakoon, vaikkapa lehden taakse.