Hitsi!
Nyt kaipaisin neuvoja niiltä ihmisiltä, jotka on olleet suhteessa kauan ja voivat sanoa sen olleen sen arvoista, eli kaiken kaikkiaan voivat sanoa olevansa onnellisia ja tyytyväisiä.
Olen seurustellut muutaman kuukauden ja ensimmäistä kertaa "järkevällä aikuisiällä"........kauhukseni huomaan, että mua ahdistaa!...Jotenkin pelkään, että onkohan kaikki ok?...mitäs jos tää ei kestäkkään?....HALUANKO mää, että tää kestää?
ONKO NORMAALIA, ETTÄ ON EPÄILYKSIÄ SEN TOISEN SUHTEEN?! Siis voiko suhde kestää, jos jo näin varhaisessa vaiheessa on pelko ja tunne siitä, että ehkä toi ei ookkaa "se oikea"...tai ehkä vain suojelen itseäni ajattelemalla näin...
Ja onko se juuri syynä siihen, että nykyään on niin paljon yksinäisiä ihmisiä. Ei haluta enään taistella parisuhteen puolesta, vaikka se ei aina tuntuisikaan täydelliseltä.
Nyt kaipaisin neuvoja niiltä ihmisiltä, jotka on olleet suhteessa kauan ja voivat sanoa sen olleen sen arvoista, eli kaiken kaikkiaan voivat sanoa olevansa onnellisia ja tyytyväisiä.
Olen seurustellut muutaman kuukauden ja ensimmäistä kertaa "järkevällä aikuisiällä"........kauhukseni huomaan, että mua ahdistaa!...Jotenkin pelkään, että onkohan kaikki ok?...mitäs jos tää ei kestäkkään?....HALUANKO mää, että tää kestää?
ONKO NORMAALIA, ETTÄ ON EPÄILYKSIÄ SEN TOISEN SUHTEEN?! Siis voiko suhde kestää, jos jo näin varhaisessa vaiheessa on pelko ja tunne siitä, että ehkä toi ei ookkaa "se oikea"...tai ehkä vain suojelen itseäni ajattelemalla näin...
Ja onko se juuri syynä siihen, että nykyään on niin paljon yksinäisiä ihmisiä. Ei haluta enään taistella parisuhteen puolesta, vaikka se ei aina tuntuisikaan täydelliseltä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos sua ahistaa jo parin kk:n päästä, niin UNOHDA!
Meillä aikuisiällä yhdessä nyt yli 3 vuotta, josta saman katon alla reilu vuosi, päivääkään en vaihtaisi pois, olemme todelliset sielunkumppanit. Heti tavattuamme sähkö välillämme oli tosi asia, rakastamme päivä päivältä toisiamme enemmän, muistamme toisiamme pienin lahjoin ja yllätyksin, ikävä toista kun ei ole vieressä, nukkumaan mennessä kiitollisuus siitä, että HÄN on siinä vieressä ja olemme löytäneet toisemme ja rakkauden.
Vanha klisee, että kyllä sen sitten tietää, onko kohdannut "sen oikean" pitää paikkansa, jos joutuu arvuuttelemaan ja veikkailemaan niin todennäköisesti ei ole "se oikea"
Parin kuukauden yhdessäolo ei kerro vielä mitään. Siinä vaiheessa luulis olevan niin paljon uutta ja ihanaa koettavaa ja opittavana siitä toisestakin ettei ehdi muuta ajatellakaan.
Mutta saattaahan se tulevaisuus ahdistaa jo alkumetreiltä saakka, ja siitä voi kukin niin tunteva syyttä vain itseään.
Ei kukaan voi teitää etukäteen millainen suhde tulee olemaan. Johan se elämä kävis tylsäksi jos kaiken tietäis jo vuosia etukäteen. Sitä on vaan elettävä päivä kerrallaan, sittenhän tuon näkee mihin se lähtee menemään. Ja kun näkee voi yrittää ohjailla, vältellen pahimpia karikoita. Yhdessä mieluummin kuin yksinään. Kyllä sinne komentosillalle mahtuu kaksikin kerrallaan. Sopu antaa sijaa.
Lakkaa murehtimasta etukäteen, menee tämä hetki ihan hukkaan. Uskalla heittäytyä mukaan elämään ja kokemaan. Uskalla olla onnellinen.
Kyllä niistä vastamäistäkin aina selviää kun vaan uskaltaa luottaa itseensä. Ja kun luottaa itseensä kykenee luottamaan myös muihin.
Niin. Ystävällä oli ihan sama ongelma pari miehen kanssa. Oli ehtinyt seurustelemaan kuukauden tai pari niin johan alko ahdistaa. Mietti päänsä puhki, ja mietittiin yhdessä, mistä tämä saattaa johtua. Silloin ei tultu vielä mihinkään tulokseen, mutta ystäväni kumminkin jätti nämä miehet taakseen, juuri tämän ahdistuneisuuden takia.
Sitten tuli uusi mies kuvioihin. Ei ahdistanut mitenkään, päin vastoin. He viettivät paljon aikaa yhdessä eikä ystäväni enää valittanut ahdistuneisuutta. Nyt he ovat olleen reilun vuoden yhdessä ja ovat kovin onnellisia.
Siispä arvelen, että ne edelliset miehet, joiden kanssa hän seurusteli, eivät olleet hänelle mieluisia, mutta hän ei kuitenkaan myöntänyt sitä itselleen vaan halusi yrittää siitä huolimatta. Loppujen lopuksi yhteensopimattomuus ilmeni juuri ahdituksena.
Mulla nyt ei ole mitään hurjan pitkää suhdetta takana, reilu vuosi, mutta ajattelin nyt vastapainoksi kertoa =)
Kun alettiin reilu vuosi sitten seurustella niin mulla oli pari ekaa kuukautta kauhean epävarma olo. Emme olleet vielä edes kunnolla tutustuneet siinä vaiheessa kun aloimme seurustella, joten oikeastaan rakkauteni syttyi vasta sitten kun opin hänet kuukausien myötä tuntemaan =) Ja olen huomannut että hän on täydellisempi kuin koskaan osasin uneksiakaan =) Meidät on kuin tehty toisiamme varten =) Luulin että vain suhteen alussa ollaan mielettömän rakastuneita ja nyysyillään 12 tuntia putkeen, mutta meillä meni niin päin että suhteen alussa oltiin, tai minä olin epävarma, ja nyt kuitenkin onni kukoistaa ja tulevaisuus toisen rinnalla tuntuu houkuttelevan ihanalta =)
Katsele vaan rauhassa, jos tilanne on sama puolenvuoden,vuoden päästä niin mieti taas =)
Kiva kun kerroit kokemuksesi! En ole alkup. kirjoittaja mutta sama ongelma minullakin! Mulla vielä semmoinen juttu että tämä on ensimmäinen pidemmälle johtanut suhteeni ja sekin tuo tähän omaa epävarmuuttaan. Kun on kaksvitoseksi elänyt yksin tuntuu aika hurjalta kun on joku yhtäkkiä vierellä.. toiset ne kun on harjoitelleet sitä jo pienen ikänsä mutta mulle tää tuli aika puun takaa! :) Ehkä tää tästä...
Hyviä mielipiteitä.
Kun tässä olen tätä vielä lisää miettinyt ja aamun ahdistus on ohi, on taas helpompi olla.
Kyllä mää haluan sen ihmisen kanssa olla ja olen onnellinen. Välillä vaan iskee epävarmuus, ehkä siihen liittyy toisinaan oma huono itsetuntoni....Olen mielelläni aina näissä parisuhdeasioissa se "voittaja" (tämä ehkä osoittaa oman kokemattomuuteni ja kypsymättömyyteni). Mutta jostain syystä, liekö menneisyys vai kasvatus, pelkään antaa mennä.
Jotenkin palkään, että sen toisen kiinnostus lopahtaa, jos minä innostun liikaa...
Totuus on kumminkin se, että elämä ei anna ellei jotain ota. Ei tää kummiskaan niin vakavaa ole tää elämä...pitää vaan yrittää elää hetkessä ja nauttia siitä mitä saa.
Ei ahdistus ole merkki siitä ettei tämä ole oikea ihminen. Ahdistus juontaa omista peloista ja kokemuksista sekä omasta itsetunnosta tai sen puutteesta. Vain aika parantaa tämän. Ihmiset on niin erilaisia ja toisten on helpompi elää päivä kerrallaan.
Pelko on tavallaan oikeutettu koska mitä paremmin uskaltaa antaa mennä sitä korkeammalta voi pudota. Tunnen samankaltaisuutta kanssasi. Vain se merkitsee rakastatko häntä vai et eli omat tunteesi.
Jännä, että kirjoitat tästä aiheesta sillä juuri tänään mietin asiaa omalta kohdaltani. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei kannata heti luovuttaa vaikka ahdistaakin. Meidän tarinamme meni näin.
Tapasin poikaystäväni kolme vuotta sitten mutta aloimme seurustelemaan vasta noin puoli vuotta myöhemmin. Tuo välissä ollut puoli vuotta oli minulle äärimmäisen raastavaa aikaa. Poikaystäväni päätti pian tapaamisemme jälkeen, että meidän ei kannattaisi seurustella. Ikäeroa oli 12 vuotta, asuimme 200km päässä toisistamme, elämäntilanteet olivat hyvin erilaiset ja hän oli myös tavannut samoihin aikoihin toisen ns "sopivamman" tyttöystäväkanditaatin. Itse olin jo ehtinyt ihastua pahemman kerran ja kärsin kovasti hänen ratkaisustaan. Pidimme kuitenkin koko ajan tiiviisti yhteyttä "ystävinä" ja lopulta päädyimme yhteen.
Sain mitä halusin, mutta en ollut kuitenkaan tyytyväinen vaan hyvin ahdistunut ja katkeroitunut. Tunsin itseni kakkosnaiseksi. Muutin muutaman kuukauden jälkeen samaan kaupunkiin poikaystäväni kanssa, vaikka tiesin, että tuskin ehtisimme nähdä toisiamme. Hän oli kokopäivätöissä ja opiskeli samalla 50 opintoviikon lukuvuositahdilla. Itse jätin oman sosiaalisen piirini, en tuntenut juuri ketään ja olin äärimmäisen turhautunut, ahdistunut ja yksinäinen.
Alkuvaikeuksien ja olosuhteiden vuoksi minua ahdisti aivan järjettömästi ensimmäiset 1½ vuotta seurustelustamme, ja epäilin jatkuvasti voiko tästä tulla yhtään mitään jos tunnen oloni näin kamalaksi. Mutta sitten tilanne muuttui. Sain ystäviä uudesta kaupungista ja enemmän tekemistä samalla kun poikaystäväni aikataulu helpotti. Ja mikä tärkeintä aika alkoi parantaa katkeruuttani... rakkautemme ei ehkä alkanut ruusuisesti mutta ajan kanssa se on vahvistunut. Vimeisen vuoden ajan olen ollut todella onnellinen ja olen vakuuttunut, että tässä on minulle mies loppuelämäksi. Kaksi vuotta sitten en siihen vielä uskonut. Jälkeenpäin ajatellen olen todella iloinen, että jaksoin taivaltaa ahdistuksen läpi enkä antanut missään vaiheessa periksi. Olin hilkulla tehdä niin.
Mutta tuskin olisin koskaan jaksanut koko tuota aikaa ellei rinnallani olisi ollut todella kärsivällinen ja hyvä mies, joka otti kiukunpuuskani ja vuodatukseni vastaan kuin peruskallio - hievahtamatta.