Mitä valitatte?

Arvaanpa, ettet ole itse eronnut (siis kokenut avioeroa, bänät kaskymppisenä does not count)?

Ehkä sulta puuttuu tunteet??

toiset eroaa ja toiset vaan roikkuu väljähtäneessä suhteessa. Itse olen eronnut 25 vuoden suhteesta enkä ole katunut hetkeäkään. Elämänmuutos oli iso, mutta kannatti. Exän kanssa on välit ihan ok, ja hänellä on uusi avovaimo, minulla ei ole ketään. En minäkään ihan hetken mielijohteesta eronnut, mutta tuntui vaan paremmalta vaihtoehdolta olla yksin kuin kitua huonossa suhteessa. Minun mielestäni on turha valittaa huonoa suhdetta ym. ellei tee asialle mitään. Ja sitäpaitsi, suhde on melko varmasti tuhoon tuomittu siinä vaiheessa, kun jompikumpi vakavasti eka kerran miettii eroamista eli toisin sanoen, älkää turhaa jahkailko vuosikausia, parisuhde- ym. terapeutit ovat vain rahan ja ajan hukkaa.

Ehkä toisille ihmisille Parisuhde on maailman tärkein asia. Kaiken keskipiste. Ei ole elämää ilman parisuhdetta. Nuoruusvuosien jälkeen pitää löytää puoliso, mennä naimisiin, saada lapsia ja kas - siinähän on Perhe. Siitä alkaa elämä. Perheen pitää pysyä kasassa hinnalla millä hyvänsä. VAIKKA olisi paha olo jollakulla Perheen jäsenellä. Perheessä on oikeus kiukutella, purkaa paha olo toisiin (lue: puolisoon), puolisolta saa vaatia mitä vain, puolison pitää sietää mitä vain. Puoliso on vähän kuin äiti tai isä, jolla on papinaamenen jälkeen Velvollisuus sietää kaikki. Ehkä joku on ymmärtänyt Raamatun määritelmästä "mitä on rakkaus"-osasta "kaikki se kestää"... että sen tosiaan pitää kestää kaikenlainen kohtelu. No, tulkintansa kullakin :D

Antaa niiden ihmisten elää sellaisessa maailmassa. He ovat sitten niitä jotka valittavat. Järkyttävän usein työpaikoilla kuulee kun joku akka jatkuvasti valittaa miehestään ja miehen puutteista. Mitään se ei tee oikein, mikäli tekee mitään. Jos jotain tekee niin aivan vääriä asioita ja vieläpä väärin. Voi mies parkaa. Harvemmin miehet valittavat vaimoistaan. Ennemminkin humoristisia kommentteja siivoilusta, shopailusta tai remonttihommista. Mutta pahaa sanaa en ole tainnut vielä kuulla (14 vuotta työelämässä). Toinen juttu onkin mitä he kavereilleen puhuvat... Silti nämä vaimot elävät sellaisen surkimusmiehen kanssa. Miksi eivät lähde, jos eivät siedä. Sellaisen neuvon kerran annoin kun eräs rouvashenkilö oli lähes vuoden ajan marmattanut miehestään, ja kerran tämä marmatus kesti tauotta 20 minuuttia, lähes koko lounaan ajan, eikä muut saaneet suunvuoroa (kuten yleensäkin nuo olivat hänen yksinpuheluitaan). Rouvan kommentti oli "mitäs sä siinä neuvot kun et mistään mitään tiedä". Vastasin: "tiedän vain sen mitä olet kertonut ja ei kuulosta kovin auvoiselta avioliitolta." Eipä ihme ettei Rouva sen koommin ole minun kuulteni aviomurheitaan valitellut. Mitähän olisi mies ajatellut jos olisi tiennyt miten vaimo häntä työpaikalla haukkuu!

Itselläni meni reilu vuosi päästä irti tällaisen ihmisen "otteesta". Olimme seurustelleet reilu kolme vuotta, muutettu yhteen, kun aloin aavistella ettei elämä tämän ihmisen kanssa tulisi olemaan helppoa. Tietyt perheeseen ja avioliittoon liittyvät asenteet olivat meillä samat, mutta tämä oli hieman liian innokas kasaamaan sitä perhettä. Meillä oli niin paljon asioita hyvin, ja ihanaa. Jos olisin ollut hieman sinisilmäisempi, olisin luultavasti avioitunut tämän tyypin kanssa. Mutta, kun huomasin että seurustelun edetessä aloin vaivihkaa saada sen tyyppisiä kommentteja, että minun olisi pitänyt panostaa enemmän meihin kahteen (??). "Me kaksi" ei minun mielestäni tarkoittanut ettei muita ihmisiä olisi (kuten kavereita, sukulaisia, mutta ei siis muita suhteita). Tyypin mielestä asia taisi olla juuri niin. Minun olisi pitänyt viettää kaikki aika vain hänen kanssaan, yhteistä pesäämme rakentaen, avioliittoa harkiten, lapsistakin puhuttiin ja hänelle ne olivat itsestäänselvyys. Missä ikinä liikuimme, meidän piti mennä yhdessä, koska olimme Pari. Aloin kuulla lähes päivittäin tätä narinaa siitä etten sitoudu Meihin! Miehen lapsuudenkaveri kerran kännipäissään kyseli minulta että onko minulla toinen mies. Syy selvisi. Tuo miesystäväni oli kaverilleen marmattanut aivan samoja asioita kuin minullekin, oli huolissaan suhteestamme ja sen pysyvyydestä! Silloin alkoi ahdistaa. Kun sitten muutin pois ja aloin ottaa etäisyyttä, tyyppi liimautui eikä oikein ymmärtänyt.... Ei uskonut, että juttu on ohi. Ei kuullut pyyntöäni pysytellä minusta erossa. Kunnes lopulta, lähes vuoden karistelun jälkeen ilmeisesti ymmärsi. Luojalle kiitos ettei naimisiin menty, lähellä oli ennen kuin älysin olevani lähes eristetty kavereistani.

Jokaisen on hyvä purkaa pahaa oloaan joskus ja johonkin. Ehkä tämä on monille ainoa foorumi. Täällä on paljon samankaltaisia pakko-Perhe-ihmisiä. Heitä on turha opastaa tai neuvoa katsomaan maailmaa avarammin silmin.

Onneksi meitä positiivisen ja suvaitsevan elämänasenteen omaavia ihmisiäkin löytyy. Voimme kai kaikessa hiljaisuudessa jättää nuo takertujat omaan arvoonsa, vaikka ne kuinka ärsyttäisivät jutuillaan ja kirjoituksillaan ;)

ps. onneksi sain voimia lähteä. Vaikka olin vannonnut eläväni loppuelämän yksin, en ehtinyt kahta vuotta pidemmälle kun Elämäni Mies käveli eteeni.

Juuri näin! Olet oikeassa. Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Mutta meitä ihmisiä on kai karkeasti kahta lajia: toisille se rakoilevankin suhteen jatkuva hoito ja huolto on sitä oikeaa elämää ja he uskovat, että "ei se vaihtamalla parane", toiset taas pistävät railakkaammin elämäänsä uusiksi. Itselläni ainakin on vaihtamalla parantunut huomattavasti. Onhan asia niin, että toisten kanssa vain "synkkaa" paremmin kuin toisten, ja jos avioliitto solmitaan kovin nuorena tai muuten kokemattomana, ei ehkä vielä ole ehtinyt tavata kovin monenlaisia ihmisiä. Ei välttämättä tiedä, mitä menettää.

Muutenkin olen sitä mieltä, että - sorry vaan - me naiset valitsemme usein sen ensimmäisen aviomiehen kovin konventionaalisin perustein. Etsimme turvallisuutta ja jatkuvuutta, vaikka tyyppi ei muuten olisikaan niin ihmeellinen ja meille sopiva. Pitkän turvallisuuskuplassa eletyn jakson jälkeen saattaakin sitten tapahtua kummia, kun elämään saapastelee mies, joka vastaa myös psykologisesti ja seksuaalisesti sitä, mitä itse yksilönä haluaa.

Tuo vaihe tulee monelle vasta myöhemmin, sitten kun on päästy surusta ja tunnemyrskystä ulos selkeemmille vesille.
Eipä tänne onnelliset juurikaan kirjottele vaan ne, joilla on hätä, tuen ja empatian tarve tai joita ketuttaa niin, että pitää purkautua kirjoittamallakin.